Makkara- fitness ja sopiva hame!

Olen lopen kyllästynyt lukemaan uutisia milloin kenenkin julkkiksen bikinikuvista ja erilaisista laihdutusvinkeistä ja dieteistä.
Jokainen maalaisjärkeä omaava ihminen varmasti tietää,että sellaiset "täydelliset" kuvat vaativat rankkaa ja ehdotonta treeniä sekä oikeanlaista ja terveellistä ruokavaliota.
Kukaan eikä yhtään kukaan pääse rantakuntoon vain sheikkaamalla jotakin ostos tv:n laitetta kolme minuuttia päivässä tai tanssimalla tekoruskean fitnesspimun esimerkissä kymmenen minuuttia päivässä.On hullua huijata itseään ja luulla,että tavallinen muotoja ja ylimääräisiä kiloja omaava ihminen laihtuisi saati kiinteytyisi tuollaisella "liikunnalla" päivässä.

On myös täysin käsittämätöntä,että yhä uudelleen ja uudelleen ihmiset retkahtavat erilaisiin patukoihin ja jauheisiin pelkästään laiha peilikuva itsestä silmissään.Jos se kävisi niin helposti,niin eihän meillä olisi yhtään lihavaa ihmistä vaan kaikki olisivat hoikkia ja kiinteitä.
Joku nyt varmasti ajattelee,että sielläpä kirjoittaa todella kateellinen ihminen.Ei,niin kuin olen ennenkin kirjoittanut,en ole kateellinen julkkisten bikinikuville ja jos olisin,tekisin varmasti jotakin sen eteen että saavuttaisin ihailemani muodot.
Minä ihailen normaalia vartaloa ja se mikä kenenkin mielestä on normaali,on normaali.
Tosiasiahan on,että millään muulla ei laihdu,kuin liikunnan lisäämisellä ja oikealla ruoan annoskoolla ja oikealla ruokavaliolla.Ei edes tarvitse puputtaa salaattia joka päivä ja kokoajan,kunhan suhteuttaa liikunnan ja syömiensä ruokien määrän.Ei taida olla mitään rakettitiedettä?
Nostan kuitenkin hattua kaikille,jotka yrittävät edes jollakin tasolla pitää huolta itsestään.Yrittävät syödä terveellisemmin ja yrittävät kenties lisätä liikuntaa.Minäkin paras puhumaan,kun liikuntani koostuu kokolailla hyötyliikunnasta ja syömiseni mitä mieli tekee,mutta onneksi mieleni tekee todella usein vihanneksia,hedelmiä ja ruisleipää.Nyt vielä on ollut aivan mahdoton pähkinäkausi,kaikki pähkinät uppoavat,jopa aiemmin vihaamani aivopähkinät.
Olenkin monessa asiassa fiilistelijä,niin myös ruoan ja liikunnan kanssa.Syön mitä mieli tekee ja liikun jos huvittaa.

Löysin tosi vanhoista kirpputoritavaroista äitini vanhan mustan hameen.Muistan sen hänen päällään kultaisella -80 luvun lopulla.Hieno hame,mutta en mahdu siihen.Koko on 40,joten kaiken järjen mukaan sen pitäisi mennä päälleni heittämällä,mutta kun ei mene niin ei mene.Se kiristää niin,että kankut huutaa mayday,vaikka vetoketju ei edes kuvitelmissa mene kiinni ja reidet on niin tiiviisti yhdessä,että luulisi omaavan vain yhden(paksun) jalan.Tavoite on,että kesällä se menee kiinni eikä kiristä.Vaikka makkarasta tykkäänkin niin en halua makkaralta kuoressaan näyttää.Ja hätäkutsun huutelu turhaan on kai laitonta?

Ja jos en siihen kesällä mahdu,ostan jostain tilalle uuden ja isomman.

Ajattelin kokeilla,kun tuli mieleen,että minkähänlaisia muutoksia sitä omaan vartaloonsa saisi vaikkapa siihen kesään mennessä,jos jättäisi pois suklaan syönnin ja vähentäisi makkaran syöntiä vain kertaan viikossa?Salmiakista en luovu ja saunaoluen aion juoda jatkossakin,mutta niiden vastapainoksi etsin sitä retroa soutulaitetta ja ajattelin kaivella jostakin fiiliksen taas lenkkeilyyn.Minulla on mielestäni sellainen keskitasoa hieman huonompi kunto,jaksan peuhata lasten kanssa,riehua kahvakuulan(8kg) kanssa tunnin silloin tällöin ja kipaista yläkerran raput hengästymättä.Olisi kuitenkin ihan kiva jaksaa vaikkapa juosta enemmän,kuin 100 metriä ilman kuoleman pelkoa tai käydä kuntosalilla ilman henkilökohtaisen konkurssin pelkoa.

Tässä kun nyt tätä mietin,niin mahdollinen soutulaite toimikoon kuntosalina ja lenkille menen jos huvittaa.Dietit kohdaltani hittoon,mutta oman kehoni hyvinvoinnin takia aion todella vähentää sitä suklaata ja makkaraa vaikka tiukkaa tekee jo pelkkä ajatus.Vihannesten,hedelmien ja marjojen syöntiä tuskin tarvitsee lisätä,niitä kun mätän muutenkin jo kilon päivässä ellen enemmänkin,yhteensä.
Mietin,että laittasinko tänne kuvan vartalostani,että onko se soveliasta,mutta kai minun joku kuva täytyy laittaa,että on sitten mihin verrata kesäkuussa!

Tämä ei ole mikään "kesäksi rantakuntoon"-haaste,tämä on "vähennä suklaata ja makkaraa kesäkuuhun asti ja katso mahdollisia tuloksia"-haaste.
Tämän myötä toivotan kaikille terveellisemmän elämän puolesta kamppaileville,oikein antoisia hetkiä pyrkimysten edessä ja tuloksia voidaan sitten kesäkuussa tarkastella uudemman kerran!

"You can leave Shakespeare,but Shakespeare never leaves you".

Syksyllä 2014 se tapahtui,se tuli kuin tilauksesta ja ehkä vähän yllätyksenä myös.
Olin koko alku syksyn paininut saamattomuuden ja nuopean mielialani kanssa,en saanut kertakaikkiaan oikein mistään otetta.Kirjoittaminen takkuili niin paljon,että oli pidettävä viikkojen tauko.Ajatus ei juossut eikä kynä pysynyt kädessä.
Yksi pieni kirjoitus facebookissa,joka sisälsi yhden pienen pyynnön/kutsun ja joka lopulta muuttui yhdeksi isoimmista ja merkityksellisimmistä asioista tähän astisessa elämässäni.
Jo heti lupauduttuani tekemään roolin Shakespeare näytelmästä King Lear,tunsin jonkinlaista helpotusta tuskassani päästä eteenpäin.
Niin kuin olen ennenkin sanonut,luovuus luo luovuutta ja näin todellakin on.
Kaivoin jo syksyllä esiin vanhan plarin ja aloin selata vuorosanojani Cornwallin herttuana.Matkustin hetkessä viidentoista vuoden päähän ja samat tunnelmat iloineen ja itkuineen valtasivat minut välittömästi.Silloin jo tiesin,että projektista johon olin lupautunut,ei tulisi olemaan helppo.En vain tuolloin vielä tiennyt mitä kaikkea saisin sen mukana.

Marraskuussa 2014 kävin hakemassa ohjaajalta plarin pätkän,kohtauksen joka tulisi kohdalleni esitettäväksi. Pelkästään jo se,että hain sen plarin sai aikaan melkoisen muutoksen.Minulla oli mitä odottaa ja siitä intoutuneena ryhdistäydyin myös muilla elämän alueilla.En minä nyt jumppaan mennyt saati ruennut siivoamaan kahta kertaa viikossa,mutta kummasti alkoi kirjoittaminen taas luistaa ja ajatus kulkea.
Tekeillä ollut lastenkirjakin sai punottua juonenhaarakkeet yhdeksi juureksi,melkein itsestään ja idea uudesta kirjasta ampaisi lähtöruutuunsa samoihin aikoihin.
Joulu meni ja loppiaisen jälkeen aloin tosissani odottaa ensimmäisiä harjoituksia tai harkkoja niin kuin lapseni niitä kutsuivat.
Facebookiin ilmestyi meille projektiin osallistuneille oma ryhmä,jossa kulkivat niin aikataulut,päivät kuin viikotkin.Itse odotin omia ensimmäisiä harkkojani melko pitkään,kun kaikkien omien menojen seasta ongittava vapaa-aika ei aina sopinut yksiin muiden kanssa.Mutta lopulta se onnistui ja ensimmäiset harkat olivat käsillä.
Vaikka olenkin kova jännittämään,niin tuolloin en juuri jännittänyt.Muistan ajatelleeni,että siellä on tyyppejä joille minun ei tarvitse selitellä mitään,meillä on sama tausta.
Ja näinhän se oli.En tuntenut entuudestaan (ekalla harkkakerralla)kuin yhden,mutta ennen ensimmäistä repliikkiä koko poppoo tuntui omalta.Varsinkin kohtaukseni kuopus,vartija,joka hymyllään sulatti paatuneimmankin silmänkaivajan ja äärimmäisen vihan sijasta olisi tehnyt mieli mennä halaamaan tuota kultaista poikaa.
Harjoitukset sujuivat niin hyvin,että en olisi millään halunnut odottaa seuraavia,onneksi ne olivat jo seuraavana päivänä.
Viisitoista vuotta vanhaa plaria luettuani ymmärsin,että historia todella toistaa itseään.Minulla oli siihen ympyröitynä kohta,jonka olin jo tuolloin autuaasti jättänyt sanomatta ja edelleen tein sitä samaa.

Oli kova työ saada upotettua kalloon repliikki,jota en aiemminkaan ollut halunnut omaksua,mutta kyllä se sieltä sitten tuli.Hiellä ja verellä.
Harjoitukset porskuttivat eteenpäin ja joka kerran jälkeen olo oli varmempi.Joka kerran jälkeen pelko sisällä kasvoi suuremmaksi siitä,että pian se kaikki olisi ohi ja mitä sitten?Paluu arkeen,ei mitään mitä odottaa,ei hervottomia nauruja reeneissä...

Kenraalit olivat käsillä niin pian,että joutui oikein ihmettelemään ajan kulua.Niin nopeasti siihen oltiin jo tultu,esitysten eteen.
Kenraaleita jännitin jo jonkin verran,mutta jännitys kaikkosi aika pian,kun huomasin,että se ei juurikaan harjoituksista poikennut.Oliko se sitten hyvä vai huono asia kannaltani,niin tiedä häntä?Porukka pyyhälsi ensimmäisessä kenraalissa,kuin vasikat kesälaitumella.Takahuoneessa ääntä käytettiin enemmän,kuin eduskunnan kyselytunnilla ja kohtauslistaa luettiin tarkemmin,kuin ruotsin sanoja lukiossa.
Kohtukset menivät kuitenkin nappiin eikä pienistä säätämisistä niiden ohella enää lopuksi oltu millänkään.Mielestäni oli jo aivan upea saavutus,että niinkin hyvin kenraalista suoriuduimme,kun kuitenkin koko se sekalainen sakki oli tuolloin vasta ensimmäistä kertaa lavalla yhtäaikaa.Sitä ennen olimme harjoitelleen kohtauksia kohtaus kerrallaan ja osa ei ollut ehkä nähnyt toisiaan vielä ennen kenraalia.Yhteinen päämäärä ja yhteinen innostus kantoivat eikä todellista katastrofia päässyt syntymään.
Kenraalin jälkeen olin uinut sisään rooliini miehenä niin hyvin,että yöllä näin unta jossa todella olin mies.Aamulla herätessäni jouduin oikein todistelemaan itselleni olevani nainen.Unenpöpperössä paikansin tissit ja kuvittelin synnytyskivut ja niihin kipuihin palaamista ei todellakaan tee keposin syin,joten tilanne oli vakava.Puolen päivän maissa jo suurinpiirtein tunsin itseni taas naiseksi.
Sitä seuraavan yön uni jääköön nyt kertomatta,tätä saattaa lukea joku herkkäkin eikä tarkoitukseni ole ketään traumatisoida.

Kohdallani ensi-ilta koitti keskiviikkona 18.2 klo 19.Harmitti vietävästi,kun sairasteluiden ja muiden elämän yllätysten vuoksi ihan kaikki minulle tärkeimmät ihmiset eivät päässeet esitystä katsomaan,mutta onneksi kuitenkin muutama.
Jännitin niin paljon,etten syönyt enää kello kahdentoista jälkeen päivällä.Vettä sen sijaan join niin paljon,että vessasta lavan takahuoneessa tuli tuttuakin tutumpi istuskelupaikka.Onneksi vessastakin saattoi huudella paniikinomaisia lauseita pukuhuoneessa kanssa hääriville ja osallistua keskusteluun jutuilla,joissa ei ollut sisältöä eikä järkeä.Ei minun jutuissani järkeä juuri muutenkaan ole,mutta ns.normaalitilassa saatan joskus harkita mitä suustani päästän.
 Ennen lavalle nousua,olo oli hutera,mutta kuitenkin varma.Pää sensijaan huusi tyhjyyttään,rataksia pyörittävä gerbiili oli ottanut luvatta vapaapäivän ja vuorosanat tuntuivat kaikkoavan mitä enemmän yritin niitä ajatella.Sitten sain hyvän neuvon "vaimoltani",joka kehotti olemaan ajattelematta koko repliikkejä,ne tulisivat kyllä selkärangasta lavalla.Hänellä on enemmän kokemusta lavalla olosta ja näyttelemisestä,joten valoin uskoni häneen ja hänen sanoihinsa.Se helpotti.
Kohtaukseni alkaessa,marssin lavalle varmoin ottein ja toivottavasti uskottavuutta muassa.
Jännitys kaikkosi kun sain suuni auki ja vuorosanat lennähtivät ilmoille kuin itsestään.Ne todellakin tulivat selkärangasta.
Melko pian kuitenkin huomasin,että käteni alkoivat puutua.Sormia ja kämmeniä pisteli,tunto hävisi ja voimat katosivat.Pienimuotoinen paniikki alkoi hiippailla vartalossani;eihän minun tarvinnut tuossa vaiheessa,kuin tarttua tikariin,taistella ja kaivaa yksi silmä päästä.Ja kädet olivat turta.
Kummallisesti sitä ihminen toimii,kun yksi syvä hengenveto ja käsien pistely unohtui,taistelu koitui kohtalokseni,mutta silmän sain kuin sainkin päästä "irti".
Kohtaus oli ohi ja olo oli kuin koti-äidillä,joka on juuri valloittanut maailman.
Kumarrusten jälkeen olo oli parempi,kun hullun salitreenin jälkeen.Sinne minä kuuluin ja juuri niiden ihmisten kanssa.

Aamulehdessä oli kahtena päivänä hienot jutut projektista ja ainakin henkilökohtaisesti olin todella ylpeä siitä.Ohjaajamme oli saanut ansaitsemaansa huomiota ja näyttelijät myös.
Minulla oli sitten 19.2 aamupäivällä enää esitys ja illan esityksen sain katsoa yleisöstä melkein kokonaan.Tuon illan esitys oli viimeinen ja valehtelisin jos väittäisin,ettei yhtään harmittanut,kun en päässyt lavalle.Mutta niin paljon elin hengessä mukana ja eläydyin esityksiin/kohtauksiin,että yhden illan esityksen aikana itkin kaksi kertaa liikutuksesta/surusta ja nauroin kaksi kertaa vedet silmissä.Yhden kerran jopa riemastuin niin,että sain aikaan taputukset kohtaan johon niitä ei kai oltu ihan kaavailtu.Mutta väliäkö tuon,mikään niistä ei tapahdu enää toiste.

Sitten se loppui!Olo oli mahtava,mutta todella haikea.Vellon vieläkin tuon projektin jälkeisissä tunnelmissa,vähän on alkanut pelottaa,että kuinka kauan tätä vielä jatkuu..?
Ja toisaalta pelottaa ettei se jatku loputtomiin!
Ja niin kuin sanoin,en todellakaan osannut aavistaa mitä kaikkea sainkaan tästä.
Kokemuksen vailla vertaa,uusia ihmisiä elämääni,kavereita ja paljon henkistä matskua,jota on vaikea sanoiksi pukea.
Sydämeni pohjasta kiitos kaikille!

Tätä on varmasti nyt lukenut ihmiset,jotka eivät tarkalleen tiedä mistä puhun.Kyse oli siis entisestä englanninkielen opettajastani,joka on jo 25 vuoden ajan ohjannut entisellä koulullani ,lukion toisella luokalla Shakespeare näytelmiä alkuperäiskielellä(englanniksi).Tänä vuonna hänellä oli 25 vuotisjuhlavuosi ja sekä me vanhat oppilaat kuluneilta vuosilta/vuosikymmeniltä että uudet tämän vuoden tokaluokkalaiset saivat ottaa osaa tähän ainutlaatuiseen projektiin.

 




 
 
 

Lyhyestä virsi kaunis...

Eilen illalla katselin mielestäni hauskaa viihdeohjlemaa maikkarilta,kunnes havahduin taas saman ongelman edessä.En kertakaikkiaan tiedä näitä lyhenteitä mitä nykyään survotaan keskusteluihin ja kirjoituksiin,niin sujuvasti että voisi niiden luulla olevan jotakin tarkoituksen mukaistakin.
No,täytyyhän minun myöntää,että jos olisin kymmenen vuotta nuorempi tai seuraisin nykyään enemmän aikaani,käyttäisin niitä varmasti itsekin.Vaikka tuntuuhan se aika kömpelöltä,kun kokonaisia lauseita täytyy rueta lyhentämään,kun ei jaksa tai viitsi sanoa enempää.Oli se sitten mitä tahansa,ajattelin että keksin ihan omia lyhenteitä,kun ei kuitenkaan niistä muista mitään tajua.Ja saattaahan se hieman helpottaa kirjoittamisessakin,kun esimerkiksi kolme sanaisen lauseen voi korvata kolmella kirjaimella.

Ainoa lyhenne jonka tiedän ja ymmärrän on EVVK ja se ei kai selittelyjä kaipaa!?

Jouduin todellakin ja aivan oikeasti ottamaan googlen apuun etsiessäni selkeää tulkkausta lyhenteille Lol ja  OMG,nyt saa nauraa.Jälkimmäisen keksin kyllä itse ilman googlea,mutta niin myöhässä,että ehdin käyttää sitä väärin muutamaan kertaan.Väärinkäyttö johti somelakkoon ja pienimuotoiseen häpeään,enkä suinkaan hävennyt sitä,että en tiennyt tuon lyhenteen merkitystä vaan sitä,että käytin sitä täysin väärässä paikassa.
Tässä kohtaa saattaa jotakuta kiinnostaa kohdat joissa sössin ja se mitä luulin tuon OMG:n tarkoittavan?
Suoraan sanottuna luulin tuon omg:n olevan vain jokin täydennys tai sanaton ilmaus esim.kohtaan johon ei keksi mitään sanottavaa.Vähän niin kuin sarjakuvissa oooh tai kops.
Vaikea selittää,mitä ajattelin sen olevan,ne ehkä tietää jotka ovat saman kokeneet ja niitäkin uskon olevan.Kaikki eivät vain ole yhtä tyhmiä,että myöntäisivät sen ääneen.
Sitten ne kohdat joissa soosasin.
Eräs puolituttu kertoi facebookissa olevansa raskaana ja onnellinen,vaikka odottikin lasta yksin(sattuneista syistä).Minä kommentoin vain,että OMG.No,voitte kuvitella että hän otti sen juurikin loukkauksena ja halveksuntana,vaikka minä vain luulin täyttäväni tyhjää kohtaa(kun en keksinyt mitä olisi pitänyt sille sanoa).En ymmärrä miksi kommentoin mitään,kun ei minun olisi tarvinnut?Ehkä halusin vain sujahtaa piireihin ja käyttää "sujuvasti" lyhenteitä?En tiedä,mutta jälkeenpäin jouduin aikalailla selittämään ja korjailemaan kommentointiani.
Toinen kohta oli,kun joku (minulle lähes tuntematon) kertoi kissansa kuolleen ja oli laittanut kuvan yhteyteen syntymä ja kuolinpäivän sekä julkaissut sen aamulehdessä.Todettuani tuon OMG hieman huvittuneesti,sain osakseni aika monta paheksuvaa katsetta ja yhden hyvin loukkaantuneen.Tuolla kertaa ei paljon selittelyt auttaneet,mutta uskon että jälkeenpäin se kyllä korjattiin,puolestani.
Olisin siis voinut olla tuolloinkin vain hiljaa,mutta ei,minä päätin olla mukana piireissä ja toimia sen mukaan,huonolla menestyksellä.En minä kyllä niitä lemmikkien kuolinilmoituksia oikein ymmärräkään,mutta joskus vaikeneminen on kultaa.

 

Tuota helkutin Lollia en ymmärrä vieläkään,en vaikka googletin sen.Siellä on niin monta vaihtoehtoa sille,että mistä sitä sitten tietää mitä voi käyttää ja mitä ei?Ja varsinkin,että missä tilanteessa?
Harmittaa vietävästi,että niinkin hienot hokemat,kuin sikahieno, elämä on,ei se väärin oo,daiju ja "daa" sekä voi video ja meikä mandoliini,ovat lähes kadonneet.Vielä enemmän harmittaa,että jos niitä erehtyy käyttämään,ääneen sanomaan tai julkisesti kirjoittamaan,reaktio on OMG!

Itse ajattelin luoda muutaman lyhenteen arkeani helpottamaan ja nehän ovat:
NSH (nyt sitten hiljaa)
ESK (ei saa kostaa)
ESL (ei saa lyödä)
TK (tottele kerrankin)
            ja
MRSA (minä rakastan sinua armaani,rakkauden bakteeri)

Näitä voisi keksiä loputtomiin,mutta luulen,että jo tällä määrällä saan perheeni tuntemaan olonsa avuttomaksi ja viimeistään huomenna lapset googlettavat isänsä kanssa edellämainittuja lyhenteitä.Ja päällimäinen ajatus lienee EVVK!

 

Perjantai 13,onnen päivä!

Nyt on maailman kirjat sekaisin!Ei ole edes 13 perjantai enää epäonnen päivä,ei.Se onkin nyt onnen päivä,mutta katsotaan nyt pidänkö kiinni siitä vielä seuraavan kerran vai olenko nyt vain niin onnen huumassa,että pääkin on sekaisin?
Ei taikauskoa minusta noin vain pois kitketä,mutta vaihtoehtoja voi toki tuoda esille.Niin tänäänkin kävi.En mitenkään erityisesti miettinyt,että "ahaa,nyt onkin se epäonnen päivä,voi kauheeta,vaikka mitä kamalaa voikin vielä tänään sattua",mutta sen sijaan huomasin Tokmannin parkkipaikalla(odottelin,että kuopus heräilee päivätorkuilta,jotka hän kerkesi ottaa heti kun auto pihasta starttasi,että päästään äkkiä noutaan euron ystävänpäiväkukkasia)miettiväni -Mitä jos tänään onkin onnen päivä?Onhan joissakin kulttuureissa numero 13 onnen numero.Nyt en muista,että missä,mutta haluaisin ehdottomasti sitä kulttuuria enemmän myös tänne.Oli se sitten sademetsistä tai aavikolta,menneisyydestä tai Ruotsista,sama se kunhan tuo numero ei korvaani kalmana kalahda.
Ajatuksella on pakko olla huimat voimat.Siitä on ihan todiste tänään.
Parkkipaikan ajatusleikki jäi lyhyeksi,sillä kuopus heräsi ja minä suunnistin poika kainalossa, halvat kukat silmissäni ostoksille ja unohdin ajatukseni viimeistään,kun löysin tissiliivit viidelläkymmenellä sentillä.Ei edes käynyt mielessä,että siitä hetkestä se onni jo alkoi suosia.Kuinka usein löytää niin halvat tissiliivit?Ei koskaan!
Tissiliivit olisivat jo riittäneet tämän päivän onneksi,mutta suuremmat voimat leijuivat jo yläpuolellani,enkä minä pieni ihminen tiennyt niistä vielä tuolloin(klo 14)yhtään mitään.
Varalleni oli suunniteltu jotakin paljon suurempaa.

Klo 17.30 olin lähdössä anopin järjestämille koti-myyntikutsuille.Tällä kertaa kyseessä ei ollut tupperit eikä kynttilät.Tällä kertaa olohuoneen täydeltä oli taivuteltua rautaa.Kyseessä olivat Linnateräs-kutsut(googlesta löytyy jos ei tiedä niitä härpäkkeitä)ja tyrkyllä naulakkoo,tarjotinta,amppelikannattimia,kynttilänjalkoja,kukkapöytä ja vessapaperiteline.Paljon muutakin pieneen olohuoneeseen mahtui,mutta kaikkea en muista.Yhden kuitenkin muistan eri hyvin,nimittäin pyöreän pannunalusen,joka ei ollut myynnissä vaan arvonnan kohteena meidän vieraiden kesken.Just,ihan kiva kapine,väärän värinen minun makuun,mutta käytännöllinen.Näin muistan miettineeni ja muistanpa vielä arvioineen mielessäni,että anoppi sen voittaa,kun hänellä on niin uskomaton arpaonni.Unohdin arpajaiset ja keskityin miettimään,mitä me tällä kertaa tarvitsisimme.Lopulta kuvasto avautui minulle viinin ystävän silmin ja löysin kuin löysinkin pahviselle tonkalle tarkoitetun korokkeen/pidikkeen.Kivi tippui rintani päältä,eipähän tarvinnut olla se ainoa joka ei tilaa mitään ja yrittää naama punaisena keksiä tekosyitä,miksi ei kuvasto tarjoillutkaan mitään minulle sopivaa ja päälle vielä kieltäytyä järjestämästä seuraavia kutsuja.Löydön jälkeen minun oli helppo kieltäytyä pitämästä kutsuja ja vielä helpompi istua kahvipöytään.En tälläkään kertaa tuottanut anopille pettymystä,vaan löysin mahdollisen turhakkeen ja olin nyt ikäänkuin kahvini ansainnut.(kenellekään ei varmaan tarvitse kertoa,että anoppi maksoi sen telineen?)

Noin klo 19 se tapahtui,nimittäin arpajaiset.Koska anoppi oli kutsujen emäntä,hän sai nostaa lappusen ja olla näin tapahtuman onnetar.Kuinka ollakaan lapussa,jonka hän nosti luki minun nimi,minun nimi.
Jos en aikasemmin ollut saanut punaa kasvoille niin silloin se nousi kyllä naamalleni nanosekunneissa.En yhtään häpeillyt onneani ja iloani,olinhan saanut sen pannunalusen ja vieläpä arvalla.Tuossa vaiheessa ei yhtään haitannut,että se oli väärän värinen ja jälkeen päin ajateltuna,sehän jää padan alle.
Kyllä ihmisen tekee onnelliseksi ja onnekkaaksi pienet asiat,kuten arpavoitto,50 sentin tissiliivit ja ansaittu kahvipöytä!
Olkoon sitten onnea tai epäonnea,niin valtava voima on numerossa 13!

 
 
 

Onnellinen sekopää!

Luovuus ruokkii luovuutta,niinhän sitä sanotaan.Minun kohdallani se kyllä pitää paikkansa,ainoastaan sitä luovuutta alkaa sitten tulla ovista ja ikkunoista.Niin tälläkin kertaa ja kiitos kuuluu ainoastaan eikä yhtään ironisella sävyllä,entiselle englannin kielen opettajalleni ja hänen näytelmäprojektilleen johon otin/otan osaa.

Olen jo pitkään täydennellyt erästä lastenkirjan raakiletekstiä ja odottanut jotakin täydellistä heräämistä sen kokonaisuudessa.Ikuisuuskirjanikin on saanut muutaman sivun lisää,mutta sen kanssa menee kyllä vielä vuosi jos toinenkin.
Nyt kun olen saanut raakileen siirrettyä ranskalaisista viivoista sisällölliseksi tekstiksi ja melkein jo kirjoittanut puhtaaksikin,iski minulle ongelma piirtämisen saralla.

Olen mielestäni hyvä monessa asiassa,mutta en missään ylitse muiden.Ja ylitse muiden tarkoittaa asioita joissa itse olen hyvä,ei ylitse muiden ihmisten osaamisen.
Osaan ihan hyvin laittaa ruokaa,ommella,kirjoittaa,laulaa,näytellä,tanssia(valssia,foxia,humppaa ja jenkkaa),soittaa pianoa,meikata ja leikata omat hiukseni.Mutta en osaa kunnolla piirtää,maalata ehkä,mutta en piirtää.
No okei,olenhan kuvittanut itse kaksi kirjaani,mutta niihin minulla sattui olemaan hyvä visio ja helppo toteutus.Nyt törmään tähän piirtämiseen uudelleen.Piirtää pitäisi kuvat kirjaani,mutta en osaa tarpeeksi hyvin kertoa kenellekään lahjakkaalle piirtäjälle pääni sisäistä kuvitusta ja itse olen aivan liian tumpelo siirtämään ajatukseni piirrosten muodossa paperille.
Kaksi yötä valvoin ja pohdin toteutusta piirroksista.Sitten kyllästyin valvomiseen,väsyttikin jo niin pirusti.
Muutama päivä sitten päätin lopettaa surkuttelun ja tarttua kynään.Pää vilisi ideoita ja kauniita kuvia,mutta kynä tuotti paperille jotakin aivan muuta.Kuin jonkun muun tekemiä.Kolme versiota lensi heti roskiin ja yksi takkaan,masennuin ja heitin kynän kirjaimellisesti nurkkaan.Kuvat eivät jättäneet minua rauhaan ja taas valvoin.Turhauttavaa.Mutta sitten se iski,tajusin,että piirrustustyylini oli ollut täysin väärä ja sen myötä myös ajatukseni kuvien toteutuksesta väärä.
Kun sitten oivalsin tyylini ja amatööri taidoillani keksimän tekniikan niin johan alkoi luonnistua.Nyt kuvia on kasassa jo kuusi,eikä niissä ole mitään huonoa.Olenkin itseasiassa aika hyvä piirtämään.

Piirtäminen avasi vuosia lukossa olleen maalaamisen tarpeeni myös.Ideoita alkoi puskea ja pääkin keveni huomattavasti,kun ideat pääsivät kankaalle.
Raukka pääkoppani onkin kaivannut kevennystä jo kesästä asti,mutta minä se olen vain sitkeästi luonut ja luonut,lähinnä siellä pään sisällä ja ahtaus alkoi olla jo käsin kosketeltavaa.Se oli kuin kymmenen henkinen perhe 20 neliöisessä yksiössä ja jokainen haluaisi oman huoneen.
Tuntuu,kuin päältäni olisi riisuttu pakkopaita ja pääni ympäriltä olisi katkennut kuukausia kiristänyt kuminauha,olo on kevyt.
Vielä kevyemmäksi sen tekee ajatus siitä,että amatööritaitelijana saan tuhertaa ja luoda pääni sisäistä kuvaa ihan millä tekniikalla tahansa ja ihan millä vain,vaikka kuopukseni sormiväreillä tai esikoiseni tusseilla.Minulla ei ole koulutuksen tuomaa painetta onnistua opetettujen tekniikoiden puitteissa eikä minua rajoita pelko arvostelusta,koska olen vapaa kaikista kahleista ja sosiaalisista paineista pelkästään olemalla sellainen kuin olen ja luomalla mitä luon.
Kun kirjoitin tuohon sormivärit,ajatus alkoi kiehtoa todella.Olen minä niillä joskus jotakin tehnyt,mutta en niin sanotusti luomis tarkoituksessa.Kunhan nyt olen ensin selättänyt tarpeeni sutia akvarelleilla ja öljyväreillä,keskityn ehkä sormiväreihin.Mahtavaa,kun on jo uusi idea odottamassa vaikka ei edellinenkään ole vielä paperilla!

En todellakaan ole ihminen,joka kadehtii muita.Huomaan silti,että olen kuitenkin vain inhimillinen itseäni kohtaan tuntiessani kateutta niitä kohtaan,jotka suunnilleen lapsesta asti tietävät mikä heistä tulee isona.Opiskelevat sen ammatin ja menevät töihin.Heille riittää se työ josta ovat haaveilleet ja jokin kiva liikunta harrastus muutaman kerran viikossa siihen päälle.Ja nyt en millään lailla aliarvosta ihmisiä,joille riittää se työ ja jumppa.Ihailen heitä todella.Välillä haluaisin,että se riittäisi minullekin.
En tiedä olisinko helpompi ihminen ja tasapainoisempi,jos olisin kampaaja tai sairaanhoitaja.Tai kävisin töissä kahdeksasta neljään.Maanantaisin zumbaisin ja keskiviikkoisin vesijuoksisin.Ei tarvitsisi miettiä ja ajatella toteutusta kuville päässä,ei siirtää ajatuksia tekstiksi,kirjaksi.Ei tarvitsisi ahdistua ja ihmetellä,kun sille ei mitään syytä löydykään,ei tarvitsisi sekoilla ja olla luova.Mutta olisinko silloin se mikä olen?En.Olisinko onnellinen?Ehkä,mutta en kauan.
Jospa onkin niin,että en itse valinnut tätä tietä,vaan se tie valitsi minut?Ja sillä tiellä ajan,ilman karttaa ja navigaattoria,mutta onnellisena sekopäänä!

Järki älä jätä!

Aargh,antakaa armoa tai edes selitys seuraavaan!
Eilen kävimme taas poikien kanssa uimahallissa.Ihana reissu kaikinpuolin,eikä edes sauna-avautumisia,joita olin salaa kyllä hieman odottanut,mutta toisaalta helpottunut,kun sai vain ihmetellä kylmä-altaan kylmyyttä ja poreallasta saunassa ihan vain lasten kanssa.
Pukuhuoneessa se kuitenkin tapahtui.Jonkin sortin mummomafia hyökkäsi kimppuuni suusanaisesti.He tarkoittivat varmasti hyvää,mutta siltä se ei heti kuulostanut.
Voi sitä siunailun määrää ja kauhutarinoita,joita sain osakseni vain ollessani uimassa kahden lapseni kanssa.Mutta katsokaas,kun olin yksin.Miten ihmeessä pystyin valvomaan kumpaakin,kuinka silmäni riittivät näkemään joka paikkaan ja olinko ollenkaan varma,että oli turvallistakaan lähteä kahden pienen lapsen kanssa yksin uimahalliin?
Eräs noista mummoista riehaantui kertomaan,kuinka hänen veljensä työkaverin serkun lapsen sisko tai joku muu kumminkaiman pojan niminen oli melkein kerran hukkunut uimahallissa.Onneksi ei ollut,siunailin mukana,mutta paheksuvat katseet vain lisääntyivät.En ehkä ollut tarpeeksi tosissani.

Tiedän toki,että vesi ei ole leikin asia,mutta minä tunnen lapseni ja osaan heitä käsitellä.Niin uskomattaomalta kuin se voi kuulostaakin,niin kyllä minä olen auktoriteetti heille eikä toisin päin.Pojat ovat joka kerta olleet nätisti ja kuunnelleet tarkkaan mitä olen sanonut.No okei,huudan minä vieläkin ettei saa juosta(aika paljon)ja joudun kieltämään kuopukseni pellehypyt rappusilta lasten altaaseen ja ihan vain siksi ettei muut vielä pienemmät matki.
Puin siinä lapsiani ja kuuntelin samalla.Mummot olivat jo kuusikymmentä luvulla ja uimataidottomuus nousi ykkösaiheeksi.Silloinkin joku oli järveen hukkunut,kun ei ollut osannut uida ja ajatella,että vieressä oli ollut suunnilleen koko suku.
Tuossa vaiheessa en voinut olla puuttumatta keskusteluun.Ennen kun kerkesin kunnolla suutani avata,eräs rouva jo pulputti,kuinka hyvin nyt ainakin täällä uimahallissa asiat olivat,oli valvojia ja kameroita,ihan siltäkin varalta jos vaikka vanhempien silmät eivät riitä.Sanoin kiitos ja hiljaisuus laskeutui pukuhuoneeseen.Mummot olivat ymmärtäneet.

Uskon silti,että nuo mummot ovat oikeasti niitä joilla vielä maalaisjärki kulkee ja asioista ei todellakaan tehdä liian monimutkaisia.Paasaus pukuhuoneessa oli pitkälti huolta ja joukkohysteriaa,kun joku suunsa avaa niin muut säestävät,vaikka sisältö olisikin jäänyt hämärän peittoon.
Kertakaikkiaan olen kyllästynyt kuuntelemaan valitusta,kuinka ei lasten kanssa jakseta olla.Miksi niitä sitten halutaan?Ei lapsen tai lapsien kanssa kuulukaan aina olla helppoa ja suurimmaksi osaksi elämä niiden kanssa on kaikkea muuta,kuin helppoa,mutta silti.
Siksi en jaksa myöskään ymmärtää,yritän kyllä,vanhempia,jotka vievät lapsensa päiväkotiin vaikka itse ovat vauvan kanssa kotona,miksi?Kyllä silloin pääsee helpommalla,se on totta ja sen minäkin myönnän,mutta ajatteleeko kukaan miltä siitä lapsesta tuntuu?Eivät ne ajattele niin kuin me luulemme heidän ajattelevan ja minulla on aivan omakohtaista kokemusta tästä.
Mieheni tytär oli juuri täyttänyt neljä,kun esikoiseni syntyi.Aluksi tyttöä kiikutettiin hoitoon,kunnes melko pian hän alkoi itkustella iltaisin,ettei halua enää mennä hoitoon.Me tyhmät tarjoilimme hänelle muka hienoja mielikuvia askartelusta ja muista ikätovereista ja pieni halusi vain olla kotona minun ja vauvan kanssa.Kun asian ymmärsin,emme juuri vieneet häntä enää hoitoon(hän oli hoidossa vain äidillään ollessaan),eikä minulla nyt niin raskasta ollut.Välillä vaadittiin enemmän hermoja,välillä vähemmän.Suurin ja kaunein kiitos on kuitenkin se,kun nyt yhdeksän vuotias tyttö(joka nykyään viettää aikansa mielummin muualla kuin kotona,itsenäistyminen alkaa kovin varhain ja kaverit vie mennessään) muisteli viime viikolla niitä hetkiä,kun esikoinen oli vauva.Kuinka katselimme jonkin barbie-leffan kaksin sillä aikaa,kun vauva veteli päiväunia ulkona tai askartelimme koruja kaksin,laitoimme ruokaa ja ihan vain olimme,kaksin.Aina ei tarvitse suorittaa,kun on pieniä talossa täytyy laittaa asiat tärkeysjärjestykseen,pyykit ja tiskit voivat hetken odottaa,mutta lapset eivät,ne kasvavat kokoajan ja sitä aikaa ei koskaan saa takaisin.

Arvostan suuresti lastenpsykiatri Jari Sinkkosta ja lainatakseni häntä:"Ei lapsia hankita,ne ovat lahja.Siinä ne pyörivät jaloissa,mitäs jos paistettaisiin lettuja".
Minustakin lapset ovat lahja ja elämä.
Tottakai on välillä ärsyttävää,kun ei saa tehdä yhtä pientä juttua rauhassa tai keskittyminen johonkin vaativaan on todella vaativaa,mutta siinä ne ovat osa minua ja minun elämäni.
Ennen elin elämää vain itseni kanssa,nyt elämäni on suurempi,eivätkä lapset ole mitään itsestä riippumattomia ulokkeita,joita voi mielihalujensa mukaan asetella milloin minnekin.Ei,ne ovat kiinni minussa olevia ulokkeita,kokonainen elämä johon ne kuuluvat itkujen,potkujen,raivareiden,vaatimusten,ilojen,onnellisuuden ja maailman suurimman rakkauden kanssa.

Nämä ovat minun mielipiteitäni,kaikilla on omansa,mutta kehottaisin silti ihan kaikkia joskus miettimään,pohtimaan pintaa syvemmältä ja kuuntelemaan lapsiaan.Kyllä lasta voi kuunnella eikä se tarkoita,että lapsi määräsilisi.Ei kuuntelemalla otettaan menetä,mutta lisäksi voi saada jotakin paljon suurempaa ja parempaa!

Sanoilla suurempi merkitys!

Minulla on sellainen tapa,että ajattelen usein asioilla olevan jokin tarkoitus tai merkitys.En aina ajattele sitä tietoisesti,mutta useinmiten huomaan miettiväni,että mikähän tarkoitus tällä ja tolla on?
Eilen surffailin facebookissa ja todellakin pitkästä aikaa vain aikani kuluksi.Löysin sieltä sivun,jossa saattoi etsiä biisin joka oli lista ykkösenä sinä päivänä kun synnyin.
No,minä tietenkin menin heti katsomaan ja saman tien katsoin koko perheeni biisit.

Syntymäpäiväni hittibiisi oli Don't You Want Me by The Human League ja mielikuvitus alkoi laukata.
Olenhan toki steppaillut tuon biisin tahdissa joskus baarissa,kun muistan oikein toivoneeni sitä joskus,suurena -80 luvun fanina.Muistan myös ikuisesti erään Dj:n ilmeen,kun muutaman oluen jälkeen koitin sulavasti lausua biisin nimeä ja bändiä,vaikka luulen tuon tiskijukan kuitenkin ihmetelleen enemmän pyyntöäni,kuin lausumistani.
Olen myös aivan varma,että tällä kyseisellä kappaleella on jokin tarkoitus,kun se juuri on ollut suurin hitti syntymäni hetkellä.
Väistämättä mieleeni hiipi ajatus siitä,kun olen syntynyt kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa,että äitini on varmasti kuunnellut tuota kappaletta ja samasitunut sanoihin,ainakin kertosäkeen sanoihin.Kaksi viikkoa etuajassa,mutta takapuoli edellä maailmaan pyrkivän lapsen synnyttäminen saa varmasti kenet äidit vain miettimään,että "etkö haluakkaan minua-äidiksesi?".
Itse olen kertosäkeeen kysymystä kysynyt maailmalta usein.Ja liian usein olen kiivennyt puuhun perse edellä(syntymä kirous) ja tippunut sieltä huutaen Don't you want me?
Pakkohan tällä on jokin suurempi tarkoitus olla!?




Mieheni sai syntymäpäivänsä kappaleeksi Sad Eyes by Robert John.
Kuinka osuvaa!Mieheni on päättänyt aikanaan saapua tähän maailmaan jopa kolme viikkoa etu-ajassa.Uskon,että ilman tätä biisiäkin anopilla on ollut surulliset silmät,vaikka loppujen lopuksi mitään hätää kenelläkään ei ollut.
Tarina ei kuitenkaan tähän lopu.Mieheni silmät ovat itsessään hieman surumieliset.Katse ei ole surullinen,mutta silmän muoto kyllä.Yläluomi kaartuu loivasti alaspäin ja näin ollen hänen silmänsä näyttävät hieman surullisilta.Niitä on kuitenkin vallan ihana katsella,sillä ne muistuttavat pienen koiran pennun silmiä eikä niiden tuijottelusta tule surulliseksi,päinvastoin!Silmät voivat olla surulliset,mutta eivät sanan varsinaisessa merkityksessä.
Kyllä tässä nyt alkaa olla jo ainekset johonkin tarkoitukseen...

Esikoiseni syntyi,kun hittinä hakkasi Rude Boy by Rihanna.Ensin mietin,että nyt ei taida olla mitään merkitystä tällä biisillä,mutta sanakirjasta katsoin,että rude ei ole pelkästään töykeä vaan myös tyly.Melko samanlainen merkitys sanoilla on,mutta korvaani kolahti paremmin tyly.
Rakas esikoiseni ei ole koskaan ollut töykeä,mutta hänen maailmaan tulonsa oli mielestäni ehkä hieman pitkä ja tyly.
Poikaa sai vääntää vaivaiset 27 tuntia ja sitten kun hän lopulta päätti saapua,oli hän kietaissut napanuoran kaulansa ympäri.
Toisaalta,hän on kyllä toiminnan mies,kaikki on sallittua niin sodassa kuin rakkaudessakin.Joka asiaan hän suhtautuu suurella palolla ja lapsen vilpittömällä innostuksella,välittämättä aina muista.Tietyllä tapaa hän ehkä onkin rude boy,mutta rakkaudella ja rakas.Rihannan seksistinen sanoma biisissä voidaan unohtaa ja keskitytään tässä tapauksessa vain biisin nimeen ja sen sanoista muodostuneeseen tarkoitukseen.Jos kahdenkymmenen vuoden päästä laulun muut sanat täsmäävät poikaani,niistä en halua tietää!

Kuopus on syntynyt,kun listaykkösenä paukutti Call Me Maybe by Carly Rae Jepsen.Itse en biisiä tunnistanut,ei kuulu minun genreen(ei kuulu kyllä Rihannakaan),mutta kuuntelin sen ja ajattelin.Ehkä enemmän taas biisin nimi on se mikä tässä kohtaa luo merkityksen ja sehän riittää.
Pari viikkoa ennen kuopuksen laskettua aikaa minua pyydettiin vihreiden kunnallisvaaleihin ehdokkaaksi.Olin toki otettu pyynnöstä,mutta jouduin kieltäytymään,sillä lapsen oli tarkoitus syntyä pian.Kirjoitin kuitenkin yhteen sähköpostiin,että ehkä he voisivat minulle soittaa vielä myöhemmin,ehkä.
Kuopus syntyi viikon etu-ajassa ja vielä samana päivänä(hän syntyi yöllä)ennen syntymää laitoin myös eräälle toimittajalle sähköpostia jonka loppuun laitoin puhelinnumeroni ja toiveen soitosta,ikäänkuin call me maybe.
Hän soittikin,mutta minulla oli silloin muutaman tunnin ikäinen poika sylissä eikä asia ollut enää merkityksellinen.

'
Mieheni tytär,minun lahja kasvattini on syntynyt Mariah Careyn biisin ollessa kuuminta hottia.Don't Forget About Us,ei paljon selittelyjä kaipaa!


 

12/12

Takana on tipaton tammikuu,niillä jotka ovat hieman koukuttuneet alkoholista ja todistaakseen itselleen ja ehkä vähän muillekin ovat olleet juomatta yhden kuukauden,wow.Yksi tai kaksi prosenttia pitävät tipattoman terveydellisistä syistä,mutta huijaavat itseään jos se jää siihen.Osa testaa itseään ja joku on ehkä lyönyt vetoa.

Nyt on vuorossa herkuton helmikuu.Aivan sama asia,kun tammikuu,mutta koukuttava aine on vaihtunut.Taas hypätään huijaamaan lähinnä itseään,kun ollaan kiltisti 28 päivää karkkia,pullaa,jäätelöä ja keksejä syömättä.Uskoisin tosin,että herkkuihin kuuluu myös sipsit ja kaikki muukin mikä luokitellaan epäterveelliseksi syötäväksi.Herkutonta helmikuuta peukuttavat vain jojo-laihduttajat ja hammaslääkäriliitto.

Seuraavaksi uskoisin vuorossa olevan masentunut maaliskuu.Mitä muuta voi seurata,kun kaksi kuukautta on itseään rääkännyt,elänyt kieltojen parissa,ei ole helpottanut oloaan suklaalla eikä nauttinut pihvin kanssa punaviinilasillista,sauna oluesta nyt puhumattakaan?
Valon määräkin alkaa lisääntyä ja linnut laulaa,kevät on korvalla.On monta todella hyvää ja oikeaa syytä masentua.Jos se ei luonnostaan jo näillä lähtökohdilla luonnistu niin eiköhän facebookiin joku sellaisen ryhmän perusta ja ainakin 10 000 tykkääjää ilmaantuu jo tunnissa.

Sitten koittaa hulina huhtikuu.Terveys on kunnossa,kiitos alkuvuoden kieltojen.Masennus selätetty,melkein,pääsiäinen mässäilty ja vappua odotellessa kevät alkaa hiippailla toden teolla sieluun ja sydämeen.Moni laittaakin keväisin hulinaksi,niin kotona kuin yksityisrintamallakin.Kevät saa ihmiset ihastumaan,sydän pamppailee ja terassit aukeavat.Ne,jotka jättäytyvät pois sydämen karkeloista,pistävät hulinaksi kotona.Kaapit saavat järjestyksen ja jopa hyllypaperit jos oikein pistetään hulinoiksi.
Huhtikuussa hulinoita oikein provosoivat terassit ja Ikea.

Vastassa on nyt totuuden toukokuu.Yllättäen sitä huomaa,ettei tipattomasta ja herkuttomasta ollutkaan mitään hyötyä,ei teveydellisesti eikä mielenterveydellisesti.Juhannus on nurkan takana,kuukausi aikaa päästä bikinikuntoon.Naisten lehdet toitottavat treenejä,joilla kahdessa viikossa saa litteän vatsan ja pyöreän,mutta kiinteän pepun.Tammikussa hankittu kaksi kokoa liian pieni kesämekko ei mene päälle,ei edes kahden viikon tehotreenin jälkeen.Huhtikuussa hankittu "uusi elämä",osoittautuu valheelliseksi ja oman ukon/akan kainalo alkaakin tuntua taas hyvältä.Kaapitkin ovat taas sekaisin ja Ikean säilytyslaatikot edelleen paketeissaan.

Kesäkuu on kekkuli.Nyt on lupa kaataa kaljaa kaksin käsin kurkusta alas.Onhan kohta juhannus ja tammikuukin tuli oltua juomatta.Grilli on joka ilta kuuma.Makkaraa,pihvejä,pekonia ja kylkiä ei säästellä,jos jossakin säästetään niin salaatissa,se kun on niin kallistakin...
Juhannuksena voi vaikka kadota pariksi päivää,naapurin mökille tai Lappiin,se on ihan sallittua,eikä kukaan ihmettele.Eivät lääkäritkään ihmettele kokkoon palanutta takapuolta,sillä onhan juhannus.
Vettä sataa vähintään joka toinen päivä,mutta saapahan syyn olla sisällä ja vaikka syödä.

 Onneksi nyt on helppo heinäkuu.Heinäkuussa on loma,säät hellivät ja lapsille voi huoletta syöttää valmisruokaa ja makkaraa vaikka joka päivä,sillä nyt on lupa mennä helpoimman kaavan mukaan.Pelkässä lepolassessa makoilu nostaa hien pintaan,eikä tarvitse lähteä edes lenkille,kuinka helppoa?Tammikuussa ostettu kaksi numeroa liian pieni kesämekko ei edelleenkään mene päälle,mutta paljon helpompaa onkin lähteä kauppojen kesä-aleihin ja ostaa uusi mekko,sopiva.Vaikka sitäkin helpompaa on vain kävellä puutarhaan päällään sitä mitä nyt sattuu olemaan,eikä välitä naapureiden paheksuvista katseista.Niin helppoa se on!

Elähtänyt elokuu.Vielä voi väkisin keksiä kesäkivaa,lähteä vaikka matkoille tai puuhamaahan.Tätä kuukautta mainostetaan ulkomailla,mutta suomalaiset ovat jo osittain luovuttaneeet.Kesä on mennyt.Matkatoimistot tykkäävät ja elokuun peukuttajia löytyy ihan läheltäkin,itä-naapurista ja ulkomailla asuvilta suomalaisilta.Vielä istutaan terasseilla ja käydään lavatansseissa,mutta olut on väljähtynyttä ja yöllä on kylmä kävellä kotiin pelkässä kukkamekossa,joka alesta heinäkuussa helposti löytyi.
Amppelikukat kuolevat viimeistään nyt,puhallettavan uima-altaan vesi kasvaa levää ja kesän viimeinen huvipuistoreissu päättyy kyyneliin.Elähtänyt elokuu ei tarvitse omaa facebook ryhmää,se on pystyssä itsestään.

Synkkä syyskuu.Synkistellään yhdessä.Illat pimenevät ja nyt saa taas luvan kanssa masentua.Kokoajan sataa,ruskaa ei tullutkaan ja jouluvaloja joutuu odottamaan ainakin kuukauden vielä.
Syyskuussa syödään suklaata,juodaan punaviiniä ja odotetaan ihmettä.Josko tänä vuonna ja juuri tänä syyskuuna ei sataisikaan niin paljon,ulkona olisi lämmin ja tekoauringonvaloa tuottava lamppu sisällä toimisi oikeasti.Mutta ei,syyskuu on synkkä.Facebook täyttyy itsetuhoisista päivityksistä ja Synkkä Syyskuu-ryhmä yrittää piristää,vaikka vaikeaahan se on kun elää niin hengessä mukana.Joku saattaa oikein heikkona hetkenä jopa toivoa luntakin,toisihan se edes vähän valoa synkkyyden keskelle...

Laiska lokakuu.Syyskuu jo nujersi pienen ihmisen synkkyden keskellä ja voimat ovat todellakin loppu.Nyt ei auta,kuin laiskotella.Joka vuosi niin yllättävää pimeyttä on oppinut jotenkin sietämään ja olohuoneessa saattaa näkyä pilkahdus tekovaloa,joka etäisesti jo muistuttaa kirkasta ja aitoa päivänvaloa.Masennus makoilee sohvalla vieressä,mutta ei hallitse.Nyt kun on lupa laiskotella koko kuukauden ajan,lepää niin sielu kuin ruumiskin.Laiska lokakuu kyllä osuu omaan nilkkaan,mutta kuka siitä välittää,saahan herkuttomalla helmikuullakin hetkellisen hyvänolon tunteen ja voittajafiiliksen.

Markkina marraskuu.Markkina marraskuu on joka paikassa ja joka puolella.Itsekin pitää muistaa tuolloin olla aktiivinen ja touhuta jouluaskareita,hankkia uusia jouluvaloja,ostaa askarteluvälineitä joulukortteja varten ja toteuttaa jo kovaa vauhtia käsitöitä joulumarkkinoille ja toreille.Pitää olla markkoinoiden hermolla.Seurata halpamarkettien mainoksia,missä on edullisimmat öljykynttilät ja lahjapaperit,missä halvinta wc-paperia ja hiekoitushiekkaa.Täytyy muistaa mainostaa facebookissa tekemiensä joulukorttien määrä,mutta postata niistä kuva vasta joulukuussa, sillä silloin ja viimetipassa ne ovat oikeasti valmistuneet.Mutta markkinoida pitää ja kannattaa.Marraskuussa on jo kiire,markkinat saattavat heilahtaa joulukuussa jo niin,ettei tarjous babieita Lidlissä enää silloin olekaan.Markkina marraskuu on kuukausista dynaamisin.Ainakin Kesko ja S-ryhmä peukuttaa.

Ei-joutilas joulukuu.Vihdoin se on täällä,ei-joutilas joulukuu.Nyt ei ole aikaa lasikotella,se aika oli ja meni jo lokakuussa.Joulukuussa itsestä otetaan kaikki irti.Askarrellaan joulukortteja,suunnitellaan ja ostetaan joululahjat.Ruokia laitetaan yötä päivää ja hiki päässä.Koko talo siivotaan,kaappeja myöten.Jopa Ikean säilytyslaatikot pääsevät ulos kääreistään ja käyttöön.Turhaa ja ylimääräistä tavaraa kärrätään kirpputoreille ja pelastus armeijaan.Hyväntekeväisyys kukoistaa ja lahjoja ostetaan myös vähävaraisille.
Joulun pyhien koittaessa ollaan ihan poikki ja kiukkuisia.Mutta edelleenkään ei ole lupaa asettua sohvan pohjalle,vielä on viikko uuden vuoden juhliin,eivätkä nekään itsestään järjesty.On silti hyvä,että edes yhtenä kuukautena vuodesta,olemme toimeliaita ja tehokkaita,vaikka sitten oman hyvinvoinnin kustannuksella ja sosiaalisen median painostuksesta.

No ei,jospa kokeiltaisiin näin:

Tipallinen tammikuu(kohtuudella)
Herkullinen helmikuu(kohtuudella)
Makea maaliskuu(jokainen päätelköön itse)
Huomio huhtikuu(huomioidaan erityisesti ihmisiä lähellä ja itseä)
Touhukas toukokuu(touhuillaan kaikkea mistä tulee hyvä mieli)
Kehujen kesäkuu(itseään saa ja pitää kehua,muista ihmisistä puhumattakaan)
Helppo heinäkuu ;)
Erilainen elokuu(tehdään jotakin erilaista,mutta kivaa,jokainen päättäköön itse)
Sydämellinen syyskuu <3
Loistava lokakuu(jouluvalot saa jo ripustaa...)
Markkina marraskuu(pidetään se koska se on hyvä)
Joutilas joulukuu(ostetaan kortit valmiina,aloitetaan lahjojen hankinta jo heinäkuussa,siskolta tilatut joululaatikot ovat parempia,kuin omat ja uutena vuotena voi mennä hotelliin)