Poikien isosiskon huoneesta paloi lamppu.Sellaisesta pöytälampusta,jota hän on käyttänyt yövalonaan ja ainakin viimeisen vuoden.Sitä ennen lamppu valaisi meidän makuuhuoneessa,mutta ei öisin ja oli ehkä vähän vähemmällä käytöllä.
Joka tapauksessa,se sama hehkulamppu on loistanut jo pidemmän aikaa palamatta.Valo siinä oli niin lämmin,sellainen pehmeän keltainen ja vanhanaikainen.
Vaihdoin siihen sitten uuden lampun,mutta hehkulamput ovat jo historiaa ja asiaa ajaa nyt joku energiansäästölamppu.Tarkoitus sillä lienee hyvä,mutta kaikki muu huonoa.Valo ei syty kunnolla ja kirkasta valoa saa odottaa minuutteja.Sitten kun se syttyy,palaa lampussa aivan kamala,todella keinotekoinen valo,kylmä ja pistävä.Ei tunnetta eikä lämpöä,ei menneestä eikä tulevasta.Tyttökin pyysi lampun vaihtamaan sellaiseksi kuin se oli,valo ei ollut samanlainen kuin ennen.Pahoittelin asiaa sydämeni pohjasta sillä minä niin tiedän,ettei valo ole samanlainen,mutta en sille mitään voi.Niiden kestävyyskin on aivan surkeaa,ulkona ehkä jotakuinkin pidempi kestävyys,mutta sisällä niitä poksahtelee tuon tuosta,ilman syytä.Jos niiden on tarkoitus olla energiansäästölamppuja niin pimentoon vähän jää,että mistä kohtaa?
Uskon vahvasti,että ensimmäisen hehkulampun toimintaperiaatteen esitellyt Humphry Davy on vähällä laskeutua pilvenreunalta tänne tyhmien nyky-ihmisten pariin vähintäänkin kerran vuodessa.Tai ainakin niinä hetkinä sellaisen kaverin luokse,joka keksii jotakin uutta,mutta turhaa. Järjen ääni on niin hento,että jonkun pitäisi sitä kyllä vahvistaa,vaikkapa haudan takaa.Vanhassa vara parempi,sanoo vanha sananlasku.Ja kyllä näin onkin.Moni asia on menettänyt kestävyytensä ja ulkomuoto kauneutensa.Nykyään kaikki laitteet näyttävät avaruusolioiden tekemiltä ja nille tarkoitetuilta.Silti luulen kyllä,että ufotkin käyttäisivät mielummin hehkulamppua pikaisen maasta poistumisen eteen sattuessa,kuin odottelisivat minuutteja valon syttymistä ja pelkäisivät joka hetki ufo-tutkijoiden kynsiin jäämistä.
En myöskään usko,että lankapuhelimien tai kaitafilmin käyttö kävisi noille vihreille olioille ylivoimaiseksi,sillä jos ne ovat vähintäänkin yhtä kauan olemassa olleet,kuin meikäläiset,niin eiköhän heilläkin muistissa vielä ole ne vanhat hyvät ajat.
Pelkään myös pahoin,ettei historian kirjoihin jää minkäänlaista jälkeä ledin tai energiansäästölampun ensimmäisestä käyttöpaikasta.Aika moni kuitenkin muistaa lukeneensa Finlaysonin tehtaalla ensimmäisenä käyttöönotetusta hehkulampusta Suomessa vuonna 1882.
Hehkulamppujen katoavaisuus ei ole ainoa asia,joka minua ottaa päähän,ne eivät liity toisiinsa muuten kuin olemalla lasia molemmat.
Kuka muistaa vielä litran lasisen Sittis-pullon tai pulleat ja läpinäkyvät 0.33 litraset Jaffa-pullot?
Ei maistu limppari samalta muovipullosta,eikä olut samalta tölkistä.Onneksi olutta saa vielä lasipulloissa ja todistettavasti maku on aivan erilainen.Se ei liity kokonaan siihen tunteeseen,mutta osansa on kyllä fiilikselläkin.
Saahan toki limppariakin vielä lasipulloissa,mutta tietynlainen nostalgisuus niistä puuttuu.Pitkäkaulaiset ja laihat CocaCola,Fanta ja Sprite pullot edustavat tämän päivän laihaa kauneusihannetta eikä niistä saa tekemälläkään söpöjä ja pullukoita Jaffa-pulloja.
Mutta jos tarjolla on esimerkiksi Cocacolaa laihasta lasipullosta,otan ehdottomasti silti sitä ja maksankin vaikka vähän enemmän kuin muovisesta.Maku siinäkin on aivan toinen,virkistävä ja raikas.Muovipullosta juotuna,kaikki limsat maistuvat tunkkaisille ja tahmeille,tämän päivän kiireelle ja hutiloinnille, tylsine kierrekorkkeineen.
Onneksi sentään jokin on pysyvää tässä liian nopeaan muuttuvassa maailmassa,muistot!
Kyllä tämä internet on ihmeellinen ja niin kamalan petollinen systeemi.
Olen aika hyvä googlettelemaan asioita ja varsinkin asioita,joista en tiedä.Pahin taipumukseni on etsiskellä vaivoilleni syitä ja koska minulla on vähintään yksi vaiva per päivä niin illalla minulla onkin jo kymmeniä vaivoja,kiitos googlen!
Tässä eräänä päivänä satutin nilkkani,kun kuvittelin olevani yhtä notkea,kuin joskus kaksikymmentä vuotta sitten.Loikkasin yläkertaan vieviin rappusiin yli Ikean lapsiportin.Kuvittelin,että sujahdan siitä lähes lentämällä,toiminta elokuvien sankarien lailla.
Ei se mennyt ihan niin,mutta näytti varmasti vaaralliselta tehtävältä.
Rojahdin enemmänkin katastrofi-leffan kömpelön sivuosa esittäjän lailla rappusiin ja muljautin nilkan.Siihen sattui sen verran,että peri suomalaisen elokuvan lailla päästelin koko kirjon voimasanoja ja muistutin kokolailla Vareksen nappaamaa syytöntä yksilöä.
Kipu nilkassa voimistui iltaa kohden ja pian en voinut enää varata painoa sen päälle lainkaan.Kävely meni nilkuttamiseksi ja kipukin alkoi tuntua puukolta puun ja kuoren välissä.
Hieman salaa mieheltäni googlettelin "jalkaani" ja sekä onnekseni että epäonnekseni löysin melko paljon tietoa.Ensin olin helpottunut,pieni venähdys eikä lääkäriä tarvita.Menee ohi kylmällä kääreellä ja levolla.Jos ei mene,sitten vasta lääkäriin.
Olin tyytyväinen,kunnes huomasin jonkin tekstin nivelrikosta ja reumasta.Siitä se sitten lähti.Mielikuvitus teki mitä halusi päässäni ja lopulta ne eivät olleet enää mielikuvituksen tuotteita vaan silkkaa totta.
Yö meni valvoessa ja panikoidessa.Äidilläni on nivelrikko ja mummoni puolella runsaasti nivelreumaa,joten ei kai huoleni aivan aiheeton ollut?
Yöllä muutenkin kärpäsestä kasvaa härkänen ja ajatukset tuntuvat päiväsaikaa suuremmilta käsitellä,järki puuttuu kokonaan ja lopulta tuo hieman venähtänyt nilkkani oli jo reumaattinen ja jopa murtunut.
Tunnustelin sitä sormillani ja löträsin linimenttiä puoli pulloa kolmen aikaan yöllä,toivoin ihmettä.Nettiä en avannut,en yöllä uskaltanut.Onneksi minulla on edes sen verran itsesuojeluvaistoa.Olisin hyvinkin saattanut kehitellä yöllisellä netin avaamisella paniikinomaisen luulosairaus-tanssin ja herättää sillä koko nukkuvan perheen.Perheeni oli varmasti onnellisempi,kun valitsin vain linimentin ja hartaan toiveen ihmeestä.
Aamulla,kun heräsin(nukuin tunnin tai pari aamuyöstä) oli joko toiveeni kuultu tai vamma oli alkujaankin pienempi ja mieleni/internet sen vain suurenteli,koska nilkka kesti painoni ja puukko luun vierestä oli kadonnut.Saattoihan sillä linimentilläkin jotakin tekoa olla,mutta uskon mielummin ihmeisiin!
Olen mielestäni aika kätevä käsistäni.Jos jotakin mieleeni putkahtaa,sellaista mitä tarvitsisi tehdä,niin yleensä alan tuumasta toimeen heti.Ideani ovat kyllä hyvinkin paljon muuta kun tiskaaminen tai imurointi,yleensä saan päähäni ripustaa tauluja tai vaihtaa huonekalujen järjestystä.
Jos jonkin hyvän idean kekkasen niin se täytyy päästä heti miten toteuttamaan.Silloin minulla ei ole kärsivällisyyttä pätkääkään.Ihme kyllä,ettei sama innostus ja kärsimättömyys näy myös esim.kotitöissä...
Viime syksynä nikkaroin vasaran kanssa muutamassakin paikassa,mielestäni ihan hyvällä menestyksellä.
Ensin silmiini osui kaksi vuotta sitten tehty aita,joka kiertää pihamme melko hyvin.Jostakin syystä yhdessä kohtaa,keskellä aitaa kasvaa puu.Aitaa ei koskaan tehty puuhun asti vaan siihen jätettiin minulle selittämättömästä syystä lapsen mentävä aukko.
Kun molemmat pojat olivat aukosta tielle kaahanneet,minulle riitti.Sopivan kokoista laudan pätkää löytyi helposti,tarpeeksi pitkiä naulojakin,mutta vasaran kanssa meni tovi.Lopulta löysyin vasaran,josta ensimmäisen lyönnin jälkeen jäi pelkkä varsi käteen.En lannistunut,vaan hakkasin loputkin laudat paikoilleen kirveen syrjällä ja jälki oli mitä mainioin.Ei se nyt ehkä ihan remonttireiskan ohjelmasta ole,mutta ajaa asiansa ja toimii vaikkapa nykytaiteena pihalla.Ilmaiseksi saa tulla ihailemaan ja kadehtimaan.
Toinen innostukseni vasaran pariin tapahtui juurikin noiden taulujen kanssa.
Olin saanut päähäni ripustaa kaikki varastossa olevat taideteokset ja lasten maalaukset eteisen rappuun.Kun en mistään löytänyt siroja nauloja sitä varten ja jaksoin sentään etsiä ainakin kahdesta eri kaapista autotallissa,löysin vinniltä lopulta mielestäni oikein kelpo ripustimia.Pieniä ja näppäriä.Niitä sitten vasaroin eteisen seiniin ja ripustelin taidetta esille.
Mieheni tultua kotiin,kuulin niiden "taulukoukkujen" olevan huopakattonauloja.Että mitä?
Ai niin,olipa kerran vasaralla töitä myös saunan ovessa.Kyllästyin ovien päällä roikkuviin pyyhkeisiin ja tilanteen raukeamiseksi naputtelin puiseen saunan oveen kolme erittäin järeää naulaa,naulakoiksi pyyhkeille.Olisihan siinä tietenkin oikeat naulakot nätimmiltä näyttäneet,mutta kun juuri siihen tuskaan en naulakoita mistään saanut ajattelin naulojen ajavan saman asian.Mieheni ei ollut samaa mieltä.
Tästä on nyt jo muutamia vuosia,kun isäni laittoi minut rautakauppaan puolestaan ruuveja ostamaan.Hän oli hienosti lapulle kirjoittanut minkälaisia ja kuinka paljon.
En kuitenkaan ruuvihyllylle päästyäni erottanut niitä tököjä toisistaan,olin kuin mies pikkuhousunsuoja hyllyllä,niinpä hain myyjän avuksi
Annoin isäni kirjoittaman lapun myyjälle ja huokaisin helpotuksesta.Kunnes tuo nuorukainen kysyi:"Niin,otatko näitä puuruuveja?".Minä katsoin häntä hieman pilkallisesti ja hieman ylempää,vastaten todella tietäväisesti ja ivanaurahtaen:"No en,kun niitä metallisia".
Mielessäni ihmettelin myyjän tyhmyyttä.
Pussi kourassa marssin kassalla ja sieltä parkkipaikalle.Parkkipaikalla se tapahtui,parkkipaikalla ymmärsin myyjän kysymyksen ja samantien myös oman vastaukseni enemmän kuin huvittavuuden.
Nauroin ääneen ja kauan,nauran vieläkin,kun asiaa muistelen!
Isäni lohdutti(hänkin nauraen)minua,että tempauksellani olin luultavasti saanut erinomaiset kahvitauko keskustelut rautakaupan taukotupaan.
Ei ole siis ihme,että meillä huopakattonaulat toimivat tauluille ripustimina ja että ulkona komeilee keskellä aitaa nykytaidetta.
En ole Jorma Piisinen,no en edes haluisi olla sillä naisena en samaan komeuteen edes yltäisi ,mutta en myöskään jää pyörittelemään peukaloitani ja odottamaan Piisisen ihme ilmestymistä meille.Minulla saattaa joskus kyllä olla kaksi vasenta kättä ja aivoissa hitaamman puoleinen sytytys,mutta ainakin olen yrittänyt!
Olen joskus jo lapsena vannonut,etten lähde marjametsään ennen kuin 35 vuotiaana.
Luulen sen johtuvan siitä,että kapaloikäisestä asti minut on raahattu metsään,milloin mustikan,milloin puolukan takia.Lapsen mielestä se oli aina vain ikävä pakko,eikä koskaan kysytty olisinko halunnut mennä vaikka uimaan tai kavereille mielummin.Ei,sinne siimekseen raahattiin kyselemättä pikku ämpäri kainalossa.
Siellä meni aina koko päivä.Hyttyset ja paarmat kiusasivat pientä poimijaa tai pikemminkin eväiden syöjää.Tulivat vissiin herkullisen eväsleipäni perässä ja jäivät siihen sitten pyörimään,ihan kun päiväni siellä ei muutenkin olisi ollut jo yhtä tuskaa.
Luojan kiitos hirvikärpäset saavuttivat metsämme vasta,kun pystyin jo yksin jäämään kotiin perheeni rynnätessä marjastamaan.Ne pirun poikaset helvetin tulesta olisivat todella olleet jo liikaa herkälle ja mukavuudenhaluiselle mielelleni.
Äidiksi tultuani moni asia on osoittautunut vannomatta parhaaksi.
Ennen todella ajattelin,että on enemmän kuin hyvä että thaimaalaiset ja muut himopoimijat vievät marjamme ja itse voin ne sitten ostaa torilta tai odottaa anopin hyväntekeväisyyttä.
Nykyään en enää ajattele niin,enkä myöskään toimi niin.Edelleenkin suon mielihyvin jollekin ulkomaalaiselle talven elannon mustikanpoiminnalla,mutta nyt niiden seassa pyörin myös minä.
En väitä,että nauttisin vieläkään tuosta kapaloaikaisesta traumastani,mutta edistystä on tapahtunut valtavasti viimeisen parin vuoden sisällä.
Olen tullut siihen tulokseen,ettei se anoppikaan loputtomiin jaksa marjastaa(myös meille)ja jotenkin vaistoni sanoo,että ihme on jos poikani joskus sellaisen tyttö- tai poikaystävän löytävät,joka marjastaa viitsii myös minulle.Toivossa on tietysti hyvä elää ja arvoinkin oman marjastamisinnokkuuteni uudelleen jos näin käy.
Se syy miksi "innostuin" marjastamisesta on lapseni.Kuinka paljon he rakastavatkaan kiisseleitä,marjarahkoja ja smoothieita.Niin paljon,että viime talvena meiltä loppui marjat kesken maaliskuussa ja jouduin turvautumaan kaupan pakastemarjoihin omien sijaan.Se tunne oli kamala,kun ei voinutkaan tarjota lapsilleen omia marjoja ja hyvällä omalla tunnolla.Kaupan marjoista ei tulee samaa fiilistä.Lapset eivät eroa huomanneet,mutta minä kyllä.Ero oli pelkästään henkinen ja siksi niin raskas kestää.
Silloin päätin,että nyt en enää roiku vannomisissani vaan alan toimeen.Oli se sitten kuinka tuskaa tahansa.
Sienimetsällä olen käynyt jo vuosia ja vain kahdesta hyvästä syystä.Sienet ovat niin hyviä ja niillä saa ämpärin pohjan peittoon alle kahden minuutin.Yritäpä samaa marjoilla.Ei onnistu vaikka kädessä viuhuisi poimuri.
Marjat ovat myös hyviä,niin hyviä,että tänä kesänä ja itseasiassa tänään matkani veikin mökin uimarannan sijaan metsään.Uskomatonta kyllä,itse ehdotin anopille sinne menemistä.Kauaa ei anoppia tarvinnut suostutella,kun hän jo haki minulle hyttystakkia ja saappaita.Ämpäristä puhumattakaan.Varusteet tulivat todella tarpeeseen,sillä olinhan hellepäivän kunniaksi sonnustautunut vain Tallinnasta ostamaani kesämekkoon ja varvas-sandaaleihin.
Viime kesänä olin kuolla nauruun,kun katselin anoppia ja hänen siskoksiaan heidän tullessaan marjastamasta.Naiset olivat paremmin varustautuneet kuin armeijan miehet.
Tänään pilkkani osui omaan nilkkaani.Varustus oli täysin sama,moloa älypuhelintani lukuunottamatta.
Ihmisen täytyy olla hullu tai rakastaa lapsiaan enemmän kuin elämää,jotta lähtee metsään mustikat silmissään kolmen kympin helteellä.Minä olen sekä hullu että lapsiini rakastunut,koska sen tein.
Hiestä märkänä,pinkki ämpäri kainalossani vaelsin anopin perässä suolle,jolla uskoimme mustikoita olevan.Vaikka kaikki tuntemani marjamiehet olivat valitelleet mustikoiden vähyyttä,se ei meitä lannistanut.
Suolla kuitenkin huomasimme kaikkien olleen oikeassa.Metsästä ei löytynyt mustikoita,kun kourallinen,vattuja jonkin verran.Itselläni vähäisetkin mustikat katosivat,kun suolta bongasin yhden hillan.
Hillojen löytymisen toivossa vaelsin pitkin suota,mutta suotta.Joku oli apajan löytänyt ennen meitä ja ämpärin pohja huusi tyhjyyttään niin mustikoista kuin lakoistakin.
Pieni määrä kuningatar sekoitusta tuliaisina,palasimme mökille,mutta voittajina kuitenkin.Helteestä huolimatta olimme uhmanneet muiden varoituksia marjojen vähyydestä ja mikä tärkeintä minä olin ylittänyt itseni lähtemällä metsälle ilman eväitä ja asenne kohdallaan.
Hieman kyllä pistää vihaksi,että valitsin marjanpoimintainnostukseni kohteeksi kesän,joka olikin vähä marjaisin ikinä!
Nelivuotias
esikoiseni luetteli minulle viisi sanaa,jotka hänelle tulivat
mieleen.Saan kuulemma kirjoittaa näistä jokaisesta sanasta tekstin.En
paljasta sanoja vielä,ne ilmestyvät tänne kyllä ajallaan ja yksi
kerrallaan.
"On jäätelö hyvää,kun yksin syö...",vai onko?Onhan siinä tietenkin se hyvä puoli,kun yksin syö ettei tarvitse jakaa jos kyseessä on pakettijäätelö.Vielä tylsempää olisi jakaa puikosta tai tuutista jollekin,joka ei ehkä raski ostaa omaa tai sitten juuri itse oli se joka osti kikkarin viimeisen jäätelön ja säälistä joutuu sen siskon kanssa jakamaan.Mielestäni mikään nautinto ei ole kivaa yksin,mutta poikkeuksia löytyy niin kuin edellä mainitsin.Kaikkia en viitsi tähän listata,sillä tietyt soolonautinnot kuuluvat varmasti aivan eri sivustoille.Niitä kaipaavat varmasti ne myös löytävät.
Itse en hirveesti välitä jäätelöstä,paitsi kesällä ja silloinkin sen on oltava suklaata tai sorbettia.Lakritsi on hyvä kakkonen heti suklaan jälkeen,mutta yleensä jo syödessä alkaa ällöttää.Ällötys johtuu pitkälti siitä,että en tunne rajojani alkuunkaan.Silmät syövät enenmmän kuin napa vetää. Näin käy kaiken muunkin ruoan kohdalla ja etenkin kesällä grilliruoan kanssa.Haalin sellainen kiilto silmissäni ruokaa lautaselle,kuin en olisi viikkoon syönyt.Ei auta vaikka edellisestä ruoasta olisi kulunut vasta neljä-viisi tuntia.Lautanen täyttyy kyljyksistä,maissintähkistä,kasviksista,uusista perunoista ja salaatista.Maha huutaa hoosiannaa,kun puolet on syöty lautaselta,mutta poiskaan en heitä sillä se olisi ruoan haaskausta ja siitä en tykkää.
Olen myös ajatellut paljolla syömisellä olevan hyviäkin ja jopa hyödyllisiä puolia kannaltani.Olen jo jokin aika sitten päättänyt kasvattaa kunnon J.Lo takamuksen ja jos en ihan siihen yllä niin kyllä Kim Kardashiankin käy.Vähän se on ehkä laimea,mutta saa kelvata,eihän tässä matkia haluta.Luojalle kiitos,olen hyvinkin venyvää ja pullistuvaa sorttia juurikin takaliston kohdalta,joten yletön jäätelön ahtaminen ja omien grilliherkkujeni maistelu sopivat juurikin tähän prosessiin. En ehkä ihan tietoisesti ole takapullistumistani hakenut,mutta koska se tapahtuu vääjämättä kuitenkin,on siitä hyvä tehdä ihan oikea projekti.
Suotuisa kasvupaikka on myös seutu humppakahvojen välissä.Sen verran leidi kyllä olen,etten ehkä kauheesti ihannoi himorahtari vatsaa,en ainakaan itselläni.Siispä sen projektin jätän kehittymään itsestään ja panostan siihen korkeintaan satunnaisilla hiace-keikoilla höyrymakkaraa nauttimaan ja voin jopa hankkia puukengät.
Olen myös joskus vuosia sitten tehnyt ystäväni kanssa lupauksen.Lupauksen josta lipsuminen olisi selkeä petos.Eräänä kauniina kesäyönä,saunan lauteilla,päätimme,että niin kauan kun sivusta katsottuna tissit ovat pidemmällä kuin maha,niin kauan on hyvin.Toistaiseksi näin on.Jos vielä joskus saan kolmannen lapsen,luulen ettei näistä patalapuista ole enää nousemaan vatsan yläpuolelle.Silloin voin harkitakin kunnon himorahtari-vatsaa ja hankkia jopa puukenkien lisäksi kuorma-autokortin.
Tänä kesänä en ole vielä onnistunut ahtamaan jäätelöä ällötykseen asti itseeni.Grilliruokaa sen sijaan kyllä.
Jäätelön kohdalla syy on selvä.Lapsilleni iskee niin sanottu annoskateus,kun olemme jäätelöt ostaneet.Minulla on aina parempi jäätelö ja se katoaakin pieniin suihin ennen kuin kerkiän edes maistaa.Itse en lasteni jäätelöihin kajoa,koska he syövät liian usein mansikkaa ja en voi sietää sitä.Maku on teennäinen ja imelä.Mansikat syödään mansikoina ja jäätelöön on turha sekoittaa mitään jäljitelmäesanssia,se kun maistuu suussani samalta kuin inhokkini maksa.Tunne on kuin kiukaalle pissattu kusi,sekä maksan että mansikkajäätelön kohdalla.Julmaa,mutta niin totta!
Näihin mielikuviin päätän juttuni jäätelöstä ja vaikka kesä onkin kohta jo ohi on jäätelökesää vielä jäljellä,vaikka jouluun asti,kiitos Maarit Hurmerinnan!
Olin Tupperware neitsyt lähes kolmekymppiseksi.Astioita kyseiseltä kippoomukselta on kyllä ollut vähän ennen tuota ikääkin,kiitos mm.anopin.Sellaisille kutsuille lähdin vasta iällä ja melkoisin ennakkoluuloin.Päässäni pyöri kuva vanhemmasta rouvasta,joka oli kyllästynyt omaan työhönsä pankkivirkailijana.Hiukset olivat papiljottien jäljiltä kampaamattomat,huulissa kikka-huulipunaa ja jalassa kymmenen sentin kirkkaan punaiset korkokengät tai siniset jos hän hullutteli esim.perjantain kunniaksi.
Puhetta tuli niin astioista,kuin sukujuhlistakin,eikä edes kysyttäessä suunvuoroa saanut.Vieraat ostivat tuotteita vain ja ainoastaan hiljentääkseen edes minuutiksi tuon papupadan.Toinen mielikuva jolla leikittelin,oli hiiren harmaa,nykysisustukseen istuva,meikitön lättäkampaus hissukka.Sellainen raasu,joka ei omannut yhtään myyntimiehen puheita tai puheita ollenkaan.Hän hiipui pikkuhiljaa läiskäksi harmaan kukertavaan tapettiin ja vieraat ostivat kipon tai pari ihan vain pelkästä säälistä.Olin siis uskollinen ennakkoluuloilleni,sitäpaitsi olinhan aina saanut tarvitsemani pakasterasiat ja leivontakulhot vapaa valinnasta ja yli kymmenen vuoden käytön jälkeenkin ne palvelivat ja asiansa ajoivat.
Halpamarketti-kipot ovat kaikenlisäksi kolme kertaa halvempia.Tuntui kummalliselta pelkkä ajatus, maksaa muovisesta salaattikiposta kannella monta kymppiä,kun samanlaisen sai taiottua leivontakulhosta elmukelmu kantenaan.
Nyt kun olen jo aika monien kutsujen vakiovieras,olen aikoja sitten todennut aiemmat ennakkoluuloni hieman hävettäviksi ja tätä nykyä jopa tilaan jotakin.Olen myös yllätykseskseni huomannut pitäväni joistakin tuon firman keksinnöistä.
Itse tunnen helpommin kaikki lasiset astiat omakseni ja haalinkin paljon vanhaa ja retroa kotiini.Minulla ei ennen kun mieheni tapasin,ollut yhtäkään Tupperia kaapissani.Joitakin muovisia astioita,mutta nekin vähintään -70 luvulta tai vapaa valinnasta.Vanhoissa lasi astoissa on lämpöä ja sielu.Ne tuntuvat käteen miellytäviltä ja näyttävät silmään vieläkin miellyttävämmiltä. On perin vaikeaa nähdä muovisissa "tosi kätevissä" astioissa minkäänlaista sielua tai kauneutta.
Niitä on kaikilla ja ne ovat persoonattomia.Mutta minunkin on ollut pakko myöntää niiden käytännöllisyys,kauneus ja persoona ovatkin asia erikseen.
On aikalailla helppoa tehdä esimerkiksi makaronisalaatti 4,5 litran vetoiseen muovikulhoon ja sulkea se kannella jääkaappiin.Ja vaikka nostat sen sieltä pöytään ja tarjoilet vieraille,on kippo suhteellisen siedettävän näköinen ja kelpaa tarjoiluun.
Paras löytöni kutsuilta on ehdottomasti ollut musta ja tietenkin muovinen suttunuija.Käytän edelleenkin uskollisesti vanhaa suttunuijaani,mutta esimerkiksi suuren perunamuusin ollessa kyseessä survon tuolla Tupperwarin ihmeellä isonkin satsin vaivatta ja nopeasti.Se on päässyt myös hillojen tekoon ja lasten rumpukapulaksi menemättä rikki.
Vaikka olen vieläkin jonkin verran kauhistunut niiden astioiden suosiosta,enkä tahdo sitä kokonaan ymmärtää niin huomaan ihailevani itsekin jotakin niistä.En ulkomuodon takia vaan sen käytännöllisyyden.
Olisi katastrofi jos en saisikaan jostakin syystä kutsuja enään Tupperware-kutsuille.Syy siihen on moninainen.Ensinnäkin palan halusta nähdä kaikki uudet niiden keksinnöt ja todeta ne tuiki tarpeettomiksi itselleni,usein ne ovat myös melko koomisia yhdistelmiä.Toiseksi,haluan yleensä tilata jonkin kannellisen kulhon tai kipposarjan,koska olen joutunut toteamaan ne käytännöllisiksi ja kestäviksi.Kolmanneksi,tapaan aina ihania ihmisiä,tuttuja ja tuntemattomampia,juttu luistaa ja tunnelma on leppoisa.
Neljänneksi aion sanoa ne tarjottavat,pullat,piirakat ja muut herkut, saavat kyllä minutkin liikkeelle vaikka hintana olisi sikakallis purnukka.
Itselleni tuottaa jonkinmoista tuskaa ja hilpeyttäkin,myöntää että kutsun saatuani odotan tapahtumaa kuin kuuta nousevaa.En tiedä johtuuko se siitä,että päiväni pyörivät lasten kanssa ja ainoa järkevä sana koko päivänä saattaa olla, kiitos.Ainoat juttukaverit ovat neljän vanha poika,joka lähinnä huutaa ja karjuu tai kahden vanha poika,joka kertoo minun olevan tyhmä useita kertoja päivässä.Illalla mieheni kanssa vaihdamme pari sanaa päivän tyhmistä ,huudoista ja siinä se.
Koska olen myös hiekkalaatikonreunavammainen äiti ja kartan kaikkia perhekerhoja sun muita,joissa joutuu ryhmissä keskusteluihin lastensa kakan koostumuksesta tai vertailemaan ensimmäisen hampaan puhkeamisikää.
Vaikka ottaisin lapset mukaan Tupper-kutsuille(harvoin otan,sillä se on huippua ihan omaa aikaa),siellä kukaan ei paneudu vaippaihottumaan tai nukahtamisongelmiin,siellä puhutaan aikuisten asioita,mitä ikinä sellaiset nyt ovatkaan ja kipot esittävät pääosaa.Niin kauan kun Tupperware pysyy astioissa,eikä ala kehittelemmän pottia,ammeita tai vauvanhoitovälineitä,olen innokas vieras.Innokas,vaikka se maksaisi muutaman kympin.Olen silti valmis vaikka maksamaan aikuisesta,hyvästä seurasta,kun käymään ilmaiseksi lastenparemmuusjärjetys-keskusteluja puistossa tai seurakuntasalissa.
Tulevaisuudessa saatan innostua entistäkin enemmän ja hyvinkin paljon noista kupposista.Huomasin nimittäin,että Tupperware on jo yli viisikymmentä vuotta vanha.Aivan pian,elleivät jo nyt ne ihka ensimmäiset purnukat ovat jo retroja ja pääsevät kokoelmiini pelkästään olemalla vanhoja.No okei,on niiden oltava myös hienoja ja ehjiä!
Kuulun niihin harvoihin ihmisiin,jotka palelevat lähes aina.
Sukkahousut farkkujen alla pidetään vielä toukokuussa,tänä vuonna vielä kesäkuussakin.
Villasukat on oltava käden ulottuvilla ympäri vuoden,sillä niiden käyttö ei lopu edes kesällä.
Näinä viime päivinä en ole kärsinyt kylmyydestä,paitsi eräänä iltana,kun väsymyksestä palelin.Muuten oli kamala hiki,mutta varpaita paleli.Niinpä kaivoin äitienpäivälahjaksi saamani maailman hienoimmat villasukat jalkaan.Siinä sitten sohvalla istuin ja katselin telkkaria asusteina vain pikkuhousut ja villasukat.
Nukkumaan mennessäni jouduin kyllä sukat heivaamaan,kun lämpöpatterit molemmissa kainaloissa takaavat kyllä lämpöä sukkahikeen asti.
Ei välttämättä uskoisi,mutta avantouinti on yksi rakkaimmista harrastuksistani.Voi vain istua,nauttia ja ajatella eivätkä lihakset juuri rasitu.Melko upeaa on istua 120 asteisessa saunassa,päässään huovutettu hiippalakki,korvaläpillä of course.
Odottaa hien virtaamista lakin alta varpaisiin ja toivoa samalla,kuinka kuumuus polttaa sisäelimien päälle kertyneen rasvan pikkuhiljaa ja rasva valuu sitten hikenä viemäriin tai vierustoverin varvas-sandaaleihin.Näinhän ei tietenkään käy,hien valumista lukuunottamatta,mutta herkullinen mielikuva kuitenkin.
Olo on kuin uudesti syntyneellä(tosin en tiedä minkälainen olo niillä on,toivon että vähintäänkin yhtä hyvä kuin minulla),kun kirmaa saunasta suoraan jääkylmään veteen,vetäisee tiukan mutkan avannossa ja matelemalla laahustaa takaisin grilliin nautiskelemaan mielikuvista ja odottamaan uutta settiä jäihin.
Itse harrastan noin viidestä kuuteen pulahdus/sauna settiä ennen kuin maltan pukuhuoneeseen siirtyä.
Kuinka kevyeksi,raukeaksi,kaikkivoipaiseksi ja puhtaaksi ihminen voikaan itsensä tuntea tuollaisen yksinkertaisen session jälkeen?Ja kuinka paljon maittoikaan ruoka ja uni sen jälkeen,paljon!
Tänään vietin kolmen lapseni kanssa aikaa uimarannalla ja kaiholla mietin talvista harrastustani 32 asteen helteessä ja veden lämpötilan huidellessa likipitäen samoissa.
Kolme tuntia istuin rantavedessä.Missään ei tuntunut hiekka joka vaelsi housuissani pienten aaltojen ansiosta,missään ei tuntunut veden viilentävä voima ja se oli päätöntä.
Kunnes ymmärsin olevani melkoisessa etulyönti asemassa verrattuna rannan kanssamammoihin.Heillä oli kaikilla ilmeisesti kuuminta hottia olevat uima-asut,bikinihousut ja toppi.Kuumilta näyttävät asusteet peittävät kyllä vatsamakkarat ja humppakahvat,mutta mukavuudessaan ovat näköhavaintojeni perusteella ikävämmät kuin bikinit tai vaikkapa rehellinen kokouimapuku.
Minä olin tietenkin pakannut lasten tavarat paremmin ja itse sännännyt matkaan ohuessa hellemekossa ja alusvaatteissa bikinien jäädessä kotiin.Sadasosa sekunnin miettimisen jälkeen tempaisin mekon rannalle ja suikkasin kukkakirjavin alusvaattein veteen.Olo alkoi helpottaa ja veden kuviteltu viileyskin saavutti viimein kehoni osia.
Kuopukseni huudellessa jotakin tissiliiveistäni,korjasin hienosti ne bikineiksi joka kerta.Läpi meni.
Eräs nainen rannalla alkoikin vieressäni jutella:"Pitäisiköhän hankkia vain alusvaatteita,joita ei selkeästi tunnista alusvaatteiksi.Nuo sinunkin bikinisi näyttävät niin hyvältä,mutta voisivat olla vaikka alusvaatteet".Myhäilin hiljaa mielessäni.Nainen ei tiennyt "bikinieni" todellista luonnetta ja minä olin tyytyväinen sekä viilentynyt!
Olen kyllä edelleenkin enemmän kuin kesäihminen ja rakastan lämpöä,mutta jos nämä mielisairaat helteet eivät pian ala helpottaa tai vähintäänkin polttamaan sitä rasvaa sisäelimieni ympäriltä saatan hyvinkin muuttua talvi-ihmiseksi.Tai no, ainakin syksy-kevät ihmiseksi.
Pienelle reissulle läheteminen on aina mukavaa,mutta kotiin palaaminen on aina vielä mukavampaa.Matkalle lähdön hetkellä huomaan poikkeuksetta aina fiilisteleväni jo kotiin paluuta.Koti on koti!
Vaikka en todellakaan ole mikään siisteysfriikki,niin minun on aivan pakko siivota koti vähintään perussiistiksi enne reissua.En ikimaailmassa pysty nauttimaan matkoilla jos tiedän kotona odottavan kamalan sotkun ja tiskit.
En nyt mitään ikkunoita ala pesemään enkä edes lattioita,mutta tavaroiden jonkinlainen järjestely,tiskit ja pyykit pois sekä imurointi.Ne riittävät,en nimittäin halua heti kotiin tultuani aloittaa inhoamastani hommmasta,siivoamisesta.
Haluan rauhassa palautua reissusta lapset kainalossa ja odotella viikon tai pari matkalaukkujen itsestään purkautumista tai äitiä.
Pakkaaminen onkin minulle kuin musta vaate.Harvoin käytetty ja aina yhtä epämiellyttävää.
Lomafiilis katoaa hetkellisesti,kun aivot joutuvat miettimisen ja organisoinnin takia koetukselle.Pakkailenkin aina vähän mitä sattuu,aivan liikaa matkan kestoon nähden ja luotan sokeasti,että paikan päältä saa ostettua ne unohtuneet pikkuhousut ja hammasharjan.Toivottavasti matkani kohde ei koskaan ole autio saari tai jokin muu kohde josta ei supermarkettia löydy.
Lasten kanssa en harrasta samankaltaista höveliäisyyttä,mutta varmaan kannattaisi,saattaisivat kaikenlaiset reissuunlähdöt sujua hieman rennommin.
Tavaroiden purkamisesta sen sijaan en ota minkäänlaista stressiä.Jos hyvin käy,saatan purkaa kassit samana päivänä palattuamme,mutta enemmän kun usein puran niitä vasta viikkojen päästä.Tuliaiset revin kassien pohjalta ja niille teloilleen se loppu kassi sitten jää.
Kolmipäiväinen Tallinnan reissu ei onneksi vaatinut pakkaamisen suhteen kovinkaan paljon.Matkakohde mahdollisti vaikka kaiken ostamisen paikanpäältä.Näin me mieheni kanssa pitkälti teimmekin ja melko paljolta hermojen kiristelyltä säästyttiinkin.
Olen aikasemminkin käynyt Tallinnassa ja tykästynyt kovin sen kaupungin luonteeseen.En vain todellakaan ollut ymmärtänyt sen olevan niin paljon muutakin kuin pelkkä vanha kaupunki ja Stockmann.
Upeat,toinen toistaan toistavat t-paita ja laukkukojut.Edullisia merkkivaatteita pursuavat Sadamarketit,joiden ammattitaitoiset ja hillitysti lähestyvät myyjät antoivat asiakkailleen rauhan tehdä mahtavia löytöjä.Ihmettelen kyllä sitä palvelualttiutta ja kuinka väärin onkaan,että kojuissa heidän asiakaspalvelutaitonsa eivät pääse oikeuksiinsa.Selvää tietysti on,etteivät ne kaikki Stockmannillekaan töihin mahdu.
Matkamuistomyymälät joka kulman takana saavat varmasti kaikki rakastamaan maatuskoita ja Tallinna-koristelautasia.Onneksi olen itse valtava maatuska-fani,mutta valitettavasti mummojen hinnat saivat minut miettimään kahdesti mieltymystäni.
Jäipähän enemmän maatuskoita rikkaille nousukkaille,joiden päällä saattoi nähdä jopa Gantia tai Bossia suoraan Stockalta.
Keskustan laitamilta itse tein löytöni.Kukkamekkoja,pikkuhousuja,kenkiä ja jopa matkamuistoja.
Ulkoilmataidetta,keramiikkaa ja upeita nähtävyyksiä löytyi pelkästään eksymällä kävellen paikkoihin joihin ei alunperin ollut tarkoitus edes mennä.
Tallinna onkin navigointivammaisen pääni unelma.Eksyminen siellä kannattaa ja kaupungin koko mahdollistaa myös kartalle paluun nopeasti ja helposti.Tallinnaan matkaavan onkin parasta jättää kartta respaan ,unohtaa suuntavaisto ja seikkailla eksymällä.Se on sen arvoista ja only for you!
Meidän matkamme sisälsi myös sellaisia asioita,joita ei matkamuistomyymälöistä edes saa.Nimittäin ystäviä!
Toiset pamahtivat paikalle sattumalta samaan aikaan ,toiset siellä asuvat.Kaikkien kanssa saimme viettää aikaa ja olo on nyt onnellinen.
Yhtä kuitenkaan en uskaltanut edes haaveilla.Täydellinen matkamme sai yllättävän käänteen sunnuntai-iltana.
Vanhassa kaupungissa ystäväni esitteli minut Ronn "Ridge" Mossille.
Pehmeämpää ja lämpöisempää kädenpuristusta saa hakea.
Niin paljon minuun ihastui,että lähti avosylin mukaan kotiin.Komea kotiin tuotava ja miehenikin siitä hyötyy joskus.
Inhoan kateutta ja kateellisia ihmisiä,mutta näinkin pienessä kylässä Ronn Moss keittiössä saattaa kateutta aiheuttaa!Ei sen puoleen,itsellänikin on välillä vaikeuksia pitää kateellisuuden pää alhaalla.Ridgen kyljessä kun tuli myös Brooke.Lohduttaudun ajatuksella,että vain telkkarissa he olivat pari!
Aamuyöllä se alkoi.Jumalaton jomotus poskihampaassa.Liimauduin välittömästi lakanaan kiinni tuskanhiestä ja sydän pompotti,kuin olisi tahdistimen tarvinnut!
Aamu alkoi minulla jo viideltä,uskomattoman pitkät tunnit ennen kuin kello löi kahdeksan.Koko perhe heräsi liian aikasin,ilmeisesti pelonsekaiseen hysteeritanssiini alakerrassa,jota siivittivät voimasanat ja itku.Terveyskeskuksesta vastattiin heti.Takakireä ääni haastatteli minua ja tuli siihen tulokseen,että selviän seuraavat viikot vallan hyvin buranan ja oikean asenteen kanssa.Puhumattakaan huomisesta lähdöstämme mieheni kanssa Tallinnaan kolmeksi päiväksi yhteiselle kesälomamatkalle,sehän nyt on niin lyhyt aika.Käski soitella maanantaina jos naama turpoaa tai kuume nousee.Toivottelin rouvalle hyvät viikonloput ja totesin,etten yhtään ihmettele,että Tallinna on niin suosittu.Ei pelkästään tissitohtoreiden takia vaan nykyään myös halvempien hammaskeijujen myötä.Rouva käski diktaattorin asennetta sanoissaan,menemään sinne sitten hampaani hoidattamaan ja löi luurin korvaan!Jos hän olisi "rintavarustuksenikin" vielä nänhyt,olisi hän epäilemättä käskenyt korjauttaa myös sen.Tuntematta koko naista,pystyin pelkän äänen perusteella hänen hyvinkin kykenevän sanomaan yhtä ja toista epäkorrektia.Kaikesta päätellen hän olisi ollut paljon mielummin jossakin muualla,kuin töissään.Ehkä kotona juopottelemassa.Joissakin ammateissa olisi kaikkien kannalta parempi,jos töihin saisi mennä humalassa.Edes pikkuisessa hiprakassa,silloin moni varmasti jaksaisi leppoisammin vastailla puhelimiin ja hövelimmin jakelisi vaikkapa kunnallisen särky-aikoja.
Olenhan toki kokeillut jo useamman Suomen kaupungin hammaslääkäreitä,niin voisihan tässä olla laajennuksen paikka.Mutta ei,pelkoni ei sitä salli.Sitäpaitsi istun paljon mielummin vanhan kaupungin terassilla juomassa kylmää siideriä,kun Kaido Kuukapin vastaanotolla tajuttomana.
En todellakaan epäile virolaisten lääkärien päteyvyyttä,mutta jostakin syystä minulla on niin paha mielikuva päässäni jo valmiiksi, plus pelko,niin se ei tule kysymykseenkään.
Pelkkä ajatus loman pilaamisesta paikallisessa hammaslääkärissä saa videot pyörimään silmieni edessä.
Neuvostoliiton aikainen,Hannu Karpoa muistuttava,mutta paljon tummempi mieslääkäri mutisee jotakin suomen ja viron sekaisella kielellä.En saa selvää.Karpaasilääkärin hiki valuu karvalakin alta ja haisee silliltä ja sikarilta.Puna-musta-ruskean ruutupaidan päällä roikkuu,ennen valkoinen,nykyään kellertävä lääkärintakki ja kädet ovat mullassa.Hän kun on sännännyt kasvimaaltaan turistiraukkaa paikkaamaan.
Operaatio kestää niin kauan,että mieheni kyllästyy ja lähtee baariin.
Illan hämärissä,naama turvonneena ja rahattomana,hiippailen pitkin tuntemattoman kaupungin katuja miestäni huudellen ja itkien.En voi soittaa,kun puhelimen vei hammaslääkärin vastaanotolla hätätapauksen siivin liikaa hajuvedeltä tuoksuva nainen ja sen poika.Jotka tienasvati myöhemmin älypuhelimellani itselleen kahden viikon ruoat.
Se miten minun sitten loppujen lopuksi käy,jää hämärän peittoon.Filmi loppuu.
En tiedä mistä tällainen mielikuva,mutta häpeän sitä!
Pelkooni ja mukavuudenhaluuni vedoten(en aio maata lomallani missään muualla,kun hotellissa,enkä halua odotella naaman turpoamista tahi kuumetta), soitinkin aamulla erääseen yksityiseen asemaan ja sain ajan heti.
Lääkärin tuomio oli:ientulehdus!Kuinkas muutenkaan.
Meillä
kun on mieheni kanssa ollut yhteinen kesäloma viimeksi viisi vuotta
sitten.Olen alitajuisesti ladannut paljon odotuksia näille tuleville
kolmelle päivälle.En silti lataa liikaa odotuksia,sillä silloin jokin
menee aivan varmasti pieleen.En nyt tarkoita tätä hammasepisodia,vaan
jotakin ajatuksen tasolla olevaa,pään sisällä kehiteltyä ja kun niistä
ei puhuta ääneen,on toinen ehkä ajatellut ja kehitellyt jotakin aivan
muuta.Sitä kutsutaan riitelyksi.
Olenkin ajatellut,että en ajattele liikoja,en odota liikoja.Riittää kunhan selviämme matkasta ilman lääkäriä,turvonnutta naamaa ja kuumetta ja olemme Suomeen tultuamme edelleenkin naimisissa.
Kotitöistä lempipuuhaani on ehdottomasti pyykinpesu.
Meillä on tummille pyykeille oma likapyykkikori ja valkoisille sekä kirjaville yhteinen kori.En ole edes ajatellut hankkia kaikille erillisiä likapyykkikoreja,kun pyykkäämisen mahtavuus alkaa juuri siitä lajittelusta.Tylsää onkin,kun tummia ei tarvitse lajitella ja siksi pesenkin tummia vain kiirepäivinä.
Toivon jokaiselle päivälle edes yhtä koneellista pyykkiä.Onneksi viiden hengen taloudessa sellainen joka päivälle löytyykin.
Aamukahvin jälkeen pinkaisen kylpyhuoneeseen ja alan lajitella,tänä aamuna punaiset voittivat.Koskaan en ole värjännyt mitään valkoista vaaleanpunaiseksi,vaikka kerran yritin sitä tahallani petollisen ex-poikaystävän valkoiselle kauluspaidalle.Tuurillani en onnistunut,mutta leikkasin kainaloon saksilla palkeenkielen ja kirjoitin mustalla tussilla selkään,hamesankari!
Pari ihanaa villatakkiani olen kyllä onnistunut kutistamaan poikien kahdeksan vuotiaan isosikon päällepantaviksi.
Pisteenä iin päälle on jos saan vielä kaivaa tahranpoistoaineen ja hieroa sitä tahraan ennen koneeseen laittoa.On mahtavaa nostaa tahrittu paita koneesta ja huomata tahran kadonneen tai no,edes haalistuneen.
Se tuottaa lähes yhtä paljon mielihyvää,kuin sopivien tissiliivien löytyminen ensimmäisellä sovituksella(vihaan ostaa tissiliivejä).Kulkisin toki ilman liivejä,jos tissit ilman topattuja liivejä erottuisivat edes rintalastasta.Olen erittäin hyvä,mutta en täydellinen.
Kesä on pyykinpesijän mahdollisuuksien aikaa.Ulos mahtuu kuivumaan vaikkapa kaksi koneellista pyykkiä kerralla,mutta valitettavan usein minulle käy niin ettei ole tarpeeksi pyykkiä pestäväksi ja kuivattavaksi.
Silloin koluan koko kämpän ja pesen torkkupeitot,koristetyynyjen liinat ja vaikka pari puhdastakin vaatetta,jotta saan edes täyden koneellisen aurinkoon kuivumaan.
Ulkona kuivatun pyykin tuoksu on maaginen,siinä on raikkaus ja ilmansaasteet samassa paketissa,mieletön yhdistelmä johon eivät mitkään huuhteluaineet tuoksuineen pääse.
Sisällä kuivatuissa vaatteissa haisee vain Omo tai Ariel,kumpi nyt sattui tarjouksessa olemaan.
Niin kuin kaikilla tekemisilläni,on myös pyykkämiselläni se kääntöpuoli.
Kuivuneet pyykit liittelen aina kaappiinmenojärjestyksessä Ikean sinisiin kasseihin.Ihan siitä syystä,että minulla(pyykkimuijalla)on vain yksi oikea pyykkikori.Muutaman päivän päästä,hienosti liiteltyjä vaatteita sisältäviä pyykkikasseja on kylppärissä jo kolme tai neljä ja ainokainen pyykkikorikin on tukehtua puhtaista valkeista lakanoista,jotka olen pessyt moneen kertaan kuudessakympissä saadakseni niihin hotellin lakanoiden pehmeyden ja kirkkauden.En tosin voi valkeilla lakanoilla sänkyämme pedata vielä,valkoinen kun ei ansaitse päälleen pissaa,hikeä ja pahimmassa tapauksessa oksennustakin.Ne odottavat kaapissa aikaa,jolloin pojat nukkuvat omissa sängyissään koko yön.Siihen asti tyydyn nukkumaan satunnaisesti hotellissa mieheni kanssa,mutta arvatkaapa haittaako se?
Siinä kylpyhuoneessa ne kassit ja kori sitten töröttävät päivästä toiseen ja koneessa pestyinä olleet vaatteet odottavat myös niiden tyhjenemistä kaappeihin.
Itsestään ne eivät ole kaappeihin vielä hiippailleet,vaikka olen joskus jopa viikonkin aikaa siirtymiselle antanut.
Siinä vaiheessa,kun pyykkikasseista on sodittu ukon kanssa ensin kunnon sota ja sitten sovittu,kipittelen kassien kanssa saunanpuolelle ja laitan oven kiinni.Muutama lisäpäivä hankittu,ovelaa.
Tuossa vaiheessa huomaan yleensä myös pesukoneen,jonka sisältö kasvaa homerihmaa ja tuoksu on kuin kakkakaivosta.Unohdettu koneellinen pyörähtää käyntiin tuplamäärällä Omoa ja huuhteluaineen kera,jota en ikinä muutoin käytä.
Unohdetut sukat ja paidat pääsevät sisälle kuivumaan ja päätyvät saunalla olevien kassien päällimäisiksi kuivuttuaan.
Kassien ja korin siirto vaivihkaa saunalle,on varmistanut minulle kasoittain pyykkiä likapyykkikoreihin.Jotta pääsen taas lajittelemaan,on saunan sisältö tässä vaiheessa viimeistään purettava.
Pyykkäämisessäni yhdistyvätkin mukavasti mielihyvä,käytännöllisyys ja periksiantamattomuus!
Nelivuotias
esikoiseni luetteli minulle viisi sanaa,jotka hänelle tulivat
mieleen.Saan kuulemma kirjoittaa näistä jokaisesta sanasta tekstin.En
paljasta sanoja vielä,ne ilmestyvät tänne kyllä ajallaan ja yksi
kerrallaan.
Saksien käyttöä kielletään lapsilta,mutta kuitenkin nelivuotisneuvolassa niiden käyttämistaitoja testataan.Meillä lapset ovat leikelleet siitä asti,kun sakset ovat kädessä pysyneet,valvotusti tietenkin.
Luulenkin,että saksia ei kielletä käyttämästä niiden vaarallisuuden takia vaan sen takia,että syntyy sotkua.Aikuiset eivät jaksa jatkuvasti siivota sanomalehtisilppua ja erotella joukosta ehkä jotakin tärkeääkin kuittia,jonka pienet sormet ovat napanneet saksien väliin.
Minä en sotkusta välitä,annan lasteni silputa saksillaan ja kun kyllästyvät.otan muovikassin ja kasaan kaiken silpun sinne.Muovikassin heivaan auton takakonttiin ja kuvittelen jättäväni roskat paperinkeräykseen ohiajaessani.Mieheni niitä pussukoita sitten tyhjentelee ehkä vasta viikkojenkin päästä askartelu hetkestä.
Meillä kukaan lapsista ei ole VIELÄ ainakaan löytänyt sisäistä parturi-kampaajaa.
Minä sen sijaan olen löytänyt jo monta kertaa elämäni aikana.
Ensimmäisen kerran reilusti alle kouluikäisenä.Parturoinnin kohde en ollut minä itse vaan meillä hoidossa ollut rakas ystäväni.
Äitini oli tuolloin perhepäivähoitaja ja meillä oli muutama hoitolapsi.
Ystäväni on minua vuoden nuorempi ja ainakin tuolloin hänen hönspöttämisensä kävi kai helposti.En kyllä muista sepitelleeni mitään tarinoita mistään viiden vanhan parturointitaidoista,mutta jollakin keinolla olimme sohvan taakse päätyneet kampaamoa pitämään.
Keltaiset apinasakset tekivät työtä käskettyä ja ystäväni etuhiukset saivat uuden mitan,sentin siilin ja pitkälle takaraivoon asti.
Leikatut paksut haivenet nostelin huolellisesti pieneen koriin ja korin työnsin sohvan alle piiloon.
Luulimme tosissamme,että pätkityt etuhiukset piiloittamalla emme jäisi kiinni.Ei käynyt mielessäkään,että ystäväni mohikaani-kampaus saattaisi herättää epäilyksiä.
Ystäväni vanhemmat olivat onnesta soikeina.Olihan pienellä kaverillani tilattuna valokuvaus juurikin tuona päivänä,mutta vanhemmilta poistuivat hiustenlaittohuolet kertaheitolla,kiitos kuului minulle!
Lisäksi kiitän kyllä sitä,joka korihatut on kesinyt.Ystäväni kuvaus onnistui,korihattu päässä.
Tuon parturointi session jälkeen vietin vuosia hiljaiseloa.Inspiraatio puuttui,mutta kaksitoista vuotiaana löysyin sen taas.
Olin jo jonkin aikaa ollut polkkatukkainen pallinaama.Kaipasin muutosta,mutta kampaajalle en päässyt.Kohtalaisen suuri virhe vanhemmiltani.Olen silti antanut anteeksi,eivät vanhemmatkaan aina ole täydellisiä.
Joka tapauksessa, olin suunnitellut peilin edessä jo joitakin päiviä itselleni pientä otsatukkaa.Äidin mielestä se ei sopinut,koska minulla on muhkea pyörtyäinen keskellä otsaa.Itse olin luonnollisesti erimieltä.
Eräänä päivänä sitten päätin ryhtyä ajatuksista tekoihin.Peilin edessä haravoin harjalla osan hiuksista eteen.Koska olen aina ollut todella kekseliäs,otin palan maalarinteippiä ja liimasin sen otsalla roikkuviin haiveniini.Leikkauslinjan merkiksi.Maalarinteipin alareunaa myötäillen,jyrsin äidin oransseilla fiskarseilla itselleni ihanan otsiksen.
Kävi kuitenkin niin,että maalarinteippi ei niin vain ohuista karvoista irronnutkaan ja sakset kalkattivat toisen kerran.
Leikkasin teipin pois.Otsatukkani oli paljon,paljon suunniteltua lyhyempi ja kiitos pyörtyäiseni,myös suoraan pystyssä.
Tästä voisi luulla,että jatkossa käytin saksia vain askarteluun,mutta ei,en minä helpolla luovuta.
Sitäpaitsi olen askartelijana verrattavissa parturointiini.Näen silmissäni jotakin kaunista ja uskon todella sen toteutukseen.Sakset vain tekevät kädessäni jotakin aivan muuta,tottelevat mitä ilmeisimmin sellaista aivojeni osaa,jota en tiedä olemassa olevankaan.
Oman pääni nyrhimisen olen jättänyt ja sen hoitakoon joku ammattilainen kerran kolmessa vuodessa.
Apinasaksistani olen myös joutunut luopumaan,esikoiseni askartelee niillä nykyään.
Täysin saksimatta en silti elä ja mainioiden parturin saksieni uusimmat uhrit ovatkin omat poikani.
Onneksi heitä ei haittaa karttapallo päässä.Pään kartasto ei silti muistuta maapalloa,se on ennemminkin söpöillä kasvoilla varustettu minun ja J.R.R Tolkienin yhteinen näkemys Keski-Maasta.
Viime viikolla ennen syntymäpäiviäni,soitin pikkusiskolleni ja kutsuin kakkukahveille.
Samaan hengenvetoon totesin hakevani marketista pari pakastekakkua,että olisi edes jotakin tarjolla.Sisareni käski olla vihjailematta(tekisi kuulema kakun ihan mielellään,ei tarvitsisi kun pyytää) ja ostamatta niitä prinsessa pakastekakkuja,vaikka kuinka vihreä olisikin minun lempivärini,enää ikinä.
Toiset ne osaa leipoa, niin kuin sisareni,minä en.
Turhaudun jo pelkän pullataikinan kanssa ja ilman Kenwoodia en tekisi sitäkään,en edes kertaa vuodessa.Ilman Kenwoodia en tee kyllä muutenkaan mitään mikä leipomiseen liittyy.On paljon helpompaa heitellä aineet kulhoon ja kädet ovat puhtaat( kone työstää),kuin molemmat kädet taikinassa vastata puhelimeen tai lähteä kaukosäätimen nappia nenällä painamaan,kun lapset juuri sillä leipomisen hetkellä haluavat pikku-kakkosen.
Minua alkaa välittömästi huimata ja migreeni hiippailee näytellen sahalaitojaan,kun vain näenkin jonkin leivonta ohjeen,jossa tarvitsee kaikki vatkata erikseen ja eri kulhoissa.Vieläpä sekoittaa käännellen...että kuinka?
Eikä vielä se sekoittelukaan kaikissa kaappien Tupperwareissa,mutta kymmenien eri sokereiden ja pulvereiden määrä. Kummalliset hyppyselliset sitä sun tätä,laukaisevat varmasti,jos nyt ei ihan migreeniä, niin verisuonen pullistuman päässä kuitenkin.
Joka vuosi maaliskuussa väännän esikoiselle syntymäpäiväkakkua ja joka vuosi heinäkuussa kuopukselle tilataan leipomosta.
"Moni kakku päältä kaunis...",pitää kyllä paikkansa sanan varsinaisessa merkityksessä,kun kakkujani katselee.Sisältä ovatkin silkkaa sontaa.
Ei riitä,että kakkutaikina on epäonnistunut ja maistuu pelkälle raa'alle kananmunalle.Se on myös kuivaa,niin kuivaa,että vieraat yskivät jauhoja,kun kohteliaisuuttaan kehuvat kamalaa kakkua,samalla peläten tukehtumista.
Ei olekaan ihme,että en ole näistä trendikkäistä kuppikakuista innostunut.Kakku kun kakku.Säilytän mielummin mielenterveyteni ja kotirauhan,kun kajoan niihin.Mieheni on kysymättäkin samaa mieltä .
Nuorempana,silloin kun elämä häämötti edessä ruusunterälehtien päällä.Silloin,kun olin kuolematon ja kaikkitietävä,kaivoin äidin reseptivihon keittöin yläkaapista.Todella uhkarohkeaa,halusin tehdä muffinseja.
Kaksi ensimmäistä erää heitin kompostiin,en roskiin,kun muuten olisin jäänyt kiinni raaka-aineiden tuhlailusta ja luvatta leipomisesta.
Kolmas erä onnistui!Kaakao muffinsit pursuilivat yli paperisista kupeistaan,niin että strösselit varisivat uunipellille ja paloivat poroksi.Muffinit halkeilivat ja saivat pintaansa kovan kuoren,hyvin kovan.Ne painoivat kilon kappale.Tarvitsin selkärepun niiden kantamiseen ja vasaran sekä taltan syömiseen.
Kaikenlaista ruoanlaittoa sen sijaan rakastan ja suolaiset leivonnaisetkin onnistuvat.Mutta ihmekös tuo,kun kaupassakin sipsihylly voittaa taiston karkkihyllyn kanssa.Olen suolaisen ystävä ja kolesteroli kiittää.
Oletan myös vieraideni olevan suolaisen ystäviä ja vaikka eivät olisikaan,ei heillä ole vaihtoehtoja,sillä pullaakin kannattaa ottaa vain silloin,kun anoppi on sen leiponut.Aina ei näin hyvää säkää vierailla käy ja kolesterolisairaus on lähempänä kuin aavistavatkaan,kinkkujuustopiirakka on salakavala huutelija.
Rakastan kaikenlaisia ruokaohjelmia,myös niitä kakkutehtaita ja muita unelmaleipureita.
Kokkiohjelmat inspiroivat ja saan aina uutta potkua kokkailuuni kotona.Joskus keittelen kera oman selostuksen ja salaa toivon olevani avustajana alastomalla kokilla.
Ruoan laitto antaa niin paljon vapauksia ja siinä pääsee luovuus valloilleen.On mahtavaa kehitellä uusia reseptejä ja leikitellä mausteilla.
Leipomisessa en voi toimia edellistä noudattaen tai muuten perheeni edessä on juoksettunut taikina manteleilla ja muilla sattumilla,luovuuteni luomus toscakakusta.
Tyydynkin siis vain katselemaan kakkutaikureita ja haaveilemaan jauhopeukaloista,mutta en pelkästään itseni tähden.
Luulen,että lapsenikin nauttivat paikallisen leipurin luomuksista enemmän kuin paikallisen lääkärin vastaanotolla mahdollisen likipiti tukehtumisen jälkimaininkeja hoidattamassa.
Vieraistamme puhumattakaan!
