Elämä on improvisointia!

Viime perjantaina sain kunnian olla vieraana Pohjolan palvelukeskuksessa. Minut oli pyydetty sinne pitämään kirjaesitelmää kirjasta Mummo on Jumala.
Valmistauduin huolella esitelmään. Kirjoitin hahmotelman puhtaaksi hyvissä ajoin ja tulostin samana aamuna. En ole koskaan osannut kirjoittaa valmiiksi puheita, vaan hahmottelen asiani paperille ranskalaisin viivoin, silloin  siinä säilyy pieni vapaus inprovisaatioon ja omannäköinen ote. Valmiin, paperille kirjoitetun puheen/esitelmän lukeminen johtaa usein siihen, että puhuja tuijottaa vain paperiaan eikä saa kontaktia kuulijoihin. Paperista on kovin hankalaa "irroittautua" ja nostaa katsetta yleisöön. Vapaasti puhuessa se käy luonnostaan ja katsekontaktin luominen syntyy itsestään. Tietystikään kaikille tämä tyyli ei sovi ja hyvä niin. Kaikenlaisia puhujia kyllä tarvitaan, kun on kaikenlaisia kuulijoitakin.

Olen kova jännittäjä ja se näkyy aina sähläämisenä. Niin silloinkin.
Jännitän yleisön eteen menoa, mutta kun pääsen sinne jännitys katoaa ja olen kuin kotonani.
Jännitän joka kerta sekoilenko sanoissani, toistanko jotakin liian monta kertaa tai täytänkö puhettani sanoilla "niinku" ja "sillain" tai "tällain". Seuraan puhettani vaistomasesti koko ajan ja karsin turhat "niinkut" pois ennen kuin ne ehtivät ulos suusta.
Aina niitä muutama pääse, eikä se haittaa, kunhan en täytä joka lausetta turhilla sanoilla.
Niin kuin ;) sanoin, jännittäessäni aina sählään. Aamulla tulostin esitelmän rungon ja survoin sen kirjan väliin, olisi sitten varmasti mukana.
Kuopus hyppi koko aamun kintereillä, kärtti piirustuspaperia, muovailuvahaa ja saksia. Annoin kynät ja paperia, jotta rauhoittuisi vähän.
Kotoa lähdön hetkellä kahvi kaatui juuri valitulle mekolle, kirjalaatikosta petti pohja, lompakko oli hukassa, autonavaimet piilossa ja sukkahousut repesivät, paikkasin ne kynsilakalla äkkiä.
Lapset kerhokaverille hoitoon ja nokka kohti kaupunkia.
Olin varmuuden vuoksi syöttänyt viisi vuotta vanhaan Lumiaani Pohjola keskuksen osoitteen, jotta osaisin navigoida paikalla kerrasta. Olisinhan minä osannut, jos olisin uskonut navigaattoria.
Paikalle ennätin kuitenkin todella hyvissä ajoin, enkä lainkaan tyylikkäästi vattia myöhässä.

Tilaisuus alkamassa Pohjolan palevelukeskuksessa/päiväkesksuksessa 9.9.2016

Salissa jossa esitelmä tapahtui, oli valmiiksi jo monta kymmentä ihmistä odottamassa. Minua alkoi jännittää enemmän. Kädet hieman hikoilivat ja sydän hakkasi niin, että luulin sen sykkivän mekkoni pintaan asti. Kokoilin papereita pöydälle, vilkuilin jalkojani ja hengitin syvään. Hymyilin.
Papereista puuttui puolet, sukkahousuissa oli pohkeen kohdalla muovailuvahaa ja hengitykseni muuttui pinnalliseksi.
Puuttuvat paperit olivat varmasti kotona ja piirrustuksia täynnä, en ehkä ollutkaan antanut kuopukselle tarpeeksi paperia. Muovailuvahaa en ollut antanut, en ainakaan muistanut antaneeni..tyhjästä se vieoletti läntti ei kai ollut sukkahousuihini tullut? Jännityksin alkoi kadota, tilanteeni oli jo sen verran hupaisa, että olisin voinut ääneen nauraa.
Ei auttanut kuin improvisoida, mutta sitähän se elämä yleensäkin on!

Esitelmä meni mielestäni hyvin. Sain aikaan keskustelua ja syntyi monta hyvää huomiota. Tuntui hienolta, kun niin moni oli tullut sinne kuuntelemaan minua ja heitä todella kiinnosti mitä minulla oli sanottavaa! Ei haitannut puuttuvat paperit, ei muovailuvaha sukkahousuissa, olihan siellä jo kynsilakkaakin.
 Minä en änkyttänyt, en täyttänyt lauseita turhilla sanoilla, minä nautin tilanteesta ja siitä, kuinka sain ihmiset innostumaan.
Siellä oli hauskaa, mielenkiintoista ja osallistumisen riemua. Tällaisia keikkoja lisää kiitos!

Äiti älypuhelin!

Luin eilen josatkin artikkelin opettajan sydämensärkeneestä junamatkasta. Siinä käsiteltiin vanhempien oloa älypuhelimilla ja sitä kuinka lapsille ojennetaan jokin näyttö käteen mieluummin kuin jutellaan tai tehdään jotakin muuta tuiki TAVALLISTA lapsen kanssa.
Olen itsekin huomannut tämän ilmiön ja syyllistynyt ilmiöön myös itse. Onneksi kuitenkin hyvin pienissä määrin ja siitä saan olla ylpeä!

Istun "työkseni" paljon koneella, kirjoitan ja olen poissaoleva vanhempi niinä hetkinä. Pyrin kuitenkin kirjoittamaan hetkinä, jotka eivät suunnattomasti ole pois lapsilta.
Aamupäivisin esikoinen on eskarissa ja kuopus puuhailee omiaan, saatan kirjoittaa tovin, en silti joka päivä. Iltapäivällä lapset leikkivät keskenään, ja silloin on hyvää aikaa kirjoittaa taas tovi.
Luonnollisesti iltaisin, kun lapset nukkuvat, kirjoitan.
Mutta entäs se kaikki väliin jäävä aika? kuinka sen käytän lasteni kanssa? No, näin:
meillä maalataan paljon, yhdessä. Meillä piirretään paljon, yhdessä. Meillä luetaan joka ilta ainakin kaksi kirjaa, yhdessä. Me käymme nayttelyissä ja museoissa, yhdessä. Välillä se on lapsista tylsää, useinmiten ei. Yhdessä näkeminen ja kokeminen jättää aina positiivisen ja muistettavan jäljen meihin kaikkiin. Käyn lasten kanssa kylässä ja silloin kun ei ole toisia lapsia, aika kuluu toisinaan vaivalloisesti, olisi helppoa työntää ruutu eteen ja laittaa Youtube päälle. Mielestäni lapsen on kuitenkin hyvä oppia myös hyväksymään tylsiä hetkiä, pitkästyä ja keksiä sen myötä jotakin puuhaa. Vanhemman ei tarvitse hädissään keksiä tekemistä heti, ei kylässä eikä kotona(ja ruutuaika ei mielestäni ole mitään tekemistä). Toisinaan kylässä ollessamme, saan kokoajan pitää kuopusta sylissä, kun hän ei halua tehdä mitään. Toisinaan olisi kauheen kiva jutella vain aikusten kesken, eikä pyöritellä sylissä pitkästynyttä lasta. Mutta niissäkin hetkissä kiinnitän huomiota myös lapseen, hän saa olla läsnä ja välillä jutellaan myös hänen kanssaan. Jos todella kaipaa vain hetkeä aikuisten kesken, sen pystyy kyllä järjestämään tavalla tai toisella, ja silloin kun ei siihen ole mahdollisuutta, mennään niillä mitä on eli yhdessä lapsen kanssa ja jutellaan asioita, joita siinä tilanteessa pystyy puhumaan. Esimerkiksi tässä taannoin olin uuden käsikirjoitukseni tiimoilta tapaamassa ihmistä, joka oikoluki tekstin. Pari kertaa kävimme siellä kuopuksen kanssa kahden. Juttelut keskeytyivät vähän väliä, kun jompi kumpi aikuisista kömpi lattialle linnaa katsomaan tai vastaili lapseni kysymyksiin, sitten taas jatkettiin. Viimeisen kerran halusin mennä ilman kuopusta, halusin paneutua asiaan ja keskusteluun, kirjan laatu ei sovi lapsen korville enkä minä olisi pystynyt keskittymään palautteeseen lapsi läsnä. Järjestin hänet hoitoon siksi aikaa.
Kesällä kävimme mm. Visavuorella Emil Wickströmin kotona ja ateljeessa. Lapset olivat innoissaan. Ostimme siellä myös jäätelöt ja söimme niitä ihanassa ympäristössä, kauniilla säällä. Meitä vastapäätä istui perhe, kolme lasta ja vanhemmat. Vanhemmat selasivat kumpikin omaa älypuhelintaan ja lapset söivät jäätelöä. Lapset olivat silminnähden vaikuttuneita paikasta ja esittivät alvariinsa kysymyksiä vanhemmilleen. Vanhemmat vastasivat nenät ruuduissa vuoron perään, aavistus kiukkua ja turhatumista äänessään: "Joo, joo!", ihan joka asiaan ne vastasivat "joo, joo".
Että minua tuolloin säälitti!ja ainoa kysmys huulillani oli, miksi?

Me käymme ravintolassa joskus, yhdessä ja mikä tärkeintä; ilman ruutuja naaman edessä.
Minusta on tuiki tärkeää, että lapset oppivat tietyille tavoille ja kunnioittamaan tiettyjä tapoja. Ravintolassa syödään yhdessä, jutellaan ja ollaan toisille läsnä. Hyviin pöytätapoihin ei mielestäni kuulu lakki päässä istuminen ja jonkin kosketusnäytön näplääminen kukin omissa oloissaan. Ja kyllä, se vaatii vanhemmilta sitkeyttä, pitkää pinnaa ja jatkuvaa toistoa joka kerta, ja se vaatii oman ruokailuhetken/rauhan uhraamista. Uskon kuitenkin vakaasti, että se kantaa myöhemmin hedelmää!
Arvatkaa vaan kuinka montaa kertaa on tehnyt mieli kaivaa Lumia taskusta ja laittaa siihen pyörimään jokin filmi? Aika monta, varsinkin silloin kun toinen tai jopa molemmat roikkuvat pöydän alla ja pyyhkivät vaatteisiinsa ruoantähteitä ja pölyä. Tai silloin, kun ruoan tulo kestää yli kaksikymmentä minuuttia, rupeaa olemaan keinot viihdyttämiseen vähissä. Ihan muutaman kerran olen sortunut tähän näytöllä tilanteen "pelastamiseen", kunnes olen ymmärtänyt, että lapset ovat lapsia, eivät miniaikuisia, eikä aikuistenlaista käytöstä voi heiltä vaatia. Ainoastaan voi ja pitää opettaa pöytätapoja sekä ohjeistaa heitä oikeaan suuntaan.
Kerran eräs tarjoilija sanoi meille, että olemme harvinainen näky ravintolassa. Ihmettelin asiaa ja hän kertoi, että suurimmalla osalla lapsiperheitä pöydissä vallitsee hiljaisuus ja näyttöjen loiste. Meillä sen sijaan koko pöytä möykkää enemmän tai vähemmän ja alta aikayksikön lautasliina ruokailuvälineineen on lattialla tai muokkaantunut teltaksi keskelle pöytää, jossa suola ja pippuripurkit asustaa. Tarjoilija sanoi myös, että on hienoa kun jaksamme "taistella" ruokailuhetken läpi niin kuin kuuluukin. Olen täysin samaa mieltä, vaikka välillä siihen väsynkin.
Lapset ovat olleet kautta aikain ihan samanlaisia, kuinka vanhempamme sitten selvisivät esim. ravintolassa meidän kanssamme, kun mitään laitteita ei ollut viihdykkeenä?  Minusta ovat selvinneet hyvin ja suurin osa kasvattanut meistä hyviä pöytätapoja omaavia sekä ympäristön että toiset ihmiset huomioivia ihmisiä.
On perin vaikeaa kasvattaa lasta huomiomaan ympäristöä, toisia ihmisiä ja opettelemaan pöytätapoja jos aina eteen työnnetään älypuhelin tai joku padi ja sen myötä otetaan itsellekin sellainen, vaivutaan somekoomaan, ja lapsi eristäytyy vanhemmistaan ja ympäristöstä todella yksinäiseen ja mielikuvituksettomaan maailmaan!
Miksi näin, miksi meitä ohjaa laiskuus? koska mistään muustahan ei tässä ole kysymys, kun laiskuudesta ja itsekkyydestä. Olemme laiskoja olemaan lapselle läsnä, pääsemme paljon helpommalla, kun ei tarvitse kuluttaa junamatkaa jutellen tai piirrellen. Niin, se on laiskuuttaa, sillä lapsen kanssa oleminen on välillä raskasta ja tylsääkin, loputonta kysymystulvaa, kiukkua ja lattialla vetelehtimistä. Ja niin sen kuuluukin olla. Sellaisia lapset ovat ja pitääkin olla, meidän aikuisten vain pitää olla mukana siinä, tukemassa ja elämässä läsnä. Vastaamassa tuhansiin kysymyksiin, innostua sadoista töherryksistä, kuunnella valitusta ravintolassa ja pitää kädestä kadulla ilman, että toisessa kädessä roikkuu älypuhelin.
Jos ei pysty olemaan lapsella läsnä oikein, kuuntelemaan, juttelemaan, retkeilemään ilman erinäisiä näyttöjä, osallistumaan lapsen elämään tekemällä yhdessä asioita, on ehkä todellakin parempi, että ei hanki lapsia ollenkaan!
Ja jos tämä sama(some) meno jatkuu ja sitäkö me haluamme, niin minkälaisia lapsia kasvattaa padit ja älypuhelimet?