Oopperajuhlista sukujuhliin osa 2

Torstai aamu koitti villatumppu suussa ja kamariorkesteri päässä. Niistäkin huolimatta kaikki oli ollut sen arvoista!
Pari buranaa naamaan ja askeleet kohti kesähotelli Tottin aamiaispöytää. Heittämällä voin todeta sen hotellin aamupalapöydän olleen yksi parhaista pitkään aikaan. Niin paljon tuoreita hedelmiä, marjoja ja ihania juustoja. Tuoretta leipää ja jopa muikkuja, että eihän sitä juhlinut ihminen muuta tarvinnut.
Olimme sen verran ajoissa jo syömässä, että pöytä löytyi helposti. Hetken päästä tupa oli täynnä ja meidänkin pöydässsä erittäin oivallista seuraa. Kaksi rouvista oli ollut myös oopperassa edellis iltana ja yksi heistä, seuraan kuulumaton, paikallinen tuttavuus, joka auliisti kertoi Tottin historiaa ja sai tarinoillaan minutkin hetkessä kahdeksankymmentä luvulle diskoon ja sen hotellin kattoterassille kaljaa juomaan. Tarinoiden, huumorin ja hyvän aamupalan siivittämänä orkesteri päässä lopetti ja villatumppu hellitti otteensa suussa. Olo alkoi olla normaalia muistuttava, joskin väsymyksellä höystettynä.
Juttua aamupalapöydässä olisi riittänyt vaikka ja kuinka, mutta minä halusin jo lähteä liikkeelle ja tutkimaan Savonlinnaa muualtakin kuin torilta, terassilta ja Olavinlinnasta.
Kamat kasaan ja autolle.
Olin edellis päivänä bongannut kirpputorin kirkon takaa ja sinne oli ehdottomasti päästävä. Käteen jäi ihana hame, matkamuistoksi Savonlinnasta.
Tottista lähteissä olin bongannut myös näyttelyn johon halusin poiketa matkalla. Johanna Oraksen ateljee ja näyttely olivat matkamme varrella. Siispä sinne suuntasi matkamme heti kirpputorin jälkeen, Punkaharjulle.
En ole koskaan nähnyt Oraksen töitä livenä, ainoastaan lehtien sivuilla joskus. En ole myöskään erityisesti niistä pitänyt, mutta halusin antaa mahdollisuuden itselleni muuttaa mielipidettä. Minusta ne olivat kuvien perusteella aina olleet todella hyvin jäljennettyjä töitä, pikkutarkkoja ja hieman sieluttomia, kiiltokuvamaisia.
Lehdissä esitetyt kuvat eivät voineet olla koko totuus, ajattelin ja näin ollen suuntasimme muuttamaan lähinnä minun käsitystäni Oraksen taiteesta.
Perille päästiin nopeasti, matkaa ei ollut kuin parikymmentä kilometriä. Kaunis paikka ja hieno ateljee, kyllä minullekin sellaiset puitteet työhuoneeksi passaisivat.

Punkaharjulla Johanna Oraksen näyttelyssä/ateljeessa.

Torstai sattui olemaan Johannan nimipäivä ja mitenkään pienesti sitä siellä ei muistettu. Ovella vastaan käveli Reijo Oras kuohuvaa kädessään ja ennen kuin ehdin itseni esitellä oli kädessäni kuoharilasi ja edessä tuoreita mansikoita. Sain lopulta esiteltyä itseni sekä Reijolle että Johannalle. Kuohuviini oli hyvää.
Kiersimme näyttelyn verkkaisesti. Muutama ihan mukiin menevä yksilö pompsahti sieltä esiin, muuten ne olivat kuin olivatkin taidokkaasti jäljennettyä asetelmaa ja harmaita kukkia. Miehensä myi tauluja kuin autokauppias autoja, siinä kohtaa meinasi tulla kiire. Viimeistään kun katsoi taulujen hintoje oli kiire muuttunut pakokauhuksi. Taiteilija itse oli kyllä herttainen tapaus, hänestä jäi lämmin kuva....
Kaikesta huolimatta minulle jäi sieltä muistoksi painokuva omistuskirjoituksella, kiitos siitä! Laitan sen seinälle kun löydän sille paikan, olenhan jollakin lailla tähti matolla, joskin ihan omalla räsymatolla ja kotona. (tähdet punaisella matolla taulu on kuulemma ollut ihan cannesissa asti esillä)

Tähdet punaisella matolla.

Taulu takaa, omistuskirjoituksella.

Samainen seutu tarjoili meille myös lounaaan ja niin saattoi matka jatkua.

Olen varmasti rasittavuuteen asti ärsyttävä matkakumppani. Jos minulla ei ole pissahätä, nälkä tai jano, haluan pysähtyä jokaiselle kirpparille jonka bongaan matkan varrelta , nähtävyyksistä puhumattakaan. Mieheni teki aika monta äkkijarrutusta ja U-käännöstä minun huomatessa kirpputorin tai nähtävyyden.
Veijo Rönkkösen patsaspuiston kohdalla Parikkalassa tehtyä u-käännöstä ei varmasti kadu kumpikaan. Niin oli hieno paikka, että sinne voisi vaikka vartavasten lähteä uudestaan!
Kuinka paljon onkaan hienoja paikkoja Suomi pullollaan ja kuinka monen nähtävyysmerkin ohi sitä ajaakin eikä laiskuuttaan viitsi poiketa. Suosittelen pyähtymään, kokemaan, näkemään ja aistimaan, yllättymisistä puhumattakaan!

Savonlinnasta Imatralle, jonne olimme siis menossa, ei ole kamalan pitkä matka, mutta minun kanssani siihenkin sai kulumaan päivän.
Imatarlle menimme siksi, kun kumpikaan meistä ei ollut koskaan käynyt siellä. Hotelli sijaitsi keskellä kaupunkia ja autolle oli maksuton paikka hotellin katolla.
Halusin tietysti nähdä Imatrankosken ja sen valtionhotellin, molemmat näin mutta toisen kuivana ja toisen vain ulkoapäin.

Kuiva Imatrankoski.

Hotellin terassi tuli tuttuakin tutummaksi ryytyneille matkailijoille, vaikka kerkesimme me Imatrallakin koluta kolme kirpputoria, supermarket alueen ja saada ähkyn hampurilaisista.
Terassilla oli mukavaa istua ja katsella pokemoneja metsästäviä nuoria, kuunnella naapuripöydän keskustelua politiikasta ja lomautuksista varsinkin kun ässä oli suhiseva  ja toinen keskutelija nuokkui aika aijoin lonkerolasiinsa nojaten.
Mutta tuli se nälkä terassillakin. Niin olimme väsyneitä, että emme jaksaneet etsiä mitään muuta ravintolaa kuin hotellin oman, se kun oli juuri siinä missä istuimme. Ja nyt täytyy sanoa, että onneksi jäimme sinne. Niin hyvää, mureaa ja täydellistä naudansisäfileepihviä en ole koskaan aiemmin syönyt.
Uuniperuna kyljessä oli vauvan pään kokoinen ja kastike pihvillä kermainen ja juuri sopivan pippurinen. Vieläkin pystyn maistamaan tuon taivaallisen ruoan kieleni päällä.
Jos siis ikinä suuntaatte Imatralle, menkää Center Hotel Imatraan ja tämän hotellin bistroon syömään. Kyllä kannattaa ja varsinkin, kun en kaduilla kulkiessamme löytänyt muuta kun Rosson ja mäkin niin voin luvata, että niissä käymättäkin tiedän ettei parempaa ainakaan saa!
Uni vei mennessään jo ennen puolta yötä. Hyvä niin, sillä seuraavana päivänä odotti pitkä matka mamman kanssa Luumäelle sukujuhliin ja ennen Luumäkeä monta kirpparia, nähtävyyttä ja Kouvola!

Oopperajuhlista sukujuhliin osa 1

Jos minä jotakin olen odottanut viimeiset puoli vuotta niin Savonlinnan Oopperajuhlia ja serkkujuhlia vaivaiset 18 vuotta!
Jos olisi tarvinnut valita kumpia juhlia odotin enemmän, en olisi osannut valita. Kumpikin niin erilaisia, kumpikin yhtä odotettuja.
Onneksi osasin kuitenkin valita näiden kahden ulkopuolelta, nimittäin yhteisen ajan mieheni kanssa. Se meni kaiken edelle heittämällä. Neljä yötä ja viisi päivää kahden. Sen ajan olisin viettänyt vaikka leirintäalueella, mutta en teltassa. Näin se oli vieläkin paremmin vietettyä aikaa, huippujen muistojen kanssa!
Pieni kahdenkeskinen loma ei olisi ollut mahdollinen ilman appivanhempiani, iso kiitos kuuluu siitä heille!

Lähtöpäivän aamu, viime keskiviikko alkoi aurinkoisesti ja helposti. Lapset autoon ja kohti mummulaa. Kerrankin olin ollut ajoissa ja pakannut reissua varten edellisiltana, niin se ei jäänyt aamuun. Tätä voisin harrastaa useamminkin.
Mummulassa odotti kotona syömättä jäänyt aamupala, tosin hieman runsaampana ja herkullisempana. Evästyksen jälkeen saattoi matka alkaa.
Puoli kymmenen olimme jo mondeon nokka kohti Savonlinnaa. Mies ajoi ja minä koitin oikolukea käsikirjoitusta, vaikka ajatukset viipottivatkin alvariinsa illalla häämöttävään esitykseen ja sen odottetuihin jälkimeininkeihin, joista minulla ei vielä tuolloin ollut aavistustaan.

Olin saanut kesähotelli Tottista peruutushuoneeen, onneksi. Aiempi hotelli olisi sijainnut liki 40 kilometrin päässä Savonlinnasta. Meillä ei mennessämme ollut tietoa parkkipaikasta, kun huoneen varaushetkellä kaikki hotellin omat paikat olivat täynnä. Hieman jännitti mihin saisimme auton ja kuinka paljon se maksaisi kokonaisen vuorokauden. Perille päästyämme kävikin ilmi, että olimme saaneet hotellin oman parkkipaikan. Peruutuksena senkin ja juuri hetkeä ennen saapumista.
Siitä alkoi mieletäni positiivisten sattumusten onnellinen summa.
Auto oli vielä sisäänkirjautuessa maksullisella paikalla ja parkkiaikaa jäljellä vielä pari tuntia. Päätimme hyödyntää maksamamme ajan ja käydä syömässä siinä välissä, auton ehtisi siirtää hotellin parkkiin sen jälkeenkin.
Minä olen käynyt Savonlinnassa viimeksi lapsena ja mieheni ei koskaan. Meille ei kaupunki näyttäytynyt tutulta ollenkaan ja jopa ravintolan etsiminen aiheutti pientä päänvaivaa.
Automme oli torin laidalla ja minä rakastan toreja. Aika harvoin ostan toreilta muuta kuin herneitä, mutta toisinaan innostun käsitöistä ja koruista. Yleensä haluan vain kierrellä torilla, imeä tunnelmaa sisääni koko sen laajuudelta ja olla vain. Niin silläkin kertaa, paitsi että nälkä kurni mahassa ikävästi.
Torin laidalla oli kuitenkin ihania ruoka paikkoja. Ensimmäiseen oli liian pitkä jono, toiseen ei jonoa lainkaan. Tarjoilija nappasi meidät ovelta kelluvaan ravintolaan ja liihotti ruokalistojen kanssa pöytään ennen kuin ehdin penkkiä alleni vetää.
Päivän kala oli paistettua nieriää. Parasta nieriää mitä olen koskaan syönyt ja helposti! Annos ei pelkästään ollut hyvä vaan myös kaunis ja lähenteli todella tasokkaan ravintolan ruokaa. Kehuin paikkaa oitis eteenpäin, tosin en muista sen ravintolan nimeä, mutta se kelluu torin laidalla aivan kalaravintolan vieressä.
Ruoan jälkeen auto sai paikkansa hotellin parkista ja me tavaroinemme huoneen. Alkoi valmistautuminen Don Giovanniin. Mahassa pyöri tuhansia perhosia kuplien kanssa ja aivan pakko oli avata matkaan mukaan tarttunut kuohuviini. Lasillinen sitä ei muuttanut jännitystä mihinkään, aikaa vain ei ollut enempää juoda lisää.
Sääennuste oli kokoajan luvannut sadetta illaksi ja kovaa, kolmella pisaralla kuvattua sadetta myöhäiseksi illaksi. On se kumma kuinka sateeen uhka vaikuttaa mielialaan, onneksi me emme antaneet sen vaikuttaa. (tämä voi kuulostaa nyt todella hörhölle, mutta suljin silmäni vessassa ennen lähtöä ja rutistin koko voimani toiveeseen ettei sataisi tai jos olisi aivan pakko sataa, niin mieluiten sillä välin kun nautimme esityksestä)
Lähdimme hotellista sillä asenteella, että oopperabussi saisi kuljettaa meidät Olavinlinnaan. Ulos päästyämme lähdimme kuitenkin kävelemään sadetta uhaten ja maisemista nauttien. Pieni tihku yllätti linnan porteilla ja viskin joutui nauttimaan suuren varjon alla, se ei kuitenkaan ollut mikään ongelma!
Päästyämme linnaan, huomasin väliaikatarjoilun pisteen. Esitysen väliin on tarjoilu tilattava etukäteen jos todella meinaa jotakin siellä nauttia. Minä olin unohtanut koko tilauksen tehdä ja pisteen ohi kävellessä toitotin sitä tietenkin suureen ääneen. Tytöt kuulivat huoleni ja kiiruhtivat perään. Saimme muistaakseni toiseksi viimeisen paikan väliaikatarjoilusta. Melkoinen sattuma.
Katsomoa kohti vaeltaessa sade oli äitynyt jo kunnon ropinaksi. Vettä tuli koko esityksen ajan ja kunnolla. Väliajan jälkeen istuin paikallani ja suljin taas silmät, toivoin sateen loppumista.
Vieressäni istui myös nainen yksin. Hän oli saanut paikan aivan seinän vierestä ja hänen seuransa kukin mistäkin päin katsomoa. Juttelin rouvan kanssa väliajan jälkeen ja esityksen loputtua. Mahtava tyyppi, ajattelin. Heti luisti juttu kuin vanhoilla tutuilla, vaikka olimme todella tavanneet juuri sillä penkkirivillä ja juuri sinä iltana. Hän joutui todistamaan eläytymiseni esityksen mukana, vaikka hillitsinkin itseäni puristamalla mieheni reittä aika ajoin. Jos olisin tiennyt naisesta enemmän sillä hetkellä, en olisi hillinnyt itseäni niin paljon. Kaikesta huolimatta esitys sai niskavillat pystyy hyvällä tavalla, käsikarvat seisovat vieläkin ja päässä soi aaria toisensa jälkeen. Waltteri Torikka oli pettymys. Ääni tuli kurkusta, ei auennut ja kuulosti todella pieneltä muihin verrattuna.(Luulin, että hänellä oli kurkku kipeä, myöhemmin illalla kuulin ettei näin ollut) Näytellä hän kyllä osasi, vaikka olikin tehnyt Don Giovannista enemmän pellen kuin karismaattisen naistenmiehen, joksi tämä hahmo enemmän mielletään. Muissa rooleissa loistivat joukko todella taitavia laulajia, kaikki naiset olivat huippu hyviä ja todella väärin olisi jos en tässä kohtaa kehuisi Jaakko Ryhästä Komtuurin roolissa. Hänen äänensä soi todella hyvin ja lensi orkesterin yli helposti ja jykevästi. Ei uskoisi, että lavalla lauloi kohta seitsemänkymppinen, miekkailusta puhumattakaan! Ryhänen laulaa aina hyvin, esityksessä hän lauloi parastaan!
Istuin katsomossa ja kyyneleet nousivat silmiini, en peitellyt enkä hävennyt. Olin vain niin onnellinen. Vieressä istui oma rakas mieheni, lavalla kaikui mahtava esitys ja puitteet kaikelle olivat satumaiset. Ei kai sitä muuta ihminen kaipaa!
Yritin imeä oopperasta jokaisen sekunnin itseensi, tallettaa sen kokonaan muistini parhaimpiin laareihin, sillä sen haluan muistaa aina, kiikkustuolissakin selkeästi.
*(tekstin lopussa Don Giovannin juoni lyhennettynä)

Esitys loppui ja vessahätä oli kammottavissa lukemissa. Väliajalla ei ehtinyt sekä nauttia lasia viiniä ja käydä vessassa. Voitte arvata, kumman valitsin.
Meillä ei ollut hurjaa kiirettä pois linnasta ja ulos päästyämme huomasimme , että ei satanut yhtään pätkää. Taivas oli harmaa ja hivenen tuulinen, mutta vettä ei tippunut pisaraakaan alas, ei vaikka sääennusteen mukaan sitä piti tulla kaatamalla. Toiveeni oli käynyt toteen!
Odotimme linnaan vievän kävelysillan mantereen puoleisessa päässä, odotimme siellä Jaakko Ryhästä, jonka kanssa olin muutamia viikkoja aiemmin puhelimessa sopinut näkevämme. Tai hän pyysi nähdä meitä esityksen jälkeen, minä en luonnollisestikaan laittanut vastaaan.
Minua jännitti, mieheni käyttäytyi normaalisti.
Olin miettinyt muutaman päivän ennen esitystä, että vienkö kukkia hänelle vai jotakin muuta, kiitokseksi! Tulin tulokseen, että lahjan täytyisi kuvastaa antajaansa ja kukat eivät totta tosiaan kuvasta minua. Päädyin hankkimaan hänelle hänen oman voimakiven, onnen kiven sodaliitin. Kivi roikkui avaimenperänä, joten ehkä se kulkisi hänellä mukana, onnea ja voimaa tuomassa.
Odotimme muutaman kymmenen minuuttia ja sitten, siinä hän oli. Halasimme kuin vanhat tutut ja juttu luisti entiseen malliin. Sain kiitokset kirjasta ja me saimme kutsun hänen seuraansa linnan vieressä sijaitsevalle Sarastro-terassille. (terassin nimi oli hauska, sillä ensimmäinen rooli jossa olen Ryhäsen aikoinaan nähnyt oli taikahuilun Sarastron rooli)
Olin otettu, todella! Minun pienessä mielessäni ei ollut käynytkään kuin hetken juttelu sillan päässä, ei todellakaan kutsua terassille saati jatkoille.
Saavuimme terassille ja siellä odotti hänen ystäviään muutama. Minut esiteltiin kirjailijana ja kehujen kanssa. Hitsit se tuntui kivalta, joskin kummalliselta hyvällä tapaa, enhän ole sellaiseen tottunut, vielä. Yksityisyyden takia en rupea kertomaan ketä siellä oli, mutta pariskunta sekä kaksi muuta. Tästä pariskunnasta se nainen oli juuri se nainen, jonka vieressä olin istunut katsomossa. Jutellut niitä näitä ja nauranut muun muassa pakottavalle vessahädälle. Taas yksi sattuma. Istuimme ja tilasimme juomaa, sekä pientä purtavaa. Juttu luisti pöydässä kuin siinä olisi istunut ystäviä vuosien takaa.
Edelleenkään ei satanut ja terassilla pohottanut lämpölamppu ei antanut viileän uida luihin ja ytimiin.
Jonkin ajan kuluttua koko seurue sai kutsun jatkoille Jaakon luokse. Olin itse aivan äimän käkenä, mutta en näyttänyt sitä. Me pääsimme asunnolle Ryhäsen auton kyydissä ja loppu seurue tuli omallaan. Matka ei ollut pitkä ja olisi taittunut jalkaisinkin, kyydistä kieltäytyminen olisi kuitenkin ollut noloa.

Kirjailija ooppera basson kainalossa!

Niillä jatkoille en pelkästään tutustunut Ryhäseen paremmin vaan myös erääseen naiseen, säestäjään, jonka kanssa jaoimme heti "hörhöt" jutut elämästä ja tunsimme hassua sielujen sympatiaa jutusteltuamme vain tovin. Viini oli osallisena jatkoilla, tutustuminen olisi tapahtunut joka tapauksessa, siitä olen varma.
Kyseisen naisen kanssa tapaamme pian, se on jo sovittu ja odotan sitä innolla. Mikä parasta, istuttuamme terassilla samaan pöytään, kävi ilmi, että koko porukka (Ryhästä lukuun ottamatta) asuu samassa pitäjässä tosin aivan eri puolilla, mutta väliäkö tuon! Lisää sattumia.
Sinä päivänä kuulin paljon uutta, opin paljon uutta, koin paljon paljon uutta! Ja mikä parasta, mieheni jakoi sen koko päivän kanssani. Ilman häntä se päivä ei olisi tuntunut siltä miltä se tuntui, ilman häntä mikään ei tunnu siltä miltä se tuntuu <3

Jatkoilta kävelimme kaikki omiin kesähotelleihimme, halasimme hyvästiksi, vaan ei lopullisiksi sellaisiksi.
Kunkin matka jatkui siitä, niin meidänkin ja siitä kerron myöhemmin lisää!

*

Ensimmäinen näytös

Don Giovanni saapuu kylään palvelijansa Leporellon vetämissä vaunuissa yömyöhällä. Don Giovanni tekeytyy Donna Annan, komtuurin tyttären, sulhaseksi ja ahdistelee tyttöä seksuaalisesti. Donna Anna tajuaa, ettei Don Giovanni ole hänen sulhasensa ja suuttuu tälle. Hänen komtuuri-isänsä saapuu paikalle mutta Don Giovanni tappaa tämän. Donna Anna vannoo sulhasensa Don Ottavion kanssa kostoa, kyläläiset pystyttävät muistopatsaan komtuurille. Leporello nuhtelee isäntäänsä murhasta, mutta Don Giovanni ei ole kuuntelevinaankaan. He kohtaavat Donna Elviran, Don Giovannin entisen rakastetun. Donna Elvira muistuttaa Giovannia että hän vannoi rakastavansa häntä aikoinaan. Don Giovanni lähtee pois ja Leporellolle jää tehtäväksi selittää, että Donna Elvira ei ole ainoa nainen, jota Don Giovanni on vannonut rakastavansa, hän on yksi 2065 muun naisen lisäksi. Leporello laulaa luetteloaarian Madamina, il catalogo e questo (Madamina, tämä kirja on lista). Zerlina ja Masetto, aviopari, juhlivat häitään, Don Giovanni kutsuu juhlaväen jatkamaan kutsuja hänen omassa huvilassaan, Masetto vastustelee, mutta suostuu lopulta tulemaan mukaan. Zerlina ja Don Giovanni laulavat dueton La ci darem la mano (Saan sinut sinne johtaa). Don Ottavio ja Donna Anna pyytävät Don Giovannilta apua komtuurin murhaajan kiinniottamisessa. Donna Anna tunnistaa Don Giovannin isänsä murhaajaksi ja vannoo kostoa raivoissaan. Juhlat jatkuvat Don Giovannin huvilassa, Don Giovanni laulaa samppanja-aarian Fin ch'han dal vino (Viineistä parhaat vieraille tuhlaa). Zerlina lepyttelee mustasukkaista Masettoa puutarhassa. Don Giovanni käskee Leporelloa pitämään Masetton loitolla hänestä ja Zerlinasta ja niin Don Giovanni tanssin huumassa viettelee Zerlinan. Samassa Donna Anna ilmoittaa kaikille, että Don Giovanni on komtuurin murhaaja. Don Giovanni ja Leporello lähtevät pakoon.

Toinen näytös

 

Leporello uhkaa erota Don Giovannin palveluksesta, Don Giovanni lepyttelee Leporellon rahalla. Nyt Don Giovanni aikoo vietellä Donna Elviran palvelijattaren, hän vaihtaa Leporellon kanssa vaatteita voidakseen paremmin lähestyä häntä. Don Giovanni kertoo rakkaudestaan uudelle ihastukselleen. Masetto saapuu parin talonpojan kanssa kostaakseen Don Giovannille ja he lähtevät naamioituneen Leporellon perään. Masetto jää kahden Leporelloksi naamioituneen Don Giovannin kanssa, Don Giovanni antaa tälle perinpohjaisen selkäsaunan. Leporello riisuu Don Giovannin vaatteet yltään ja livahtaa tiehensä. Don Ottavio kertoo rakastavansa Donna Annaa. Don Giovanni on vetäytynyt hautausmaalle, jossa kuolleen komtuurin patsas puhuttelee häntä. Don Giovanni kutsuu tämän illalliselle, mihin patsas vastaa myöntävästi. Don Giovanni lähtee valmistamaan illallista. Donna Elvira pyytää Don Giovannilta viimeisen kerran, että tämä muuttaisi tapansa, tämä ei kuitenkaan suostu. Komtuurin patsas saapuu paikalle ja vaatii Don Giovannia parantamaan tapansa, Don Giovanni lausuu vastaukseksi 9 kertaa ei ja silloin tämä heitetään helvettiin.