Totuin
jo lapsena koluamaan paljon näyttelyitä, museoita ja linnoja
vanhempieni ja pikkusisareni kanssa. Lapselle niistä paikoista ei
paljon muuta mieleen jäänyt, kuin vessat ja avarat tilat ja
mahdollisuus juosta, paljon. Suurien tilojen lisäksi muistan sen
tylsyyden, kun niin paljon mielummin olisin ollut viereisessä
leikkipuistossa tai piiloutunut suurten veistosten taakse,
Olavinlinnan kielletyistä ovi-aukoista puhumattakaan.
Luulin
teini-ikäisenä todellakin, ettei niistä lukuisista
taidenäyttelyistä ja museoista jäisi minulle mitään käteen.
Enempää en olisi voinut olla väärässä. Joka ikinen kosketus
taiteeseen lapsena on jättänyt minuun jäljen, alitajuisen tai
muisteltavan muiston. Värit ja tilat luovat minulle turvaa, toisten
luovuus ruokkii myös omaa luovuuttani.
Juuri
ja juuri parikymppisenä koin eräänlaisen herätyksen; halusin
mennä katsomaan kaikki Tampereella avoinna olevat näyttelyt, yksin, sillä etsin silloin paikkaani.
En ollut koskan aeimmin tehnyt niin ja se pelotti. Uskomatonta kyllä,
se pelotti, historianikin huomioon ottaen. Minulla oli aina ennen
ollut seurue mukana, jos ei perhe niin ystäviä kyllä.
Päätin
aloittaa keskustassa olevasta näyttelystä. Ennen kun pääsin sinne
sisään, nautin jännitykseeni kaksi suurta suklaa pirtelöä.
Sokeri rauhoitti ja uskalsin ottaa ohjat omiin käsiini. Päästyäni
näyttelyyn joduin ensitöikseni etsimään vessan, kaksi suurta
suklaa pirtelöä olivat tehneet tehtvänsä. Vessa oli valkoinen ja
tylsä, laitosmainen, eikä sopinut tiloissa vallinneeseen
taiteeseen. Niinhän ne aina olivat olleet, valkoisia ja tylsiä,
mutta lapsena siihen ei kiinnittänyt huomiota. Järki sanoikin, että
vessa on vessa eikä taidetta, minun mieleni oli eri mieltä.
Viuhdoin valokuvanäyttelyn läpi, tila oli liian pieni enkä saanut
siihen hakemaani otetta, en löytänyt paikkaani. Se harmitti. Hetkeksi näyttelyt saivat
jäädä.
Viime
vuonna lähdin lasteni kanssa taidesuunnistamaan. Aloitin
suunnistuksen Nokialta, Tehdassaaresta. Ajoin paikkaan sydän
pamppaillen, jännityksestä. Olin katsonut ja ihaillut paikkaa
aiemmin ainoastaan tieltä käsin, autolla ohi ajaessani. Luulin
ettei paikkaan saanut yskityishenkilöt mennäkään.
Alue
istui minuun heti, kun autosta ulos pääsin. Jännitys katosi, kun
lapseni veivät huomioni ja siksi, että lapseni olivat nyt se
seurue, turvasin heihin jännitykseni kourissa.
Tehdas
108 avasi minulle ovet ja se oli siinä, minun paikkani oli löytynyt.
Suuri
tila huokui yhteenkuuluvuutta kanssani, aina kalustuksesta lähtien.
Olisin halunnut juosta ympyrää.
Yhdenkään
ihmisen kanssa en jutellut, ei minun silloin tarvinnut, ei koska
sydämessäni ollut aukko oli juuri saanut täytteensä.
Taidesuunnistuksen
jälkeen kolusin lähes kaikki tapahtumat Tehdas 108:ssa ja nautin
jokaisesta tapahtumasta ja miksi en olisi nauttinut, kun olinhan
paikassani!
21.2.2016
Tehdas 108 järjestää ravintolapäivän. Menu on mahtava, esiintyjä
myös. Sydämeni pohjasta toivon, että joku löytäisi paikkansa
sieltä. Ja jos se vaatii toteutuakseen pirtelön tai kaksi, se ei
haittaa, tehtaalla on ainakin aivan mahtava vessa!
 |
| Tehdas 108 upea vessan seinä! |
