Katsastin mitä katsastin!

Sieltä se auton katsastus taas lävähti silmille,aivan pyytämättä ja yllättäen,niin kuin katsastamatta jääneet paperit Jäätteenmäelle muinoin.Mutta kukas sitä nyt menneitä muistelemaan,tikulla silmään sellaista.
Kuitenkin,en edelleenkään ollut valmis kohtaamaan noita harmaisiin haalareihin sonnustautuneita,omasta mielestään vitseissään nokkelia ja naureskelevia autoraukkojen pikkuvikojen pilkunviilajia.
Saattaa hyvinkin olla,että kokemukseni on negatiivinen tapauksesta,joka tapahtui jo vuosia sitten.

Ensimmäistä omaa autoani lähdin katsastamaan pikku-sisko henkisenä tukena.En ollut ikänäni sellaisessa laitoksessa käynyt ja vahvasti epäilen,ettei siskoni ole ikänään niin paljon hävennyt ja nolostunut,kuin tuolloin.
Ajoin reteesti autoni parkkiin ja luulin vielä tiskiltä lähdettyäni,että auton joutuu itse halliin ajamaan.Siinä sitten avauduin tädille,etten koskaan ja ikimaailmassa tule osumaan niihin metallisiin lankkuihin pyörilläni ja kaikki ympärillä olijat olisivat kyllä suuressa vaarassa.Täti hymyili ja sepitti jotakin avaimistani,jotka pitäisi hänelle jättää.Enhän minä niitä nyt siihen voisit jättää,jokuhan voisi rakkaan menopelini vaikka ryöstää.Sisareni otti avaimet ja antoi tädille,minun vieressä paasatessa vastuuttomuudesta ja arvaamattomasta nykymaailmasta.
Kahvikaan ei maistunut.
Haalarimies suuntasi katseensa ja askeleensa meitä kohti,kyseli mihin olin autoni parkkeerannut pihalla ja hypisteli minun autoni avaimia rasvaisissa käsissään.Jotakin sopertelin vastaukseksi hermostuneesti ja sinkosin hänen peräänsä pihalle.Sisko seurasi kannoillani.
Pihalla aloin listata herralle mahdollisia vikoja autossani.Kerroin auliisti oudosta äänestä,joka jarruttaessa kuului,ei aina ,mutta joskus.Ihmettelin käsijarrun pitävyyttä ja renkaiden pintoja.Pieni ja harmaa mies tuijotti minua suu auki.Mietin mielessäni,ettei ollut kovin kohteliasta tuijottaa sillälailla tuntematonta,kunnes hän hyppäsi autooni ja kurvasi kulman takana olevaan halliin.
Sisko oli naamastaan punainen ja jos korvista voisi savua nousta niin hänellä olisi noussut.
Sain täyslaidallisen ripitystä,ettei koskaan saa mennä niille miehille auton vikoja tai edes epäilemiään vikoja ääneen sanomaan.Ihmettelin miksi,luulin,että rehellisyys se on mikä maan perii.
Istuimme ihan hiljaa kylmät kahvit kädessä odottamassa tuomiota.Pian setä ilmaantuikin avaimieni ja paperikasan kanssa eteemme.Pelkäsin pahinta.Rupesin selittämään autokorjaamoiden kalliista hinnoista ja pienestä palkastani ennen kuin hän edes suutaan avasi.En noteerannut lausetta,"läpi meni",kun olin niin tuohduksissani kaikista luulemistani vioista.Mies puhui ja puhui,huomaamattani olin kulkenut hänen perässään ulos jossa hän alkoi nauraa.Hän nauroi minulle,mikä sika!
Sitten tuo autojen syyttäjä ja tuomari samassa paketissa,kehoitti minua vaihtamaan jonkun lampun,se ei kuulema aiheuttaisi minulle uusinta käyntiä eikä maksaisi maltaita,jopa palkkani siihen riittäisi.Käskin näyttämään,että minkä lampun ja taas hän nauroi,ivallinen mies.

Silloin päätin,etten koskaan enää mene autoani sellaiseen paikkaan ,halveerauksen kohteeksi laittamaan.Ajattelin kyllä,että opiskelen katsastusinsinööriksi ja näytän niille,mutta palauduin melko pian maan pinnalle.Enhän tiennyt mikä on mäntä saati parkkivalo ja akselikin oli tuttu vain miehen nimenä.
En siis mennyt tänäänkään.Ajelin kylmän rauhallisesti appi-ukon työmaalle ja pyysin häntä ryhtymään ritarikseni ivapilkkaavien haalarimiesten maailmaan.Hän ryhtyi pestiinsä mukisematta,mutta kukapa ei ryhtyisi?Ei kukaan olisi jaksanut kuunnella sitä,kuinka mieleni pahoitin,taas kerran.Ja kuinka autollanikin on tunteet,se kun on niin paljon kanssani jo kokenut.Sillä raukalla on vielä monta katsastusta edessä,sillä sen myyminen ei tule kysymykseenkään.Eikä pelkästään siksi,että sillä on ajettu kohta 300 000 kilometriä,eikä siksi että sitä koristaa kymmenet naarmut ja se on mutamasti peruuteltu paikkoihin joihin se ei halunnut.Ei,vaan siksi,että silläkin on tunteet ja minulla!

 

Kun Marketta ja Kirsti Tuijan tuheroa pilkkasi!

Olipa kerran pieni kylä pahanen,sanotaanpa vaikka Pirkanmaalla.Rintamamiestaloja rivissä molemmin puolin idyllistä hiekkatietä.Tietä jolla kesäisin tuoksui lipeä ja jonka monttuihin lipeä jäi lammikoiksi helteistä huolimatta.Sieltä se roiskui pyöräilijöiden päälle tai kasteli koiraansa taluttavan Mäkisen niuhottajan jalat jos liian suurella nopeudella päräytti autolla liepäkuoppaan.Talojen asukkaat saattoivat aistia hajun viikkoja sen jälkeen,kun lipeäauto oli ohi karauttanut.Ei auttanut paeta tonttinsa perimmäseenkään nurkkaan jupisemaan,haju seurasi perässä vaikka tonttien koot olivatkin ruhtinaalliset nykypäivän postimerkkeihin verrattuna.
Setälän Maikki rakasti tuota lipeän tuoksua.Se kantoi aromeissaan kesän koko kirjon ja sai jopa Maikin paikalliseen Asusteeseen ostoksille,kun pyöräretken tuloksena ainoat housut menivät lipeästä pilalle.Maikki ei housuista tykännyt,ne kiristivät vääristä paikoista,vaikka olisivat olleet sitten liian löysät salihousut tai aviomiehen kaksraitaverkkarit,ne eivät ehkä kiristäneet,mutta tunkivat vakoon ja aiheuttivat hiertymiä.Jos jostakin joskus sopivat housut löytyivät niin sipsu söi ne  haarovälistä ja jalkojen mentävä reikä komeili paljastaen Maikin pikkuhousut koko kylälle.Maikki inhosi housuja,hiertymiä ja naapurin Kirstiä.Maikki rakasti lipeää ja sen tuoksua,Maikki rakasti miestään ja poikaansa,Maikki rakasti kaikkia,vaikka aina ei syytä olisi ollutkaan.

Maikki tervehti kaikkia,harva tervehti häntä.Kylällä ei ollut tapana tervehtiä toisia,ei vaikka samassa pitäjässä olisi asuttu iät ja ajat.Kylän raitilla kyräiltiin ja puhuttiin seläntakana paskaa,keksittiin juoruja jos niitä ei luonnollisesti irronnut.Naapureihin ei tutustuttu,oli komeampaa elää omissa keksimissä tarnioissa ja maailmoissa.Taru oli todellisuutta ihmeellisempää eikä satuja kukaan halunnut rikkoa.Uskottiin mielummin Vesasen olevan hullu,kuin onnellinen ja Kivisten perheen ääriuskovaisia,kuin ateisteja.Eräänä kesänä kaikki kuitenkin muuttui.

Maikin talon edessä kiemurteleva hiekkatie myllättiin ja tilalle paiskattiin asfalttinen helvetti.Kuopat hävisivät,lipeä auto ajettiin konkurssiin ja Mäkisen niuhottaja alkoi ulkoiluttaa koiraansa kolme kertaa päivässä.Asuste pakeni kaupunkiin ja Maikki masentui.
Kirsti,joka ei koskaan kävellyt tiellä ennen,alkoi avokkaillaan tallata asfalttia,laajensi kai reviiriään,mutta ei silti tervehtinyt ketään.Päänsä painoi alas,kun Maikki vastaan tallusti.Kotona sitten arvioi Maikin olleen lääkkeiden vaikutuksen alaisena,kun tämä sipsun syömissä housuissaan lompsi ja tervehti Kirstiä.
Kirstin pää alkoi pullistua tekaistuista aatoksista ja koska hänen miestään ei enää reikäiset naapurin eukon housut kiinnostaneet,oli Kirstin pakko löytää kohde jolle sadut olisivat todellisuutta.

Kirsti oli jonkin aikaa verhojen raosta tiiraillut vastapäisen talon harmaata hiirulaista.Kirstin ikkunat olivat läskistä joka aamu,kun hän tillotti postilaatikoille ja kyyläsi hiirulaisen postinhakureissuja.Eräänä päivänä hän sitten naamotti hiirulaisen edessä laatikoilla,ei silti sanonut mitään,tuijotti vain.Punnitsi päässään harjoittelemiaan aloituslauseita,mutta äänihuulille noista lauseista ei tuolla kertaa ehtinyt yksikään.Hiirulainen pakeni koloonsa lehti kainalossa ennenkuin Kirsti ehti silmiään räpäyttää.
Hiirulaisen nimi oli Marketta.Marketta oli muuttanut perheensä kanssa kylälle vasta hiljattain ja vaikutti siksi niin hiljaiselta.Hän oli toki aavistellut yleisen käytöksen eikä näin ollen halunnut aiheuttaa pahennusta kyläläisissä esimerkiksi tervehtimällä kadulla kävelijöitä.
Marketan perheeseen kuuluivat kaksi lasta,tyttö ja poika.Heidän isänsä oli lähtenyt kioskille lottoamaan nuorimmaisen ollessa yhdeksän kuukautta vanha,sille tielle jäi.Oli vissiin päävoiton voittanut arveli Marketta,kun ei ukko takasin tullut.
Marketan lapset olivat hiljaisia ja ujoja,toisin kuin Maikin poika,joka puhua pulputti,unissaankin.
Marketta itse oli harvasanainen ja harmaa.Hän pukeutui harmaaseen ja beigeen,antoi hiustensa harmaantua vaikka oli vasta 42 vuotias,ei meikannut eikä laittanut hiuksiaan.Hän oli luonnollisen kauneuden puolestapuhuja ja suosi luomua sekä raakaravintoa.
Hänellä oli paljon mielipiteitä,mutta lähes aina hän oli silti samaa mieltä jonkun vahvemman persoonan kanssa.Hän ei halunnut erottautua joukosta,mutta tietämättään erottautui juurikin siitä syystä.
Kirsti sen sijaan oli oikea suupaltti,äänessä aina ja joka paikassa,paitsi kylän raitilla.Sen hän tallusti pää painuksissa ja hiljaa.Kotona sitten avasi sanaisen arkkunsa ja antoi tulla täyslaidallisen miehelleen,joka viis veisas vaimonsa paasauksesta.
Kirsti pukeutui värikkäästi.Hän osti kaikki vaatteensa Kanarian saarilta,sillä verukkeella ettei muilla sitten ainakaan ollut samanlaisia.Kirsti sulki silmänsä siltä tosiasialta,että puolet kyläläisistä vietti lomansa siellä.
Kirsti värjäsi tukkansa mustaksi ja otti raitoja ainakin kerran vuodessa,vaaleita tai pinkkejä,fiiliksen mukaan.
Hän meikkasi aina,jopa yöksi.Hän halusi näyttää Kauniiden ja rohkeiden Taylorilta herättyyään ja siksi hän nukkuikin selällään,ripsivärit silmissään ja hiusverkko hiuksissaan,sipaisi huulikiiltoa huulin ennen kellon soittoa ja hyppäsi satiinitakkiin ennen kuin aviomies heräsi.Kirsti ihannoi pitkään tuijottelua ja juoruamista,hän nautiskeli toisten kurjuudesta ja halusi aiheuttaa kateutta ympärillään,kaikkialla.
Kirsti ei vain ymmärtänyt,että yhden kerran hän meni liian pitkälle.
Yksi elokuinen postilaatikkoreissu muutti kaiken.Se muutti kaiken niin kylällä,kuin kaikkien kyläläistenkin elämässä.
Mikään ei enää ollut kuin ennen.

Kirsti tervehti Markettaa laatikoilla ja Marketta tervehti takaisin.Naiset alkoivat jutella,kuin olisivat vanhoja tuttuja,lapsuudesta asti.Noloa hiljaisuutta ei kehkeytynyt heidän välilleen ei vaikka parin talon päässä asuva Tuija hiippaili postilaatikoille ja takaisin.
Tuija ei jäänyt kalkkunoiden kokoontumisajoihin,hän ei ostanut tonttia laatikoilta Kirstin ja Marketan tapaan,hän kävi ja lähti,lehti kainalossaan sanattomasti kotia kohti.
Tuija oli pullea.Tuija oli suttuinen ja lyhyt.Tuija käytti vain legginsejä ja paitulia,antoi hiustensa maata sijoillaan ja läiskäytti huulipunaa joskus huuliin ja samaa punaa poskipäihin.Kerran vuodessa hän värjäsi hennalla hiuksensa ja pesi ne raa´oilla kananmunilla,toivoi ihmettä.Kaikesta huolimatta hiukset kihartuivat tyvestä ja latvat piikkisuorina sojottivat kohti taivasta,haalistunut henna viimeisteli kokonaisuuden.
Tuija oli romanttinen ihminen.Hän rakasti Tuulen viemää ja Hiljaisia siltoja.Hän katseli elokuvia sateisina päivinä ja haaveili miehestä,joka ei välittäisi hänen ylipainostaan tai tussulta näyttävästä tukastaan.Hän haaveili naapurin Maikista,Maikki oli ainoa joka häntä ymmärsi,Maikin kanssa he tervehtivät ja Maikin silmät loistivat,kun Tuija hulmahti paitulissaan puutarhassa,Tuija oli nähnyt ne silmät.
Vaikka Tuija muuta luuli,niin Marketta ja Kirsti olivat katseillaan mittailleet Tuijaa tämän postilaattikkoreissulla.He olivat sanattomasta sopimuksesta kuin huomaamattomia ja omiin juttuihinsa juurtuneita Tuijan ilmestyessä piirille.He näyttelivät oscarin arvoisesti,mutta säälittävästi huomaamattomia ja suvaitsevaisia kyläläisiä.
Tuijan lähdettyä naiset katsoivat toisiaan ja erkanivat koteihinsa.Molemmat asettuivat ikkunoihinsa,joista oli esteetön  näköyhteys postilaatikoille.Päiväpostin aika olisi käsillä.
Postiauto hurahti laatikoille,niin myös kolme asukasta samalta kadulta ja perässä Kirsti sekä Marketta.Kaikki viisi seisoivat laatikoillaan hiljaa,kunnes Kirsti rohkaistui sanomaan ääneen.
- Tiedättekö te sen parin talon päässä asuvan Tuulikallion Tuijan?
Marketta oli asettunut Kirstin taakse ja silmäili harmaan etutukkansa alta noita kolmea hämmästyksestä pyörtymäisillään olevaa kyläläistä.
Kaikki kolme nyökkäsivät,mutta olivat edelleen hiljaa.Ei puhuminen kuulunut tapoihin.Nuo eivät vain arvanneet,että kohta kuuluisi ja kovaa.
Kirsti jatkoi:- Me olemme Marketan kanssa tulleet siihen tulokseen,että jonkun on mentävä Tuijan luokse ja kerrottava,että sen tukka näyttää tuherolta,sellaiselta juuriharjalla raastetulta ja vanhalta.Me olemme tällä kylällä kaikki muut siistejä ja hygienisiä,paitsi hän.
Marketta jatkoi:- Tuijan tuherotukka ja epäsiisti olemus on verrattavissa ihmiseen joka päättää lopettaa deodorantin käytön ja tulee viereesi löyhyttelemään paitaansa lenkin jälkeen.Ei ajattele muita.
Kolme päätä pysyivät edelleen hieman alas suunnattuina,yksi kuitenkin nosti hieman päätään ja sanoi:- Eikö me voitaisi vain antaa tuon Tuhero-Tuijan olla ja jatkaa elämää niin kuin ennenkin?
Kaikki pudistelivat päitään ja niin oli syntynyt nimi Tuhero-Tuija,tuhoisin seurauksin.

Viisi viekasta kyläläistä erkanivat koteihinsa ja puhelinlangat alkoivat laulaa.Sukunimien perusteella kaiveltiin luetteloista naapureiden numeroita ja Tuhero-Tuijan mustamaalaminen alkoi.Tuijasta tuli suurempi puheenaihe,kuin Neuvostoliiton hajoamisesta tai tshernobylin onnettomuudesta.
Viikon päästä tuosta postilaattikkokokouksesta,Tuija ei ollut enään pelkkä Tuhero-Tuija vaan hän oli jo skitsofreeninen ihmis-susi,alkoholisti lesbo ja neuroottinen läski,jonka pelättiin levittävän jotakin tuntematonta tautia.Tuijaa pelättiin enemmän kuin aidsia tai ebolaa.
Niin pienessä kylässä Tuija ei säästynyt juoruilta,vaikka Maikki parhaansa yrittikin peitellessään niitä.
Tuija ei enää sateisina päivinä katsellut elokuviaan.Hän itki kilpaa sateen kanssa,hän itki yksin kodissaan,ei liikkunut edes postilaatikolle enää.Hän oli kuin pystyyn kuollut puu.Postinkantaja toi kyläläisten pelottelun johdosta kaikki postit Tuijan ovenkahvaan,koputti kolme kertaa merkiksi ja lähti.
Maikki kävi joskus Tuijan luona,mutta he eivät puhuneet,tuijottivat vain tyhjyyteen ja jakoivat Maikin masennuslääkkeet.

Kerran posti ei tullutkaan Tuijan ovelle.Tuija ei kahta kertaa miettinyt,kun ampaisi laatikoille.Häntä selin seisoi kolme lasta,kaksi poikaa ja tyttö.Yhden hän tunnisti Maikin pojaksi.
Lapset eivät huomanneet hänen tuloaan,jatkoivat jutustelua ja luulivat olevansa keskenään.
Maikin poika sanoi:- Se on se uusi tyttö,joka tuolla mäen takana asuu.Se on liian laiha,kärsii anoreksiasta ja on kuulema saatananpalvoja.Se pitää saada pois täältä.Nyt mennään äkkiä soittamaan kaikille kavereille ja tehdään suunnitelma.
Tuijalle tuntematon tyttö sanoi hiljaa:- Eihän me edes tunneta sitä tyttöä...
Pojat käskivät olla hiljaa ja totella.Tyttö totteli.
Tuija oli järkyttynyt.Postit jäivät kai laatikkoon,jos ne nyt siellä edes olivat.Hän raahasi ruuminsa kotiin,kirjoitti lapun ja kaatoi Maikin masennuslääkkeet valkoviinin kanssa kurkkuunsa.
Kolmen päivän päästä Maikki löysi Tuijan,kuolleena.
Pöydällä makasi pieni lappu jossa luki:
"Olen itsekäs ja pelastan itseni.
Hävetkää!".

Tuijan hautajaisiin ei tullut,kuin Maikki,Vesasen "hullu" ja Kivisten ateistiperhe.
Koko muu kylä lähetti adressin,yhteisen,heillä ei ollut otsaa osallistua vaikka piikki sydäntä kairasikin.
Pappi puhui kliseitä,mutta jotakin sieltä jäi kylän päälle leijumaan.
Kuolema oli ruma varjo juorujen päällä.Kamaluudet loppuivat vasta kamaluudella.Paljon vikaa tässä maailmassa on!Sen pituinen se.


Surkea tarina perustuu tositapahtumiin,valitettavasti!

Tätä saa ja pitää jakaa!Kaikenlaiseen kiusaamiseen on voitava puuttua!!!!

 





 

Taivaan tulien alla stetson päässä!

Olen aina ollut hyvä eläytymään kaikkeen ja varsinkin tv-sarjoihin ja elokuviin.
Joskus tuntuu,kuin olisin osa sitä kaartia ja saatan nähdä jopa unia,jotka herättyäni tuntuvat liiankin todelta.Näin kävi muutamia vuosia sitten,kun olin katsonut reality sarjaa Big Brother.Uniini tuo kauhistus ui varmasti vain siksi,että koko ajan kun katselin,mietin vain ettei koskaan tulisi sellaista tilannetta,että sen silmän alle joutuisin.Eläydyin pakokauhuuni niin kovin,että unessa sitten olin siellä.Tosin hyvin suosittuna henkilönä.
Myönnän kyttääväni tuota saastaista sarjaa tälläkin kaudella jos elämässäni ei juuri siihen kellon aikaan mitään tähdellistä tapahdu ja koska säästelen Taivaan tulien kahta viimeistä tuotantokautta.

Katseltuani elokuvan Pikku-naisia,ripustin huoneeni ikkunaan vanhat pitsiset verhot,halusin samanlaisen tunnelman kuin Jolla,joka kirjoitti ullakkonsa ikkunan edessä.Olin tuolloin jotakin kolmentoista tai siinä main.Pitsiverhot olivat eriparia,kirjoituksissani ei ollut alkua saati loppua,vähäinenkin tunnelma pilattiin kielloilla polttaa kynttilöitä ja vaikka minulla onkin vahvatahtoinen pikku-sisko ei hänkään kolmea siskoa pystynyt yksin vastaamaan.
Jotenkin kuitenkin elin siinä tunnelmassa ja maailmassa,kunnes löysin uuden kohteen.

Ei varmasti mennyt kauaakaan tuosta Pikku-naisista,kun pääni laittoi pyörälle sarja;Tohtori tuli kaupunkiin.
Seurasin sitä innoissani ja haaveilin  intiaanien sekä lännensankareiden paluusta sekä heidän aivan uudenlaisesta ystävyydestä,suvaitsevaisuudesta ja tietenkin sankarillisuudesta.

Eräässä jaksossa sitten,muistaakseni poika sai koiran pennun lahjaksi.Niin ihanalta näytti tuo pojan ja pennun kohtaaminen,että aloin meillekin koiraa kinuta.
Minä,joka en edes tykkää koirista. Minä,joka pelkään koiria,varsinkin tuntemattomia ja isoja,kaikkia mäyräkoiraa suurempia.
Meille sitten tuli koira,mutta ei pelkästään oman vaatimukseni takia,sisareni oli jo kauan ennen kärttänyt omaa läähättäjää.
Ensikohtaaminen koiran kanssa oli kaukana sarjan maalaamista mielikuvistani.Koira oli söpö,mutta ärsyttävä.Se puri,haukkui ja pissaili sisälle.Meistä ei tullut parhaita kavereita.Itkin silti ikävääni,kun se lähti,kyllä ärsyttäväkin voi olla rakas.
Haaveiluni ja eläytymiseni ei silti tuohon pyssännyt.
Muuttaessani pois kotoa,kerrostaloon,rakentelin päässäni Kotikadun kaltaisen yhteisön,joka käsitti uusia ystäviä ja tuttavia.
Muuttoni jälkeen turhaan yritin soitella naapureiden ovikelloja ja jutella hississä yläkerran naapureille.
Ei löytynyt uusia ystäviä paitsi saman kerroksen mummosta,joka kerran unohti avaimensa ulko-oveen roikkumaan ja minä ne pelastin.Siitä lähtien sain aina hänen leivontapäivinään tuoreita pullia ja piiraita koti-ovelle.
Poliisistakin tuli tuttu,ainakin tutumpi kuin seinänaapureistani.Ei niitä pilviveikkoja paljon näkynyt ja jos näkyi,olivat kuin pystyyn paskannettuja lapamatoja.Ne kyllä erittivät hyvin hajuja ja olivat oikein hyvin kuultavissa jopa seinien läpi.

Viime talvena McLeodin-tyttäret aiheuttivat minussa suunnattoman kaipuun Australiaan.Usutin jopa miehenikin katselemaan sieltä työmahdollisuuksia ja tiluksia,olisin ollut valmis muuttamaan sinne.En kaupunkiin,mutta maalle kyllä.Olen edelleenkin valmis muuttamaan sinne,ihan sama vaikka todellisuus olisikin toisenlainen.Minulla olisi valmiina jo stetsonkin,mutta ei siksi,että kaikilla tuossa sarjassa oli sellainen,vaan siksi,että mummoni mielestä minulle sopivat kaikki hatut.
Viime lauantaina sain kosketuksen ainakin katseen etäisyydeltä maailmaan johon haluaisin perheeni kanssa kuulua.

Emme olleet Australiassa,emme edes ulkomailla.Olimme läheisessä kylässä ylämaan karjaa katsomassa.Tiluksilla järjestettiin kilpailut parhaimmasta ja mitä ilmeisimmin komeimmasta sonnista.Edustajia oli ihan mukavasti ja sarjan mukaisen fiiliksen viimeisteli englantia puhuva ranskalainen,saksalainen tai skotlantilainen tuomari,samapa tuo kun niin charmantti oli.
Minä nyt en lehmistä ymmärrä mitään,mutta opettelemallahan niitä asioita oppii.Jos on tarpeeksi mielenkiintoa niin eiköhän sitä opi mitä haluaa ja kykenee jopa ihmeisiin.
Ilmeisesti en lukiossa tarpeeksi halunnut oppia tai mielenkiinto puuttui,kun ruotsi ja matikka häpeäpilkkuina todistusta suttaa.

Jos emme ihan Australiaan päätyisikään eläytymiseni johdosta,niin Kemijärvelle sitten.Taivaan tulien alle!

 

Inno(kas) tuunari!

Sisäinen sisustussuunnittelija nosti aamulla päänsä minussa.Toteutin yhdellä kertaa sekä uudet sohvatyynyjen päälliset että verhot.
Meillä kotona ne nyt edustavat ihan uutta,vaikka ovatkin ennen olleet jotakin aivan muuta.
En hakenut kaupasta kangasta enkä Kodin 1:stä valmisverhoja,harvoin edes teen niin.Minä kierrätin.
Inspiroidun ihme asioista ja olenkin jo kauan ennen tätä kierrätys ja tuunaus vohotusta kierrättänyt ja tuunannut vaatteita,koristeita ja sisutustavaraa.
Johtuu osittain siitä,että en koskaan ole kylpenyt rahassa,mutta varmasti paljolti myös mielikuvituksesta.
Jo kaksikymmentä vuotta sitten kiertelin kirppareita vanhempieni kanssa tai ihan yksinkin ja shoppailin viikkorahoillani tuunattavia vaatteita,nappeja ja kankaita.Kotona sitten väkertelin villatakkeihin uudet napit(kaikki erilaisia),housunlahkeisiin värikkäistä kankaista kiilat,itselleni liian pitkästä hameesta mekon jne.Nukkekoti sai joka viikko uuden sisustuksen vaikka en sillä enää leikkinytkään,paitsi joskus salaa ja kangaskasseja syntyi kuin liukuhihnalta.Kasseja oli sitten kaikkien tuttujen pakko käyttää ainakin nähteni,jotta minulle ei olisi tullut paha mieli.Mummollanikin oli kassi jota koristi peace-merkki,hakaneulat ja enkelipinssi,mutta se olikin uniikki kappale.

Tänään käsissäni kaksi puoli hametta ja yksi rikkinäinen kesämekko muuttuivat tyynynpäällisiksi,loput kankaat olivat löytö mummulan vinniltä.
Hienoja niistä tulikin,mutta saumajälkiä ei kannata tarkemmin tutkailla,ne kun nyt ei ole ihan niin justiinsa.Näyttävät ihan eskarilaisen tekemiltä,läheltä.Ovat kuin Monetin taulut,läheltä tuhruisia,mutta kaukaa niin kauniita katsella.

Eräs ideani putkahti mieleeni -90 luvun ehkä hienoimmasta keksinnöstä,nimittäin kääntötakeista ja housuista.Minulla ei koskaan ollut sellaisia,mutta joskus myöhemmin sain mummoltani violetit tuulipuvun housut,jotka ilokseni sai käännettyä myös keltaisiksi.Olin varmasti ainut,joka kävelysauvojen kanssa Kaupin lenkkipoluilla hortoili ja haaveili niin hienoissa housuissa.Ei ehkä äkkiä olisi uskonut,että edellisenä päivänä viipotin violeteissa ja seuraavana keltaisissa,samoissa housuissa.Ne kahisivat myös,joka askeleella.
Nuo kaksi lahkeiset ihmeet inspiroivat minut tänään tekemään tyynyistä kivasti käännettävät.Jos ja kun kukkakuosi innostukseni hiipuu,ehkä jo jouluun mennessä,niin kas,eipä hätää,käännän vain tyynyt toisin päin ja jo taas sielu lepää silloin yksivärisissä pinnoissa.

Käännettävät tyynyt ovat kuin aina niin kätevä vyölaukku.Mahtava monitaskuinen keksintö istuu kenen tahansa vyötärölle,kiitos runsaan säätövaran.Se on aina tyylikäs,mutta ennen kaikkea kätevä.Ei missään laukussa ole niin montaa taskua suoraan navan alla,kätevästi käden ulottuvilla,turvallisesti lähellä ihoa ,riittävän kaukana pitkäkynsisistä.Harva varas nimittäin haluaa edes ajatuksissaan kajota vyölaukkuun.Olenpa joskus törmännyt niinkin kekseliääseen naiseen,joka vyölaukkua olalla roikotti.Tuskin hän sitä lantiollaan häpesi,halusi vain maailmalle näyttää sen monipuolisuuden.
Tyynyni eivät ole monitaskuisia,mutta käteviä kyllä.Eikä idea ole minun,moni muukin sitä käyttänyt,mutta tänään se idea oli kuin uudesti syntynyt käsissäni ja tuotti suunnatonta tyytyväisyyttä itselleni.
Tyynyjen lisäksi taioin mummulan vinniltä myöskin löytämäni retrot pussilakanat verhoiksi.Tangot pujotin käsiaukoista sisään ja siinä se.Anopin virkkaamat lenkit koristavat sivuilla ja lakanat laskostuivat kauniisti,näyttävät myös ulospäin kauniilta kaksikerroksisuutensa ansiosta.Hyvä minä!

Olen hyvä kierrättämään tietynlaisia tavaroita,mutta hävettää oikein myöntää,että meillä ei ole biojäteastiaa saati kompostia.Suureltaosin se on laiskuutta,mutta myös tottumuskysymys.Kangistun sanomaan,että vanha koira ei uusia temppuja opi,ei ainakaan kovin helpolla.Henkilökohtaisena saavutuksena pidän kuitenkin jätepaperin kierrätystä,lasin (ainakin suurimmaksi osaksi)erottelua sekä pattereiden hävittämistä oikein,kiikuttamalla niitä paikallisen marketin keräyspisteeseen samalla,kun vien tyhjiä pulloja ja tölkkejä.
Vielä en ole keksinyt pattereille uusiokäyttöä, voisihan ne laiskuuttaan kehystää esimerkiksi vitriinikehyksiin ja ripustaa vaikka autoalliin seiniä koristamaan.En tiedä,jätän asian hautumaan.Tölkeistä en silti kuuna päivänä ala hattuja tekemään,kyllä se taikurin karjalalakki näyttää juntilta vaikka vitsillä päässä olisikin.Raha se motivoi noiden tölkkien ja pullojen kohdalla,siksi en ole vielä joutunut keksimään niille uutta käyttöä,pullokuitti riittää toistaiseksi.

Välillä katselen kämppäämme ja totean jonkin huoneen kohdalla joo ei ja hetkessä olen kuin Vesasen Mikko ja inno!



 



 

Posliinipylly ja neurotippa!

Neuroosit ja inhokit ovat kyllä yksi elämän suola.
Mietin tuossa juuri yksi päivä,että kuinka paljon minulla mahtaakaan olla kummallisia tapoja,neurooseja,päähän pinttymiä ja olenko kaavoihini kangistunut?Edellä mainittujen lisäksi löytyy myös niitä inhon kohteita.
Tulin siihen tulokseen,että oikein tarkastelemalla olen aika häiriintynyt tyyppi,mutta pakkomielteeni joihinkin asioihin on sisällytetty arkeen ja elämääni niin sulavasti,että het sillään sitä ei huomaa.Hyvä niin,pahimassa tapauksessa minulla ei olisi ystäviä eikä miestä.

Aloitan päiväni kahvilla.Keitän sen heti alakertaan tultuamme,mutta juon aina vasta tunnin päästä.Seissyt kahvi on aromaattisempaa.Lasteni aamupalavaatimukset ja vessareissut eivät tietenkään ole vaikuttaneet rutiinini tunnilla siirtymiseen.
Kahvin jälkeen teen leivän,en ole koskaan pystynyt syömään heti herättyäni ja vielä nykyäänkin tarvitsen paljon aikaa kohdatakseni leivän aamulla.Toinen kuppi kuumaa pääsee sen seuraksi.

Leivän päällisillä on selkeä järjestys,josta en koskaan tingi.Leipä,voi,leikkele,juusto ja juuston päälle vasta mahdolliset kurkut ja tomaatit.
Otan mielummin vaikka eväät mukaan pidemmille automatkoille,jos tiedän jonkin pysähdyksen olevan liikenneasemalla.Siellä on kaikissa sämpylöissä juusto alinna ja muut herkut kauniisti päällä.On kamalan kuluttavaa alkaa purkamaan sämpylää ja vaihtamaan emmeiden paikkoja,turhaa aikaa kuluu ja se heiluttelee mielenrauhaani,se ja hinta.
Makuelämyskin on liian usein kylmiömäinen,lössähtänyt ja eilinen.
Joskus aamuni alkavat aivan väärällä jalalla.Siinä ei paljon Pirkka saati YhteisHyvä kainalossa auta,kun vessassa odottaakin rulla paperia telineessään väärin päin.Lehti läsähtää lattialle,jos paperi seinää nuolee eikä päältäpäin käteeni soljahdakaan.Joskus on jopa hätä ohi mennyt,kun on paperin kanssa tarvinnut alkaa askartelemaan.Vessapaperi,oikea paskarätti.Kohtalo sillä on kamalin,siksi hieman arvostusta ansaitsee tuo palanen.

Joillakin tuntuu olevan ongelma myös pytyn renkaan kanssa.Tai sitten se ongelma on miehen kanssa.Itse en ymmärrä sitä vouhotusta ollenkaan.En nyt väitä,että kankkuni nauttisivat kylmän posliinin kosketuksesta,mutta olenpa joskus niinkin laiska ollut,että nautinnosta viis,kunhan asiat saadaan hoidettua.On mielestäni käsittämätöntä vaatia miehiä laskemaan rengas,kun emmehän mekään sitä nosta.Ei niin herkkä pidä olla,että antaa maailmansa romahtaa muovisen renkaan takia,mutta niin herkkä saa olla,että maailma romahtaa sipsejä kadulla syövästä tyypistä tai rykelmistä.Ne ovat kuitenkin asioita joihin itse ei voi vaikuttaa.
En kertakaikkiaan tiedä mitään niin puistattavaa näkyä,kun joku joka kävelee kadulla jättimäinen sipsipussi kainalossaan ja vielä kävellessään möyssöttää noita jumalten herkkuja.Ehkä hivenen pahempi näky on pyörällä ajava sipsien napsija,mutta sellaisen olen tavannut vain kerran,joten kulutan energiani vain kävelevien vahtaamiseen.
On suorastaan kammottavaa katsella holtitonta kävelyä,kun tyypin keskittyminen on sipseissä eikä kävelyssä.Pieniä sipsin palasia sinkoilee kadulle liiankin huolettomasti ja ne jäävät rumentamaan katukuvaa lähes jätteiden lailla.Ei se tyyppi kotonaan sillälailla murustelisi,mutta kadulla voi huoletta heittääntyä suurpiirteiseksi muiden kustannuksella.

Sen tarvitsee olla jotakin aivan muuta,kuin paiseruttoa,vesirokkoa tai ihottumaa,että niskavillani nousevat poskinukkani kanssa yhtä aikaa pystyyn.Sen täytyy olla sammakonkutua muistuttavaa rykelmää kynttilän kyljessä tai jonkin öttiäisen tekemää paisetta mustaherukanlehdissä,ilmakuplia taikinassa tai turhan tiuhaan roiskittuja paksuja maalipisaroita kankaalla.Sen täytyy olla sairaalloisen näköistä paikoissa joihin ei sairaus kuulu.Rykelmät puistattavat,kulkevat koko ruumiini läpi oksettavana heikotuksena ja vievät aina ruokahaluni ainakin joksikin aikaa.Hyi,rykelmät ovat kuin tämän päivän henkinen iso-rokko.Oikkuja luonteessani ja persoonassani.
Säälin kaikkea(rykelmiä en), ja kaikkia, ainakin kerran,joskus useamminkin.Sanotaan,että sääli on sairautta,mutta minun säälini on erilaista.Säälin sympatiasta ja empatiasta,säälini on asettumista toisen kenkiin,säälini on samaistumista,säälini on herkkää.Säälissäni on tunnetta,voimaa ja ymmärrystä.
On eri asia,jos joku on säälittävä ala-arvoisella tavalla,ilkeä,loukkaava tai itsekäs.Silloin säälin sanan varsinaisella merkityksellä,enkä tunne kuin ehkä halveksuntaa.
Onneksi näin käy harvemmin.


Meillä on kotona välillä valtavan mielenkiintoista ja arvaamatontakin,koskaan ei voi tietää mistä milloinkin tuulee.Tietyt asiat kuitenkin toistuvat eivätkä ne enää ole edes perheelleni uusia tai arvaamattomia.
Sänkyyn ei mennä päivävaatteilla,ainoastaan silloin jos päällä on päiväpeitto.Vällyjen väliin ei sujahda kukaan likaisilla vaatteilla,kun tamineissa kuuluu pötköttää suihkun raikkaana ja vasta illalla.Kipeenä teen poikkeuksia,joista sitten kärsin viikkoja.

Kahvikuppiini jää joka kerta muutaman millin,ehkä sentin korkuinen "neurotippa",jonka annan kylmentyä kupissa ja jonka hörppään huiviini juuri ennen kupin huuhtelua.Järjellistä selitystä tuolle ei ole,mutta joku on sanonut,että kylmä kahvi kaunistaa.
Joka ikinen marraskuu aloitan kuuntelemaan Jaakko Ryhäsen joululevyä,joka ikinen joulupäivä katson elokuvan Pikku Prinsessa ja märisen itkusta.
Joka päivä saan tulta sanojeni alle ja paasaan jostakin epäoikeudenmukaisuudesta maailmassa.Joka päivä sätin itseäni,kun en tee tarpeeksi poistaakseni tai edes vähentääkseni noita epäoikeudenmukaisuuksia.
 En voi sietää itselläni pitkiä kynsiä enkä kenelläkään pitkiä varpaiden kynsiä.Meillä kynsiä leikataankin säännöllisesti.

Käytän samoja tissiliivejä viikon ja pesen hampaat kolme kertaa päivässä.
En koskaan syö keltaisia karkkeja ja iltani on pilalla jos urheilun takia on Satuhäät peruttu!

Sanotaan,ettei kenellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa.Minä voisin vielä muutaman hulluuden ja neuroottisen rutiinin ottaa kannettavakseni,hartiani eivät ole vielä edes kumarassa!





 


 
 
 

 
 
 

Tuli perseen alla Strömsössä!

Viikonloppuna kuuntelin,kun eräät ihmiset puhuivat siitä,että mistä tietää syksyn olevan ovella?
Heillä oli paljon niitä perus asioita hallussa,kuten keltaiset lehdet koivuissa,pihlajanmarjat,kesämökin talviteloille laitto ja puolukat.
Itsekin noita mietin,mutta päällimmäisenä minulla pyörivät seuraavat asiat mielessä.
Syksyn tullessa ilmat hieman viilenevät ja tehokkuteni eri askareissa nousee ainakin 3% kesään verrattuna.Saatan saada uusia ja luovia ideoita,joita sitten tuli perseen alla alan toetuttamaan.Siinä ei hiljakseen edetä,kun koko kesän päähän pukanneet ideat täytyy rueta kerralla toteuttamaan.Tekstiä syntyy ikuisuuskirjaan,huonekalut vaihtavat paikkaa,talo muuttuu osittain ja ainakin hetkeksi siistiksi,sohvien sohvatyynyt saavat uudet tyynynpäälliset,kun omeplukone laulaa ja lapset saavat äidin,joka jaksaa taas leikkiä legoilla enemmän kuin tunnin putkeen ja askarrella pahvista taloja sekä kiikareita.

Syksyisin kotimme muuttuu strömsön-kartanoksi,minä olen kuin Anu Harkki ilman kuumaliimaa ja nappeja,keittiössä tuoksuu kasvimaan satoa padoissa,mutta hillopurkit jäävät taaskin odottamaan sitä ensi vuoden syksyä.Kokoan keittokirjaani ja kokeilen uusia ruokia improvisoiden,sillä kauppalista jää aina kotiin.Pesen ikkunat,mutta vain ulkopuolelta ja likaisimmat sisäpuolelta,kaikkien ikkunoiden välit aukaisen ehkä ensi keväänä tai sitten en.Verkkarit ja välikausitakit kaivetaan vinniltä,mutta kesävaatteet jäävät niiden alle,odottamaan ihmettä,syyskuun helteitä.Helmikuussa havahdun, ettei helteitä tullutkaan ja harkitsen niiden pakkaamista,mutta turhaan,kesä onkin jo melkein ovella.
Syksyllä aloitan myös joululahjojen kartoittamisen ja inventoin jo kesällä ostamani lahjat.Pursuan ideoita joulumyyjäisiä varten ja toteutan koekappaleita,mutta yleensä sillä menestyksellä,että myyjäisiin mennessä ne ovat hukkuneet ja intoni hiipunut tehdä lisää.
Teemme poikien kanssa pyöräretken,jotta saisin sanoa käyttäneeni pyörääni enemmän kuin kolme kertaa kesällä ja mukaan otamme eväät,että se edes tuntuisi retkeltä vaikka niitä syötäisiinkin omassa pihassa.Näistä ainakin tietää syksyn olevan ovella.Vaikka se ei menisikään ihan niin kuin Strömsössä.

Tässä on silti monta muttaa,nimittäin saan ideoita useita päivässä ja aina ei taitoni saati aika riitä niitä toteuttamaan.Yleensä kyse on ajasta.Ompelukoneen kanssa kyse on taidosta.Tyynynpäällisiä nyt vielä ompelen ja verhojen käänteitä,viime syksynä taioin jopa paitoja lapsille ja pari mekkoa tytölle.
Housuja en edes yritä,se päätyy vain ja ainoastaan vaatteeksi,joka käy yksi jalkaiselle ufolle tai rooliasuksi lapsilleni esimerkiksi matonäytelmään.Koulussa oli joskus pakko loihtia housut,mutta haarat yhdessä ei Lapissa vaeltaminen oikein onnistunut.Housuista ei kuitenkaan johtunut,että vaellukseni jäi vain yhteen päivään viikon sijasta.Siitä syytän vain kumisaappaita,juurakkoa ja ulkovessaa.

Syksy on ihanaa aikaa,ei kuitenkaan yhtä ihanaa kun kesä,mutta monella tapaa ihanaa silti.Hieman harmittaa,kun niin yllättäen ilmat viilenivät,liikaa.Minulle sopiva syksyn lämpötila olisi se 20 astetta,aivan lokakuulle asti.En kamalasti nauti villasukkien jalkaan vetämisestä jo nyt,mutta pakko se on etteivät jalat jäädy.Onneksi sentään löytyi vielä yhdet ehjät villasukat,niillä saattaa juuri ja juuri selviytyä jouluun asti.Itse en ala sukkia kutomaan,saisin ehkä opeteltua juuri silmukoiden luonnin jouluun mennessä ja senkin jälkeen jalkaan päätyisivät pelkät säärystimet.

Jos kesällä nautin nurmikon leikkuusta niin syksyllä haravointi ei aiheuta minussa samaa innokkuutta.Ainoa asia mikä haravoinnissa palkitsee on jätti suuret lehtikasat,joihin voi lasten kanssa hyppiä.Suosittelen ehdottomasti kaikille.Samalla kun haravan kanssa heiluu ja kasaa suurtakin suurempaa lehtikasaa,huomaa yllättäen,että lehtiä onkin kadonnut jo erittäin suurelta alalta pihaa ja palkinnoksi saa vielä hyppiä kasaan,innostua lastensa riemusta ja omastakin.Valitettavaa on,että suuri ja levinnyt kasa jää aina lötköttämään maahan ja mieheni joutuu sen metikköön kärräämään,kun itse en siihen pysty.Metsässä minua ei odota palkinto,vain tieto takana odottavista lehtikasoista ja tylsästä uudelleen kärräämisestä.

Aurinkoinen syksy on raikas ja kaunis,mutta emme me sadettakaan säikähdä.Sokerista emme ole,mutta kylmyys ei houkuttele.Silti joinakin päivinä päätän,että sateesta ja kylmästä huolimatta ulkoillaan.Oikea varustus päällä ei kylmästä ja sateesta tarvitse välittää.Parasta leikkiä onkin lätäköissä hyppely,tasajalkaa tai ihan vain teputtelemalla niin että vesi roiskuu napaan asti.Lasteni mielestä huippua on,kun minä vesilätäkköön lumpsahdan,vesi lentää ja näky on sanoinkuvaamaton.Viime keväänä hypimme keittiön ikkunan alla olevat lätäköt tyhjiksi,kyse ei ollut ihan pienistä lätäköistä,mutta kahteen mieheen ja kahteen naiseen me ne tyhjättiin.
Jos viikon sataa putkeen,niin emme me ihan joka päivä ulos mene.Ei kukaan voi jaksaa päivästä toiseen märkiä kuravaatteita ja saappaita pesuhuoneessa.Pelkästään siitä syystä kaikki lastentarhan tädit ovat silmissäni SuperSankareita ja epäitsekkäitä lasten edun ajattelijoita.Toisaalta he saavat siitä souvista palkkaa...Muutamaa ylimääräistä satasta vastaan voisin minäkin pukea kuravaatteita vaikka neljä kertaa päivässä ja joka viikko.
Liian usein valitsen kuitenkin ne villasukat,hyvän kirjan,sohvan ja lapset kainalooni.Tai ainakin tuo on houkutteleva mielikuva.Todellisuus on ulos huutavat lapset,pitkin kämppää levinneet lelut,villasukat,minä ja imuri.

Syksyllä myös pukeutuminen on ihanaa.Rakastan kerrospukeutumista,farkkutakkiani,kaulaliinoja,erilaisia hattuja ja pipoja,kaikkia conversen varrellisia tennareitani,legginsejä,pillifarkkuja,säärystimiä ja hanskoja.
Olen silti niin mukavuudenhaluinen,että kotona ollessa verkkarit,lenkkarit ja fleece voittavat taiston kauniiden asukokonaisuuksien kohdatessa.Ihanat ja syksyiset vaatteeni pyörivät lähinnä kauniina kuvina päässäni,kun päätyvät oikeasti niskaani.Teini-ikäisenä ihailin kaikkia tyylejä,saatananpalvojia lukuunottamatta.Omaa tyyliäni etsiessä olin juppi,hippi,punkkari,sihteeri,äijä,väritön pellavamekko ja huovutettu hattu.Joskus jopa kaikkea yhtä aikaa,suurella menestyksellä.Niinhän sitä sanotaan,että ne jotka haukkuu ovat kateellisia.Tyylini oli siis kadehdittava ja ilmeisen monta vuotta vielä.

 Hankin joka syksy jonkin uuden hatun,kaulaliinan ja ehkä saappaat.Hanskoja joudun ostamaan kymmenet parit sillä seitsemät niistä katoaa.Siksi en koskaan ostakaan kalliita nahkahanskoja,ostan ainoastaan joka koon sormikkaita muutamalla eurolla,että ei niiden hukkaaminen sitten niin tuntuisi.Vaan tuntuu se silti,vaikka kymmenet hanskat olisivatkin samanlaiset,muokkaantuu niistä yksistä lempparit ja käsieni muotoiset,nukkavierut nippaimet.Ne kun hukkaan,on muokkaaminen aloitettava alusta ja se kirpaisee,sen lisäksi että on tylsää ja vähän turhaakin,tekemälläkään kun en saa aivan saman tuntuisia niistä jäljellä olevista.

 
Olen jo kesällä aloittanut odottamaan uutta kesää,mutta syksyllä se todella konkretisoituu ja joka syksy kohtaan sen kriisin muodossa.Kohta ei enää kannata hyökätä pihalle pelkissä kalsareissa tai jos sen tekee,on kaikilla keuhkokuume.Enää ei lähdetä uimaan extempore,syödä kolmea jäätelöä päivässä,mutta ei myöskään enää hikoilla yöllä ja pelätä päivällä auringonpistosta.Nyt odotetaan räntää,lunta ja flunssakierrettä.Tervetuloa syksy,välissä joulu ja siitä suoraan ensi kesään,kiitos!


 
 

"Etkö sä tiedä kuka mä oon?"

Olin lasteni kanssa kaupassa,ihan vaan marketissa ruokaostoksilla.En siis ollut missään merkkivaatteiden ostoskadulla,rikkaiden,tekokynsisten botox- koti-äitien ja tekoruskeiden,vitivalkoisia housuja rakastavien ja purkkareilla maankamarallakin teputtavien miesten maailmassa,jossa jokainen shoppailija edustaa nimellään ja statuksellaan.Vertailee,pröystäilee,kilpailee ja kehoilee.Ei,olin ihan vain pikku kaupungin paikallisessa marketissa,jossa naapurit ja minä vaellamme samanlaisissa verkkareissa ja shortseissa,adidaksen lenkkareissa tai euron läpökkäissä.Jossa kaikilla on nimi,mutta kukaan ei tiedä sitä eikä kukaan kysy,siellä missä saa olla rauhassa(yleensä). Juuri siellä sain toden teolla kosketuksen julkisuuden henkilön suuriin luuloihin ja hänen itsensä luomaan statukseen,joka ei minun silmissäni vastannut sitä samaa.

Nimeltä mainitsematon henkilö puhui kauppareissullaan sen verran kovaan ääneen,että kaikki lähellä olevat kyllä kuulivat,kuinka häntä hävetti tehdä ostoksia tuossa tuppukylän marketissa,mutta olosuhteiden pakosta oli siellä eikä Kauppahallissa.Puheet viittasivat kokoajan häpeään,mutta kävelytyyli oli kuin entisajan paronilla hyvän metsästyssaaliin jälkeen,voitokas ja ylpeä.
En voinut vastustaa kiusausta ja kuljinkin lapsineni sekä kärryineni hänen läheisyydessään,jotta sain tarpeeksi kattavan selostuksen kaupan surkeista valikoimista ja henkilökunnasta tai lähinnä sen puutteesta.
Sitten tapahtui jotakin minulle hyvin tyypillistä,keskittymiseni herpaantui ja kadotin hetkeksi tuon maanomistajan.Rullailin kärryillä muka sattumanvaraisesti pitkin käytäviä,samalla kuitenkin silmäilin kadottamaani kohdetta,mutta turhaan.Olin pettynyt,niin paljon enemmän olisin varmasti saanut kuulla valitusta ja hänen tyytymättömyyttään elämään,mutta hän katosi.Lamaannuin niin,että ostokset jäivät kohdallani puolitiehen,kun matkustin karavaanini kanssa kohti kassoja.Olimme vakiokaupassamme ja näin ollen valitsen aina lempi kassatätini,vaikka hänellä olisi kuinka paljon jonoa tahansa.Niin tuollakin kertaa.Täti hymyili jo kaukaa meille ja pojatkin innostuivat kärryissa.Niin kassatädin kuin meidänkin hymyt tipahtivat kasvoilta ennätysnopeasti,kun eteeni jonoon pörhälsi tuo kukkulan kuningas seurueineen.Meillä loksahtivat suut auki,hänellä ei ilmekään värähtänyt.
Olin pöyristynyt.

Alaleukani löytäessä paikalleen sain sanottua hyvin kohteliaasti,mutta kummastusta äänessäni,että herra oli kovasti erehtynyt jonon järjestyksestä ja etuillut minua röyhkeästi.Kerroin myös ymmärtäväni jos se olikin vain silkka vahinko,mutta vain siinä tapauksessa,että hän seurueineen siirtyisi jonossa taakseni.
Tuo itserakas ihmisen "irvikuva" ei edes katsonut minua,vaikka olisi ehkä kannattanut,nimittäin tuolle kauppareissulle olin sentään laittanut hiukset kiinni,sipaissut ripsiväriä ja minulla oli päälläni puhtaat vaatteet.Mutta ei,hän tokaisi kylmästi vain:"etkö sä tiedä kuka mä oon?".
Tiesinhän minä,hän on ihminen.Ihminen siinä missä kaikki muutkin ja olemalla ihminen ei ole ihmeellinen,ei ainakaan muita ihmeellisempi.Omaamalla erikoisen ammatin,julkisuutta tai jonkin statuksen,ei silmissäni ole ihanaa kassatätiä saati minua ihmeellisempi ihminen.

Olen aina tavallaan pelännyt kuulevani tuon lauseen ja miettinyt kuinka siihen vastaisin.Vaihtoehtoja on päässäni pyörinyt useita,mutta yksikään niistä ei tuolla hetkellä päähäni putkahtanut.Yksi lause sentään tuli,en ole siitä kovin ylpeä,mutta varmasti ylpeämpi,kuin tuo eilisten otsikoiden kuningas,tämän päivän tyhjäntoimittaja omasta(kansan keskuudessa jo vitsiksi muodustuneesta) lauseestaan.
Hän ei siis suvainnut edes päätään kääntää minulle puhuessaan,mutta minä en voi sietää ihmisiä,jotka eivät katso silmiin puhuessaan toisille.Niinpä heilahdin hänen eteensä kassajonossa ja tapitin suoraan silmiin.Hän koetti väistellä katsettani,mutta intensiiviset vihreät silmäni varmasti tekivät pysäyttävän teon(olihan niissä ripsiväriäkin korostamassa), sillä sanottua sain:"Anteeksi,ei ollakaan esittäydytty" ja sitten esittelin itseni,poistuin takaisin jonoon ja odotin.Hän ei sanonut mitään ja se vähän yllätti,olihan hän koko kauppa reissunsa paapattanut jotakin ainakin omasta mielestään nokkelaa ja vitsikästäkin.
Minä annoin hänen tökerön käytöksensä anteeksi,se oli jotenkin helpompaa,kun hän nyt tiesi kuka minä olin.Silti se oli vähän säälittävää meiltä kummaltakin,tarve tehdä numero itsestään julkisella paikalla.
Tavallaan tuotakin välikohtausta voi verrata mihin tahansa kiusaamiseen.Joku asettuu toista paremmaksi omasta mielestään ja tekee vastapuolesta mitättömän,käyttämällä asemaansa tai vahvaa ja kieroutunutta luonnettaan aseena  ja julkisella paikalla.
Koulukiusaamisesta puhutaan jatkuvasti ja sen pois kitkemiseksi tehdään valtavasti hyvää työtä,jopa julkkisten taholta.Siksi ihmettelenkin tuon kyseisen tyypin käytöstä,hänellä olisi varmasti vaikutusvaltaa hyvien asioiden puolesta puhujana,mutta hän käyttää energiansa näyttämällä huonoa esimerkkiä ja käytöstä julkisesti,lastenkin nähden.Ja keneltä ne lapset mallia ottavat?Vanhemmilta,mutta myös aivan kaikilta aikuisilta joita he näkevät tai kuulevat.Koskaan ei pidä aliarvioida lapsia.Kehoilu kassajonossa on verrattavissa etuiluun koulun ruokajonossa ja jostakin ne mallit sinnekin ovat hiihtäneet,pilkkaavista sanoista nyt puhumattakaan.
Omaa käytöstäni olisin voinut myös miettiä tuolla kaupassa hieman pidemmälle,kun molemmat poikani siinä silminä ja korvina tököttivät.Toisaalta näytin heille,ettei kaikkeen tarvitse alistua ja puolustautua saa,asiallisesti.

Vuoroni tullessa,myös aina niin puhelias ja iloinen kassatäti oli hiljainen ja melko totinen.Saatoin melkein kuulla hänen ajatuksensa,kuinka hän kotiin päästyään soittaisi Seiskan vihjenumeroon tai antaisi vinkin Iltalehtiin.Mutta hän päättäisi olla tekemättä sitä,sillä hän osaisi ajattelevana ihmisenä suhtautua tilanteeseen sen vaativalla tavalla.Hän osaisi ajatella itsensä noihin itsekeskeisiin saappaisiin ja löytää sieltä epävarman ja onnettoman ihmisen,joka viimeiseksi kaipaisi mollaavaa juorua huomisen lööppeihin.Hän tietäisi,että ihminen on haavoittuvainen ja herkkä vain pelkästään olemalla ihminen.Julkisuus ei sitä varmasti muuta,mutta julkisuudella voisi paljon muuttaa!

 

Batman sokerihumalassa!

Olen aivan kamalan huono syömään karkkia nykyään,mutta sitten kun syön syön kunnolla.
Lapsena söin omat karkkini heti karkkipäivänä,enkä koskaan säästänyt mitään seuraavaan päivään saati seuraavaan viikkoon.
Pikku -siskoni söi vain muutaman karkin lauantain karkkipäivänä ja säästi kaikki loput,eikä pelkästään seuraavaan päivään vaan seuraaviksi viikoiksi jopa.
Minä sitten kateelliisena katselin vierestä,kun hän söi säästämiään nameja pitkin viikkoa eikä vahingossakaan antanut edes yhtä minulle.

Muistankin erään kerran eri hyvin,jossa karkin himoni sai aivan uusia ulottuvuuksia.Olin taas kerran lapannut säkillisen vaahtokarkkeja naamariini ja varmasti alle tunnissa,olo oli hirveä.Oksennus kolkutteli kurkunpäässä ja sydän hakkasi kolminkertaisella sykkeellä sokerihumalan takia,mutta jostakin syövereistä päähäni ui ajatus siskon säästämistä karkeista ja seuraavasta päivästä,joka minulle valkenisi namittomana.
En ollut vielä koulussa,joten siskon on tarvinnut olla neljä tai viisi vuotias,muistan kyllä että hyvin pieni joten saattoi olla juuri ja juuri neljä.
Olimme saaneet mummolta vaahtokarkkeja ja minä lompsautin pussillisen vaahtiksia napaani niinkuin edellä kerroin.Sisareni sen sijaan säästi ainakin puolet ja varmuuden vuoksi oli vielä extra huolellinen säästelijäisyydessään(jonka ymmärrän kyllä)ja tunki muutaman vaahtokarkin pikkuhousuihinsa säilöön.Pehmoiset sokeri tyynyt kuitenkin unohtuivat froteisiin pikkuhousuihin yöksi ja aamulla ne olivat vaahtokarkeista muisto vain.
Muistan kaivaneeni pikkarit pyykkikorista ja varmuuden vuoksi tarkistin,että varmasti kaikki todella olivat sulaneet ja syömäkelvottomia.Eikä se ollut säälittävää,se oli pikemminkin kunnianosoitus karkeille ja holtittoman himoni myöntäminen,mutta ei muille kuin ruskeille ja froteisille alushousuille.
Joskus olin kyllä,en säälittävä,mutta ala-arvoinen ja tyhmä.Eräänä pääsiäisenä söin tietenkin omat suklaamunani heti ja orastavan pahanolon viimeistelin suklaisella pupulla ja munilla,joissa ei ollut yllätystä.
Seuraavana päivänä hiippailin siskon kaapille ja nappasin yhden pienen suklaamunan.Ja vielä yhden ja vielä yhden...kunnes hän huomasi.Selittelin ahneuttani ja lupasin ostaa viikorahoillani uudet tilalle.Sitä en viitsinyt kertoa,ettei kolmen markan viikkorahastani paljon karkin osteluun jäänyt,kun sillä piti ostaa kaverilta Halinallejen juliste ja tuoksuva kynä.

Siihen aikaan eivät kaupat olleet sunnuntaisin auki ja yksi päivä lisää kotona olikin viimeinen niitti.Pikku-siskoni suklaapupu löytyi illalla korvat ja jalat syötyinä,pelottavana torsona,mutta hienosti käärepapereissaan.Molempien huuto oli aiheesta.Sisko huusi karkkiensa perään ja minä kirosin mokomaa karkkipäivää.Ei sellaiselle sokerihiirelle yksi herkkupäivä viikossa riittänyt ja todisteena siitä oli ,ei pelkästään siskon jatkuvasti syödyt karkit vaan myös kaapeista kadonneet keksit, sokeripalat ja strösselit.

Karkin syöntini loppui siinä täysi-ikäisyyden kynnyksellä,ei nyt kokonaan,mutta en ostanut itse juuri koskaan karkkia.Rahani menivät kyllä noina viikonloppuina sixpackeihin ja siidereihin,ei siinä rahaa enää karkkiin jäänyt,olisi ehkä pitänyt jättää, sillä viikon alussa liskojen yönä lakanat olivat strösselistä ja keksit puhuivat sokeripalat hampainaan.
Tätä nykyä syön suklaata ja salmiakkia jos mieli tekee,joskus syön puolikkaan levyn suklaata kerralla tai pussillisen salmiakkia,voin pahoin ja toistan saman seuraavana päivänä.Joskus taas menee viikkoja ja jopa kuukausia,etten syö oikeen mitään karkkia,kun ei tee mieli.
Tiedän äitini syöneen mm.salmiakkia useampana päivänä viikossa,salaa meiltä tai niinhän hän luuli.Autossa oli paperipussiin naamioituja karkkipusseja ja vaatekaapissa niitä lisää.Silti meillä oli vaan se hikinen lauantai jolloin oli lupa ostaa karkkipussi tai muita herkkuja.Koskaan ei silti saanut Karvinen-pussia tai Batman karkkeja,niitä oli pussissa kuulema liikaa.Jos sellaisen halusi,oli se jaettava siskon kanssa ja arvatkaapa nyt menikö tikkarit,karkkiaskit ja muut tatit koskaan tasan?No,ei mennyt,koska ne pussit oli tarkoitettu yhden ihmisen syötäväksi!Liian usein tyydyimmekin kohtaloomme ja valitsimmekin My Little Pony-karkkeja ja yhdet tikkarit.Sisareni saattoi joskus jopa säästää karkkipäivärahat vaaleanpunaisten ponien sijaan,mutta se nyt oli silkkaa tekopyhyyttä.Mielestäni raha on yli-arvostettua.Paitsi silloin,kun sillä saa kokonaisen lauantai-pussin tai kaulakorun joka on karkista tehty.

Siksi varmasti ketään ei yllätä,että meidän lapsilla ei ole karkkipäivää.
Olen itse sitä mieltä,että jos karkkia tekee mieli niin en voi yksin ja salaa vedellä sitä jossakin kellarin rapussa tai mussuttaa merkkareita vessassa ja peittää veden valutuksella rapinaa ja maiskutusta.Jos syön karkkia niin sitä saavat silloin syödä myös muutkin,lapsetkin.
Niin sanotut sääntöni eivät koske vain karkkia.Jos tekee mieli pullaa tai keksejä niin silloin niitä syödään,vaikka vähän joka päivä tai paljon joka toinen päivä,riippuu fiiliksestä.
Ei elämän ole tarkoitus olla pelkkää kärsimystä ja kieltoja,ei ainakaan sen elämän jota mitä säätelen.Ulkopuolelta tulee aivan tarpeeksi murheita,lakeja,sääntöjä ja pakotteita,mutta jos niitä voi helpottaa pullan palalla tai suklaa rusinoilla,on elämä edes hetkellisesti helpompaa ja nautinnollisempaa!
Joka päivä on ystävänpäivä,jos niin haluamme!Joka päivä on karkkipäivä,palanpainikkeena xylitol-purkka.Lopetetaan niuhotus ja eletään hetkessä herkuilla,nautitaan,mutta rajansa kaikella!

 


 

Merirosvoja ja muita ihmeidentekijöitä!

En ihan hirveesti nautiskele veren näkemisestä.Toisilla se vielä jotenkuten menee,mutta itselleni ei tarvitse tulla kuin paperihaava ja heti alkaa heikottaa.
Lapsena astuin romuisella vinnillä ruosteiseen naulaan.Naula sujahti läpökkääni läpi ja tuikkasi suoraan jalkapohjaan.Aivan jalkapöydästä läpi se ei tullut,onneksi,mutta kunnon reijän silti porasi hermojen sekaan.Kaikista kummallisinta oli,etten heti edes huomannut tuota onnettomuutta.Huomasin vasta,kun lipokkaani alkoi tuntua märälle ja kirvely hiippaili naulan reikään.
Ei tarvinnut,kuin vilkaista ja seuraava muistikuva on mummosta vierellä.Taju kankaalla minut oli raahattu pois vinniltä ja joku piti jalkojani ylhäällä,mummon silitellessä poskeani.
Terkkariinhan siitä jouduttiin ja koko loppu kesän jouduin pelkäämään jäykkäkouristusta(rokotus oli),paiseruttoa,sikotautia ja verenmyrkytystä.Lääkäri puhui ainoastaan jäykkäkouristuksesta,mutta herkkä mieleni otti muutaman kuulemansa taudin siihen kylkeen kulkemaan,stressi oli valtava.
Syksyllä huomasin,että ei tullut tauteja ja jalkakin parantui.Mummolle tosin tuli jännetuppitulehus,mutta ihmekös tuo,poskeni on aika laaja ja siliteltävää paljon!

Olen aina ollut herkästi pyörtyvää tyyppiä.Lapsesta asti.
En ole silti koskaan dramaattisesti heilahtanut hameenhelmat liehahtaen lattialle rakkauden tähden.Pyörtyilyni ei osu sellaisiin kohtiin,siitä ei saa vanhojen elokuvien kaltaista naisellista ja herkkää kaatumista jonkun herrasmiehen käsivarsille.
Olen toki rojahtanut oman herrasmieheni käsivarsille,mutta siitä on herkkys ja romanttisuus ollut kaukana.Onneksi hän on sentään ollut minua ottamassa kiinni ja silloin sen ei edes tarvitse olla romanttista,se on aitoa rakkautta,kun vaimo aivan yllättäen rojahtaa koko painollaan syliin ja harvemmin vielä laittautuneena.Yleensä taju lähteekin kankaalle paitulissa ja tukka pystyssä.Paitulin helmat eivät riitä heilahtamaan kauniisti eivät edes mielikuvissa,enkä herää mieheni käsivarsilta sirossa asennossa,huulipunat kohdillaan.Ei,pötkötän raajat sojottaen joka ilman suuntaan,tukka takussa ja huulet rohtuneina.Mutta enhän minä eläkään elokuvissa,onneksi.Tämä rakkaus on aitoa,romantiikalla tai ilman.

Teini-ikäisenä pyörtyilyni oli jo huvittavaa,ainakin muiden mielestä.Itse en ollut aivan samaa mieltä,mutta huumorilla se oli jo otettava.Aamuisin kaatuilin millon mihinkin huoneeseen ja pikku-siskoni herätteli minua suihkupullolla.Suihkupullo oli meidän naapurustossa hienoin keksintö ikinä.Naapurin täti ajoi sillä kissaamme pois sohvaltaan,kun oli niin allerginen ettei voinut koskea siihen ja sisareni palautteli tajuntaani samanlaisella pullolla,ei tosin allergian takia vaan liikennelaitoksen tähden.Kouluun vievä bussi ei voinut odottaa koko aamua,että keräilisin itseni hiljalleen lattialta.

Poikani kaatui eilen pihalla ja polven alle repeytyi inhottava palkeenkieli.Verta tuli mielestäni aika paljon,pieni poikani ei edes uskaltanut katsoa.Putsasin haavan ja asettelin sen päälle laastarin,merirosvolaastarin.

Hetken aikaa hän varoi jalkaansa,mutta pian nuo merirosvot jo tekivät työtään,leikit jatkuivat.Ihmeellinen  voima pelkällä laastarilla.Laastarilla voi paikata jopa mustelmia ja kipu lähtee samantien.Pääasia on,että laastarissa on jokin voimaannuttava kuva,merirosrvo,muumit tai superman niin vaiva kun vaiva on hoidossa.Vaikka sormessa olisi minun silmääni huomaamaton haava,on haava lapsellani iso ja enemmän henkinen kuin konkreettinen,näkyvä.Hoidetaan ne kaikki laastareilla ja äidin sylillä.
Olisipa minullekin keksitty laastari,jonka voisi liimata esimerkiksi sormeen, vaikka kipu olisikin enemmän henkinen.Kuviksi laastareihini eivät kävisi mitkä tahansa naamat,parantavia ihmeidentekijöitä voisivat olla MacGyver,Ridge,Ritari Ässä ja Pekka Rinne!Niiden syleistä nyt puhumattakaan!