Minulla on ollut viime aikoina niin monta rautaa tulessa, etten ole kertakaikkiaan ehtinyt kirjoittamaan tänne mitään. Aiheiden puutteesta se ei ole johtunut, niitä piisaa varmasti aina ja loputtomiin.
Mistä sitä sitten aloittaisi...
Joulusuunnitelmat ovat jo kovassa vauhdissa, olen tehnyt mahtavia lahjalöytöjä, kerännyt ehjiä leluja talteen, eteenpäin laitettavaksi ja suunnitellut joulumarkkinoille materiaalia.
Olen kirjoittanut ikuisuuskirjaani ja maalannut toista kymmentä teosta, ihan vain omaksi ilokseni tällä haavaa.
Merkittävin tapahtuma oli kuitenkin sunnuntaina 25.10 Tampereen yliopistolla.
Sain heinäkuussa isännältä lahjaksi konserttiliput Jaakko Ryhäsen, Jyrki Anttilan ja Seppo Hovin konserttiin yliopiston juhlasaliin. Koko päivän odotin innolla tuota konserttia.
Ne, jotka ovat lukeneet blogia alusta asti, tietävät kuinka innoissani olen jos pääsen Ryhäsen konserttiin ja kuinka paljon olen pienen elämäni aikana halunnut tavata herran itse, henkilökohtaisesti. Ne, jotka eivät ole lukeneet kaikkia aikaisempia juttuja niin Oopperaa ja meikkejä teksti avaa ovet sydämeeni tässä asiassa.
Veimme lapset hyvissä ajoin mummulaan hoitoon ja suuntasimme mieheni kanssa kohti Tamperetta ja yliopistoa. Olimme ajoissa, puoli tuntia. Autolle löytyi parkkipaikka yliopiston takaa ja vesisateessa tallustimme kohti taloa.
Vitasailin mennessämme miehelleni, että katselisi yliopiston edessä olevia autoja, josko niistä Ryhänen suikkaisi ulos ja rekkarin mukaan voisi saada vaikka osoitteen.Vähän siinä naureskeltiin idealle, kunnes...
Kävelimme yliopiston viertä ja erään ikkunan takana hän istui, siellä istui itse Jaakko Ryhänen. Katsoin häneen ja vilkutin, hän vilkutti takaisin. Sitten joku työnsi minua selästä, se ei ollut mieheni, sillä hän paineli jo pääovilla, mutta käännyin huikkaamaan hänelle, että "ihan vain käyn tuolla"...Joku voima työnsi edelleen, kun marssin ikkunan taakse ja näytin sormilla pientä hetkeä Ryhäselle ja viitoin ovelle päin.
Seppo Hovi tuli ja avasi sivuoven, hän kuikki ovella hieman epäluuloisesti, mutta minä tyttö huutelin hänen olkansa yli Ryhäselle. Halusin sanoa äkkiä asiani, jos se sopisi? Ja sehän sopi!!!
Jaakko pyysi minut peremmälle ja sanoi, että halusi oikein mielellään kuulla asiani.
Jalat meinasivat mennä alta ja kädet tärisivät, puheesta puhumattakaan. Siinä sitten selitin, kuinka olin aina, kahdeksan vuotiaasta asti halunnut hänelle kertoa, minkälaisen vaikutuksen hän oli minuun tehnyt ja kuinka paljon ihailin häntä ja hänen ääntään, esityksiä ja uraa.
Yritin muistaa kertoa kaiken, sillä kerta saattoi olla ainutlaatuinen, eikä ehkä enää toistuisi.
Ryhänen kertoi minulle myös paljon asioita ja juttutuokio kesti liki vartin, sisälsi kuvia, halin ja jopa sen osoitteen.
Olin aiemmin vain kuvitellut kuinka tapaaminen sujuisi, jos todella joskus pääsisin häntä tapaamaaan. Kuvitelmatkin olivat jo melko huippuja, mutta eivät yltäneet todellisuuden tasolle.
Jaakko Ryhänen on lämmin ihminen, sympaattinen ja leppoisa. Kuunteli tarkasti minua, katsoi silmiin ja kysyi mitä minä teen ja mitä minulle kuulu. Hän jakoi tarinan omasta lapuudestaan ja häneen vaikutuksen tehneestä ihmisestä. Puheen määrässä kohtasin vertaiseni!
Kun pyysin saada ottaa kuvan, hän kiirehti laittamaan takkia päälle, kun eihän nyt pelkässä kauluspaidassa sovi kuvaan mennä.
Seppo Hovi otti meistä yhteiskuvan, se on asia, jota en ollut osannut aiemmin edes kuvitella.
Osoitteen sain, jotta saatoin lähettää Ryhäselle aiemmat teokseni, se oli kunnia asia. Hän oli kiinnostunut kirjoistani.
Ja Hovi tokas minulle jopa vitsin:"Ihmetellään miksi naiskirjailijoita on vähemmän; Tiskipöydän ääressä on melko epämukavaa kirjoittaa".
Miten sen nyt ottaisi, totta toinen puoli:)
Ja sitten ihailemani mies hehkuttaa kollegoilleen, kuinka ei voi uskoa hänellä olevan näin viehättävää ja mielenkiintoista ihalijaa! Voitte uskoa, että sydämeni muljahti pari kertaa tahdistaan!
 |
| Haaveista totta!Allekirjoittanut Jaakko Ryhäsen kainalossa! |
Salissa paikat olivat vapaita istua mihin vain. Juttutuokion takia emme päässeet ihan eteen, mutta se ei paljon haitannut. Minä olin jo nähnyt, jutellut ja halannut, siinä vaiheessa ei tavinnut, kun kuulla enää. No, hyvin näin salissa ja oikein hyvin kuulinkin, paikat eivät olleet huonot.
Salissa näin myös varsin huomiota herättävän seikan, me olimme meiheni kanssa kokolailla ainoat "nuoret ihmiset", keksi-ikä oli noin 60 vuotta. Ja ihan oikeasti, ihmettelen sitä suuresti!!
Konsertti oli mahtava. Yleisö eläytyi ja nautti. Minulla sojotti kokoajan käsikarvat pystyssä ja niskavillat heilui muusiikin tahdissa. Taputtaessa pomppasin pystyyn ensimmäisenä, mutta sain pian joukon muitakin tätejä innostumaan. Salissa tunnelma oli rento ja hauska. Minä jouduin välillä hillitsemään itseäni, että en olisi ihan joka kohdassa hihkunut tai liikuttunut, onneksi yleisö seurasi esiintyjiä eikä minua.
Ryhänen kutsui minut seuraavaankin konserttiinsa ja minähän menen, vaikka pää kainalossa.
On uskomaton tunne, kun haaveet käyvät todeksi! Tarpeeksi kauan kun jaksaa odottaa ja toivoa, se tapahtuu kyllä ja näköjään ilman suurempia ponnisteluja.
Konserttia olin odottanut heinäkuusta asti, Jaakko Ryhäsen tapaamista vaivaiset 25 vuotta!
Siitä sunnuntaista jäi niin paljon mieleen ja ajatuksiin. Ennen kaikkea minua hämmästyttää, kuinka paljon hän sai minussa aikaan tarvetta luoda enemmän, tehdä asioita joita rakastan ja uskoa omiin tekemisiini. Jälkimmäistä hän painotti minulle erityisesti, se oli hieno tunne ja arvokas neuvo!
