Tavoittelemanne henkilö ei juuri nyt ole koneen äärellä,yrittäkää myöhemmin uudelleen!

Viikonlopun jälkeen en ole käynytkään teitokoneella enkä netissä.Minulle tuli täydellinen some/netti ahndistus Liika on liikaa!
Aion nyt tietoisesti viettää niin kauan hiljaiseloa,että ahdistus tätä konetta kohtaan hieman hiipuu ja pystyn taas kirjoittamaan sekä notkumaan somen ihmeellisessä maailmassa.

Minulla on pää täynnä ajatuksia,joita kirjoittelen nyt perinteiselle ruutuviholle.Niin olen aina tehnytkin,mutta olen joka kerta heti rientänyt koneelle niitä puhtaaksi kirjoittamaan.Nyt en ryntää,annan vihon kukoistaa ajatukisistani ja kirjoittelen niitä puhtaaksi,kun aika on taas kypsä.

Ajattelin sen verran hyödyntää tätä netittömyyttä,että kirjailen ajatuksia ylös myös sen tiimoilta.Jotakin on nyt jo herännyt ja tapahtunut,mutta paneudun asiaan nyt oikein kunnolla.Tiedän,että koneetta eläminen tulee herättämään minussa paljon ajatuksia ja tuntemuksia,siksi kirjoitankin niitä ylös ja jaan täällä myöhemmin.Tämä koneettomuus ja netittömyys on nyt oma valintani,enkä tee sitä pakosta.Teen sen siksi,että nyt tuntuu siltä.
Hetki on nyt juuri oikea tälle asialle,sydän sanoo niin.Olkoon järki toista mieltä,mutta harvoinpa minä sitä olen kuunnellutkaan!

Olen myös edennyt eräässä toisessa asiassa ajatusta pidemmälle.Olen hankkinut lankapuhelimen.En oranssia,mutta punaisen.En vanhaa,kun en uskaltanut.Puhelin toimii sim-kortilla,mutta siinä on lanka ja se on seinässä.Otan nyt tämän kaiken yhteydessä sen käyttööni ja luovun kännykästä kotioloissa.
Luonteelleni ei kuitenkaan sovi lähteä esimerkiksi autolla kovin kauaksi ilman puhelinta,kun on niin pienet lapset,siksi pidän kännykkää kyllä mukana(jos muistan ottaa mukaan) jos kotoa pitkäksi aikaa tai kauaksi poistun.
Olen valmis myös kestämään sen kiukuttelun,jota varmasti tulee,kun en olekaan kokoajan tavoitettavissa.En kyllä ole kännykänkään kanssa ollut,se kun jää milloin mihinkin...uskon silti,että läheiseni ainakin sopeutuvat nopeasti.Ainoa asia mikä ihmisiä saattaa häiritä,on se että numero punaiseen puhelimeeni on kännykkänumero,se ei ole lankaliittymän kaltainen ja vaikka se onkin 045 alkuinen,siihen ei voi esim.lähettää tekstiviestejä.Se saattaa aiheuttaa hämmennystä.
Tästäkin siirtymästä ja puhelimen tuomasta uudesta ajasta laittelen ylös asioita ja tänne sitten myöhemmin niitä kirjoittelen.

Voihan olla,että kirjoitan jo hyvinkin pian,riippuu fiiliksestä,mutta en usko että netittömyyteni loppuu ihan heti,kun nyt on alkanut!Sillä mennään mikä parhaalta tuntuu.

Nyt kaikki nauttimaan syksystä ja tekemään niin kuin sydän sanoo!

Sinisen laguunin Tarzan!

Silloin kun olin lapsi,oli lapsuudenkodissani kaikissa huoneissa muovinen lattiamatto.Matto oli väriltään sininen,sellainen enemmänkin turkoosinsininen ja siinä oli sikinsokin mustia pieniä roiskeita.Minusta se näytti vedeltä,joka liikkui ja lipui,mereltä tai laguunilta,joltakin elävältä,lämpimältä ja pehmeältä.Leikimmekin aina siskoni kanssa,että se lattia oli vettä ja matot turvapaikkoja,maata luulisin.
Lattia oli meillä kauan,kunnes eräänä päivänä koulusta kotiin tullessani näin ison miehen konttaamassa pitkin lattioita ja jollakin apinanraivolla tuo Hulk repi vettä saarien alta,kun sellaisella vaudilla sininen matto sai lähteä,että ei mukana pysynyt.
Seuraavana päivänä se jättiläinen oli jo haudannut leikkimme ja takoi tilalle lautaista lattiaa.Sellaista puun väristä ja niin mitään sanomatonta.Oli kuulemma kestävämpi ja muodikkaampi ratkaisu.Just!Sillä Kivisten ja Sorasten Reetulla ei sitten käynyt mielessä,että puusta oli vähän hankalaa vääntää vettä vaikka mielikuvitusta olisi ollut paljonkin.
Me emme siskoni kanssa pitäneet tuosta lähiöiden Tarzanista,vaatteitakin sillä oli yhtä vähän,vain joku hikinen työkaluvyö ja shortsit.Liaanin sijaan se heilui pakulla paikasta toiseen ja repsikan puolella ei istunut Jane vaan kultainennoutaja.Huulta se heitti kokoajan ja oli äänessä enemmän,kuin karjalaiseukko.Nauroi omille vitseilleen,kun muita ne ei naurattanut,joku saattoi säälistä nauraa.
Viikon se kai siinä hillui,kunnes lähti.Jälkeensä jätti liukkaat ja mielikuvituksettomat lattiat.Kaikki muut olivat tyytyväisiä paitsi minä.Siskoa ei vissiin enää liikuttanut koko juttu.

Pidän todella paljon lautalattioista,mutta arvatenkin niiden täytyy olla vanhat.Oikeastaan mikään uusi,sisustuksessa ei minua sytytä.Olisin siis paljon mielummin katsellut niitä turkoosinsinisiä lattioita,vaikka hamaan tappiin.
Meillä on nyt tässä kodissamme vain keittiössä vanha lautalattia.Se onkin koko kodin helmi.Se on sopivasti kulunut ja narisee.Sen väleihin tipahtelee leivänmurusia ja se tuntuu aina lämpöiseltä,talvellakin.
Muualla on parkettia.En oikein keksi siitä sanottavaa.Se on hieno ehkä liian hieno,ei istu jalkani alle.Ehkä se on hieman tunteeton.Laminaatista en sitten puhu mitään.

Mitä tulee muuhun sisustamiseen,niin rakastan värejä.Värejä on oltava kaikkialla ja paljon,kuitenkin niin että niiden seassa sopii hengittämään ja niin että kaikista niistä saa energiaa.Värit tuovat lämpöä,energiaa,mielenkiitoa ja avartavat aisteja.Ainakin minun mielestäni.
Olen aina halunnut tehdä kotimme jokaisesta huoneesta eri värisen.En sillä lailla,että seinät ovat valkoiset,huonekalut ovat valkoiset/harmaat ja sitten sitä väriä muka tuodaan ruskeilla tyynyillä,beigeillä verhoilla ja harmaalla matolla.Ja jos oikein villiintyy niin voi  ostaa vaikka punaisen kynttilänjalan ja siihen sopivat koristetyynyt.Ei, meillä on keittiö keltainen,seinät ovat oikeasti keltaiset,puolipaneli on oranssi ja kaikki keittiönpöydän tuolit ovat eri väriset.

Keittiön tuoleja,pinnassaan Sateenkaari perinnetaidon maalit ja sävyissähän löytyy!

Keittiön tuolit ovat kaikki eri värisiä,tässä poikani tuoli.Värin hän on itse valinnut ja maali on Sateenkaari Perinnetaidon lakkaöljymaali.

Olohuone on vihreä,vihreät tapetit ja vihreä sohva.Vastapainona toisella seinällä on punainen sohva ja lattialla punertava räsymatto.Sohvatyynyt kukertavat tällä hetkellä,mutta kesällä ne olivat keltaiset keltaisten verhojen kanssa.

Lempi sohvani,seinät ovat tämän kuvan ottamisen jälkeen saaneeet vihreän tapetin.

Takkahuone tulee olemaan violetti,nyt se toimii poikien leikkihuoneena.Makuuhuone meillä on tumman punainen ja yksi seinä on tummaa puuta.Ja hyvin siellä nukkuu,tiedoksi niille oppineille joiden mielestä punainen on myrkkyä makuuhuoneessa.
Olenkin lopen kyllästynyt kaikkiin sisustusohjelmiin.Mikään ohjelma ei ole koskaan tehnyt värikästä sisustusta.Niiden mielestä värikäs on juuri violetit sohvatyynyt tai haalean keltaiset verhot muuten täysin valkoisen ja kliinisen keskellä,Joku on joskus oikein revitellyt ja laittanut samaan huoneeseen sekä värikkäät verhot että koristetyynyt,jihuu.
Minun käsitykseni värien käytöstä on siis aivan toinen.
Kuulun varmasti vähemmistöön värieni kanssa,mutta en todellakaan usko olevani yksin.Onneksi sentään jotakin kirjallisuutta löytyy vielä sisustuksesta,jossa värien käyttö on todellista.Niitä on vähän ja kaikki vieraskielisiä,mutta kielestä viis,kuviahan niistä katsellaan.
Sieluni ja mieleni ei todellakaan rauhoitu saati lepää valkoisen keskellä.Ei,minulle tulee tyhjä olo ja hätä,kiire pois.Lämpö ja eloisuus puuttuvat.On toki paljon kauniita koteja,valkoisina ja tykkään vierailla sellaisissa,asumaan vaan en jäisi!

Elämä viivalla!

Välillä tulee näitä hetkiä,kun mietin,että miksi en vaan voi olla sellainen ihminen,joka kulkee muiden mukana?Miksi en lukion jälkeen hankkinut jotakin työllistävää ammattia?Miksi menin vain vuosiksi töihin ja haahuilin eri koulujen välillä,etsimässä jotakin sopivaa ammattia?Etsimässä itseäni?No,se projekti lienee aina kesken...
Enkä edes tiedä todella,ovatko kaikki muut edellä mainitun kaltaisia,mutta juuri nyt tuntuu,että ovat.En minä tietentahtoen kulje vastavirtaan,menen niinkuin sydän sanoo.Joskus se sydän voisi kyllä järkeäkin tykyttää...joskus.

Vähän aikaa sitten löysin erään laatikon,jonka olen ottanut mukaani kotoa lähtiessäni eli noin neljätoista vuotta sitten.Laatikosta löytyi muutamia kiiltokuvia,tarravihko,jossa oli "karvatarroja",valokuva mummosta,papasta ja minusta,kun olin vauva sekä ystävä kirja.
Muistan tuon ystäväkirjan niin hyvin.Sain sen syntymäpäivälahjaksi,kun täytin kymmenen vuotta.Se on valkoinen,pehmeäkantinen ja sen kannessa on kissa sekä koira.Niin söpö ja herkkä.
Ensimmäisen sivun olen täyttänyt itse.Aika monessa kohdassa on pelkkä viiva,merkiksi kai etten tiennyt vastausta niihin.Haaveammatin kohdalla lukee kuitenkin;Äiti.
Kavereiden kirjoissa lukee varmasti opettaja,näyttelijä,kirjailija ja jopa poliisi,mutta omassa kirjassani olen ollut rehellinen.
Ei se tietenkään tarkoita,ettenkö olisi myös halunnut olla opettaja ja paljon muuta,mutta ennen kaikkea äiti.
Nyt minun ei kai enää tarvitse ihmetellä,että miksi haahuilin niin kauan,lähes kolmekymppiseksi?Vaikka minun pääni se miettii ja ihmettelee aina!

Ensimmäinen vauvakuume minulle iski jo neljätoista vuotiaana.Haaveilin vauvoista,pienistä varpaisista ja nöpönenistä.Synnytyksestä en haaveillut,itseasiassa vauvakuumeni oli sillä tasolla,että kuvittelin saavani sen kuin ihmeen kaupalla,ilman kipua ja tuskaa.
Onneksi olin tuolloin ujo ja flanellipaitaan sonnustautunut poikavartaloinen rillipää.Ei ollut vaaraa/toivetta,että kukaan lähellä oleva poika olisi minuun ihastunut ja kuumettani hoitanut,joten haaveiluni haaveilin itsekseni ja käsien ulottumattomiin jäi vauva,pelkäksi hoitamattomaksi kuumeeksi,onneksi.
Tuon kokemuksen jälkeen vauvakuume muuttui krooniseksi ja sen huiput tulivat ja menivät.Koskaan se ei kuitenkaan kokonaan ohi mennyt.
Jos neljäntoista vanhana vauvakuume oli kova,niin parikymppisenä ei enää.Silloin piti soosailla elämässä ja elämällä.Kuume oli,mutta piilossa.Morkkiksessa se nosti päätään ja silloin kun kuvittelin tavanneeni elämäni miehen.Onneksi ne olivat vain kuvitelmia,sillä niistä miehistä,olisin kyllä jäänyt yksinhuoltajaksi ennen kuin ensimmäinenkään lapsi olisi maailmaan ehtinyt.
Soosailu oli siis sen hetken sana ja teko.
Eikä siinä kaiken kiireen keskellä olisi jäänyt aikaakaan moiselle vauvakuumeelle.Piti käydä töissä,viikonloppuisin baarissa,välillä sekä töissä että baarissa,suunnitella seuraavien pippaloiden asu,pohtia oliko valkoviini jo vähän tylsä,pitäiskö vaihtaa punaviiniin?,keksiä juhlimisen aiheita tyhjästä ja rampata tylsinä iltoina pubivioissa loistamassa älykkydellään ja vain sen tähden,että silmissä häämötti palkinto,joka yleensä oli kannu kaljaa tai jotain muuta yhtä junttia,mutta hyvää.
Kerrankin ystäväni kanssa(jostain kumman syystä,halusimme olla omat erilliset joukkueet,kun yleensä olimme yksi ja sama joukkue)vietimme arki-iltaa visaillen.Kysymykset olivat minulle melko pahoja,paitsi jokuset jääkiekkoon liittyvät.Eräskin kysymys kuului näin:"Mikä on Akaa?".Lappuseeni kirjoitin:"varmaan joku bändi".Arvata saattaa,että en minä eikä ystäväni taaskaan voitettu,mutta kiitos akaan,saimme palkinnot.

Olin joskus nuorena kuvitellut,että viimeistään kaksikymmentäviisi vuotiaana minulla olisi jo lapsi ja olisin tottakai naimisissa.No,siinä iässä ei sitten ollut miestä eikä paljon vauvaakaan.Siitä iästä se silti lähti.Hiljainen erkaantuminen joka päiväisestä menemisestä,juhliakaan ei tarvinnut ihan joka viikonloppu.Menoa oli edelleen,mutta ei niin kovalla sykkeellä kuin aiemmin.Silmissä alkoi siintää ne haaveet perheestä ja niiden haaveiden toteutumisen eteen oli tehtävä töitä.
Sitten tapasin mieheni.Se tarina onkin tarina erikseen.
Kaksikymmentäseitsemän vuotiaana minusta vihdoin tuli äiti.Siitä asti olen ollut haaveammatissani,siitä asti olen tehnyt tasan sitä mitä haluan eli olla äitinä lapsilleni joka päivä.Koti-äitinä ei ole helppoa,taloudellisesti.Me saamme mieheni kanssa ei edes puolta siitä yhteensä,mitä tuo kovaa julkisuutta saanut yksinhuoltaja tienaa.Hyvin paljon ja paljosta on täytynyt luopua,että saan olla haaveilemassani tilassa.Kaikki on kuitenkin luopumista vain omasta kivasta ja ns.hyvästä jota ilman pärjää kyllä ja silti voi olla onnellinen.Välillä on viikkoja,kun tarvitsee kaivaa kaikki tyhjät pullot varastosta ja kellarista,että saa ruokaa pöytään,onneksi niitä on vähemmän,mutta on kuitenkin.Vielä ei ole tarvinnut nähdä nälkää.Heikkoina hetkinä katselen työpaikkailmoituksia ja kuvittelen elämän edes hetkeksi hieman helpommaksi,taloudellisesti.Kurkkua alkaa kuitenkin aika nopeasti kuristaa ja vesi nousta silmiin.Enhän minä muitakaan töitäni kesken jätä,miksi siis jättäisin lapseni ja sen mitä eniten maailmassa rakastan?Ei koti-äitiys ole ammatti eikä työ,se on elämäntapa ja suuri halu,sydämen asia,jonka eteen joutuu tekemään enemmän töitä,kuin tehtaalla.Rahallinen palkka on paska,kaikki muu rahassa mittaamatonta.Vastuu on minulla,ei tehtaan johdolla.Vastuu on vain kallein ja rakkain,siksi se on vastuun taakkana raskain,mutta arvokkain.Tämä on valinta,järjen vastainen valinta,taloudellisesti.Jos saisin muutaman sata euroa enemmän kuukaudessa,olisi tämä järjellinen valinta,taloudellisestikin.Oma valinta ja kyllä minäkin välillä  valitan,mutta valittaisin minä myös tehtaalla.Ei aina voi olla vain hyviä päiviä.
Kautta kiven ja kannon voin silti sanoa,että jos minä saisin 6000€ kuukaudessa en valittaisi,taloudellisesti.Herää kysymys,että kuinka paljon kyseisellä ihmisellä täytyykään olla asiat pielessä,kun tuollaisesta kehtaa märistä?Uskon vakaasti,että hän on onneton,onneton ja onneton.Rahan takaa hän ei näe sitä mikä on kaikkein arvokkainta,ihan todella sääliksi käy!
Aika aikaansa,niin nopeasti lapset kasvavat,että kerkiän aivan varmasti vielä töihin,kun pikku herrat kouluun menevät.Hankin sitten jos haluan niitä ylellisyyksiä,omaa kivaa ja kesämökin.Salaa silti haaveilen,että kotona odotan koulusta kotiin palaavia lapsiani.Välipalaksi annan halin ja illalla keräilen pulloja ja tölkkejä kellarista.Silti me olemme onnellisia.Silti olen onnellinen,olen onnellinen äiti!

 

 

Paska oli onni!

Kyllä on mennyt elämä synkäksi,kun tänään oikein havahduin miettimään,että koska viimeksi olen tuntenut sellaista kevyttä ja lämmintä onnellisuutta?Sellaista onnellisuutta hetkessä.Juuri jossakin tietyssä hetkessä ja huomannut sen,havahtunut siihen ja painanut sen mieleeni?
Olenhan minä perusonnellinen ihminen,ainakin omasta mielestäni.On niin monia syitä olla onnellinen,kuten perhe,lapset,terveys ja satuhäiden uusinnat alusta asti.
Olen aina ollut ihminen,jolle pienet asiat arjessa saavat aikaan niitä aivan mahtavia onnellisuuden tunteita.Enkä nyt edes yhtään valehtele.
Minun ei todellakaan tarvitse lähteä Bahamalle onnellisuutta etsimään tai saada kahdensadan euron nahkaisia saappaita tuomaan onnellisuutta elämääni.En tietysti kielläkään,etteikö hymy huulille hiiviskele,jos joskus onnistun haaveilemani saappaat saamaan tai ulkomaille ukkoni kanssa pääsen matkustamaan.Olen kuitenkin se pulliainen,joka haaveilee lottovoitosta ja jonka mielestä naisilla ei vain voi olla liikaa kenkiä.Ja no,okei,eikä liikaa laukkuja.

Mutta niissä ei oikea onnellisuus asustele.Ei ainakaan minun kohdallani.Oikeastaan olisi kovin sääli jos onnellisuuteni kumpuaisi vain materiaalista tai rahasta.Vielä suurempi sääli olisi,jos niitä ihania onnen hetkiä tuntisin vain saadessani uudet Vagabondit tai matkan Aruballe.
Tosin Aruballe aion lähteä vielä joskus ja todellakin toivon olevani onnellinen tuolla hetkellä,oli siihen syyt sitten kuinka pinnalliset tahansa.Jos matkani joskus toteutuu sellaisena,kuin olen sen haaveillut,on onneni perusta silloin paljon muutakin.
Vuosia sitten jo päätin,että lähden sinne joskus.En edes tiedä missä se on,enkä aio koskaan ottaa selvää.En ainakaan ennen kuin olen matkani ostanut.Matkaa Aruballe suunnittelin hyvän ystäväni kanssa jo silloin vuosia sitten,muutaman viinipullon jälkeen haavet matkasta olivat lähes käden kosketeltavia ja aamulla taas hieman kauempana,mutta koskaan emme sortuneet googlettamaan kohdetta,emme edes viinipäissämme.Ja koskaan emme haaveesta luopuneet.Tilaisuus kun minulle koittaa hommata tuo matka ja ilmeisimmin maailman ääriin niin ystäväni on ehdottomasti seuralaislistallani,mieheni lisäksi.

Tämän päiväisen onnen hetkeni koin aivan yllättäen ja vieläpä paikassa,jossa en olisi kuvitellut.Ei paikassa mitään vikaa ollut tai tilanteessa yleensäkään,mutta se kaikki vain tuli niin puskista,kirjaimellisesti.
Olimme kuopukseni kanssa juuri saattaneet esikoisen kerhoon,joka jäi sinne iloisena ja innoissaan.Yhtä hymyä oli tuo pieni poika,kun pääsi kavereiden kanssa leikkimään ja askartelemaan.
Kuopus sen sijaan ei ollut yhtä hymyä.Häntä harmitti,kun veikka sai jäädä kivalta vaikuttavaan kerhoon ja hän joutui kotiin lähtemään,äidin kanssa.
Kirkkotiellä pötkäytin vastahakoisen kuopukseni rattaisiin,peittelin ja asentelin harson eteen.Lähdin jatkamaan matkaa.Itku hiljeni heti,kun kärryt starttasivat kirkon vierestä.Oli niin lämmin syksyiseksi päiväksi ja aurinko mollotti täydeltä taivaalta suoraan silmiini.Se ei haitannut.Työntelin rattaita hiljakseen kotia kohti.
Tien vieressä rönsyili sekalaista pusikkoa ja edessäni siinsi kasa hevosen paskaa,aurinko lämmitti niin,että takki oli otettava pois.Meinasi oikein hiki tulla.Ohitin koipeliinin vahinkoköntsät ja silloin se tapahtui.Hetken,aivan pienen hetken kuljin kuin ilmassa.Tennarin pohjat liihottivat maanpinnan yläpuolella ja mieleni sekä sydämeni niiden mukana.
Olo oli autuaan kevyt ja todella onnellinen.Simissäni pyyhälsi esikoiseni iloiset kasvot,kun hän riensi kerhoon.Kuopus tuhnutti kärryissä,unessaan ja tyytyväisenä.Puhelin oli jäänyt kotiin,onneksi.Jos se olisi soinut,kaikki olisi ollut pilalla,vaikka soittaja olisi ollut kuka tahansa.Muistini tavoitti ensi hetket mieheni kanssa,kun olimme juuri tavanneet ja päässäni soi Jari Sillanpään Satulinna,sitä en kyllä tiedä että miksi,mutta välikö sillä?Hymyilin niin,että suupieliin sattui.Hymyilin kaivurikuskille,jonka ohitin liihotellen,hymyilin itselleni,hymyilin koko maailmalle.

Pienen hetken oloni oli hetkessä onnellinen,juuri siinä hetkessä ja juuri sen hetken aikaa.
Pikku hiljaa palailin maan pinnalle,vaikka kovasti vastustelin sitä.Vastusteluistani huolimatta maahan tömähdin,mutta hymyilin silti.Päätin vakaasti muistaa tuon hetken,muistaa sen ainakin siihen asti kunnes tulee uusi onnellinen kokemus hetkessä.
Jos nyt jatkossa meinaan unohtaa koska olen tuntenut tuollaista onnen hehkua,palaan tämän päivän hetkeen ja muistelen.
Onnellisuus on tässä,onnellisuus on meissä.Välillä se on vaan hukassa.
Olen sitä mieltä,ettei se onni etsien tule.Se tulee,kuin kakkasa kadulla vastaan,mutta se kakka onkin taikakakkaa,onnen hitusia pullollaan!

Unessa kerrottua!

Näin viime yönä niin kummallista unta,että aivan pakko on jakaa se täällä ja sen pohjalta järjestää myös pieni arvonta.
Olen muutenkin nyt nukkunut muutaman viime yön aivan kamalan huonosti.Ei ole edes täysikuu jonka syyksi voisin sysätä unettomuuteni.Pieni syksyinen flunssa kyllä on vaivannut,mutta ei mielestäni niin paljon,että sen vuoksi yö unet tarvitsisi menettää.
Eilen jo ennen puolta yötä olin aivan tolkuttoman väsynyt.Painelin nukkumaan ja oikein huokaisin onnesta,kun vedin peiton korviin ja käännyin lempi kyljelleni.Ihana lämpö ja väsy tuudittivat minua unen porteille,kunnes aivan yhtäkkiä silmäni laajenivat lautasiksi ja mollottivat yövalon piirtämää varjoisaa kuviota katossa.Siitä se sitten lähti,tuntien valvominen.
Minulle on myrkkyä valvoa yöllä ja koska oli arkiyö en viitsinyt tökkiä miestäni hereille,kanssani maailmaa parantamaan.Vanhempi poikamme kipaisi jossakin vaiheessa väliimme,mutta hän käytännössä nukkui sinne juostessaan,joten juttukaveria en hänestäkään saanut.Kuopus kuorsasi omassa sängyssään aamuun ja vaikka  pari kertaa tahallani rykäsin hieman liian kovaa ja toivoin,että hänkin olisi kainalooni halunnut,ei hän muuta kuin kylkeään käänsi ja miehekkästi väänsi.
Yöllä valvoessa pää täyttyy päivänvaloa kestämättömistä ajatuksista ja pienet murheetkin saavat sellaiset mittasuhteet,että vähintään terapeuttia tarvitsisi tai rauhoittavia ainakin.Onneksi kuitenkin terapeutti sai yönsä nukkua,kun jossakin vaiheessa minä olin nukahtanut.Tiedän sen siitä,kun uniakin näin ja vaikka pojat heräsivät vasta kahdeksalta,olin rättiväsynyt.

Unessani vaelsin jollakin niityllä,Niitty oli liian kaunis ollakseen oikeasti olemassa,siksi se kai unessani olikin.Kävelin maailman kauniimpien kukkien keskellä ja vaikka molemmissa käsissäni oli kamalan painavat kankaiset kassit ja selässäni painava reppu,en valittanut.
Hereillä ollessani ja vastaavassa tilanteessa olisin kyllä valittanut ja kimittänyt koko matkan.Siksi se uni kai niin uskomattomalta tuntuikin.
No kuitenkin,raahasin noita kassejani pitkän matkan ja unessani mietin,mitä noissa pusseissa oikein oli sisällä?En voinut pysähtyä enkä avata niitä,kun jalkani kulkivat kysymättäni kokoajan vain eteenpäin.Kuljettuani todella kauan,niitty näytti päättyvän.Sen jälkeen eteeni avautui synkkä metsä,jonka reunalla komeili todella vanha ja kivinen talo.Talo oli melkoisen suuri ja pimeä,se ei millään lailla huudellut luokseen,pikemminkin käski kiertää ja kaukaa.
Tuossa vaiheessa kantamukseni polttivat jo sormia ja kädet tuntuivat irtoavan liitoksistaan,selkääkin pakotti.Minun oli aivan pakko kävellä sen talon luokse.Suurella ulko-ovella kangaskassit tipahtivat käsistäni ja repusta katkesivat hihnat.Minulle tuntematon mies keräsi kassit ja repun,vei ne sisään taloon.Menin perässä,vaikka hirvitti.
Pelkäsin turhaan.Talo oli sisältä kuin yhden ystäväni kerrostaloasunto,ulkokuori vain hämäsi.Minulle tuntematon mies alkoi kovin tuttavallisesti purkaa kassejani ja kaikista kasseista reppu mukaan lukien löytyi kirjoja.Ei ihme,että painoivat niin hirveästi.Tuntui,että kirjoja oli paljon enemmän edessäni,kuin mitä olin kantanut kasseissa.Tiedä siitä sitten.
Kaksi kangaskassia  oli täynnä minun itseni kirjoittamia Kotitontut kirjoja.Ihmeissäni niitä siirtelin käsissäni,kunnes avasin yhden.Kirja oli omistettu Katariina nimiselle tytölle tai naiselle.Ihmettelin sitä,mutta  vielä enemmän ihmettelin,kun joka ikinen kirja oli omistettu saman nimiselle ihmiselle,Katariinalle.

Reppu lojui lattialla,mies ei ollut koskenut siihen.Avasin sen itse ja sieltä paljastui kymmeniä ellei satoja Veikko Huovisen Konstan Pylkkerö romaaneja.Ihmettelin jopa siinä unessa,että kuinka ne kaikki kirjat sinne reppuun olivat muka mahtuneet,mutta unet ovat ihmeellisiä.
En ole koskaan tuota kyseistä kirjaa lukenutkaan,tämä taisi olla vihje.
Muuta en paljon unesta muistakaan ja ihmeellinen fiilis jäi koko päiväksi mukaan kulkemaan.

Unesta ideani ammensin eli ajattelin nyt arpoa yhden Kotitonut kirjani kaikkien Katariina nimisten kesken.Tai kaikkien niiden Katariinojen,jotka tätä lukevat ja siihen osallistuvat.
Nyt ei muuta,kun kaikki Katariina nimen omaavat osallistumaan arpajaisiin,näillä arpajaisilla onkin suurempi merkitys ja tarina!

Osallistua voi laittamalla viestiä kommenttikenttään tai facebookin Enttelimantteli-sivuille.Enttelimantteli löytyy naamakirjasta ihan nimellä Enttelimantteli,sinne voi laittaa viestiä vaikka yv:nä jos ei halua kaikille nimeään kuuluttaa :)

 
 

Tulevaisuudessa pelkkiä hyviä uutisia,kiitos!

Minä välttelen uutisten katselua ja uutisten seuraamista netistä.Välttelen uutisia niin paljon,että viime vuonna me peruimme jopa aamun lehden,kun ensinnäkin se jäi laatikkoon lojumaan eikä sitä enää monien päivien päästä viitsinyt lukea,vanhoja juttuja.Toisekseen niissä ei juuri koskaan ollut mitään hyvää luettavaa.
En ylipäätään voi ymmärtää uutisten ajankohtaa.Ei minun sielunrauhalleni sovi kello kymmenen illalla näytettävä itsemurhapommien määrä,ebolan leviäminen tai Ukrainan kriisi.Ainoa hyvä asia uutisissa on loppukevennys,mutta sitäkään ei tule kaikkien kanavien uutisten jälkeen.
Koita siinä nyt sitten nukkua,kun ensin on niskaan kaadettu kuvia ruumiista,sairaista lapsista Afrikassa,taloustilanteen huonontumisesta ja sääkin lupaa pelkkää sadetta ja kylmää.
Myönnän,että pelkään hieman kohdata todellisuutta.Elän mielummin omassa maailmassani,jossa kaikki rakastavat kaikkia,jossa rauha vallitsee ja ruokaa riittää ihan jokaiselle.Toistaiseksi tämä maailmani on tonttimme kokoinen.Ei tarvitse kuin startata mondeo pihassa ja auton nokan saavuttaessa portin pielet on maailmani murtunut.Onneksi ei sentään tarvitse hakea sitä lehteä laatikosta ja kantaa sivukaupalla todellisuutta sisään.Katselen pakon edessä sitä auton ikkunoista ja kärsin poistuessani sieltä,vaikkapa kauppaan.Olisi paljon inhimillisempää jos kaupan ovilla tervehtisi vaikkapa kauppias itse tai asetelma kukkia,kuin iltapäivälehtien otsikot.Keltaiset lehdet eivät muuta toitotakaan,kun huonoja ja vielä huonompia uutisia.Otsikot johdattelevat harhaan ja saavat ihmiset lankeamaan tuohon kiireisen kansalaisen päivän tietopottiin.
Ei ole ihmekään,että maailma toimii miten toimii,kun suurin osa itseään yleissivistää keltaisilla lehdillä.
Onhan niissä joskus hitunen asiaakin,kuten Tauskin hajonneen avioliiton syyt tai kymmenen tapaa saada nainen syttymään.
Asiaksi ei edes viitsi mainita edellisenä iltana uutisissa jo kerrottuja maailman kriisejä tai poliitikkojen lahjusskandaaleja.Ne eivät enää lehdissä seuraavana päivänä ole edes uutinen,paitsi silloin jos joku moraaliton toimittaja on niihin saanut tungettua oman pikku lisänsä.

Uutiset sairastuttavat ihmiset.Uutisten myötä kaikista meistä varisee pois se vähäinenkin usko hyvään,luottamus ja lapsenmieli.Päivästä toiseen huonoja ja ikäviä uutisia tungetaan tuutin täydeltä,lietsotaan mieleipahaa alitajuisesti ja synkistetään jo ennestäänkin synkkä maailma.Poikieni iso-sisko kysyi olleessaan seitsemän vanha:"eikö ne sotia käyvät ihmiset voisi vain pyytää anteeksi ja halia toisiaan?".Niin,miksi eivät tosiaan voisi?Itse olen tai ainakin haluaisin olla tuon seitsemän vanhan ajatusten tasolla.Kuinka helppoa kaikki olisikaan?

Voi kunpa joskus pääsisin itse uutisia tekemään.Koskaan maailmasta ei sodat kokonaan lopu,ei nälänhätä eikä sairaudet,mutta aina voisi asioissa yrittää nähdä myös sen valoisan puolen.Kertoa uutisten yhteydessä,mitä asioiden parantamiseksi on tehty,ei vain yritetty tehdä,vaan oikeasti tehty.Jokaista kamalaa uutista kohden pitäisi hankkia yksi hyvä uutinen,urheilua ei lasketa,se kun ei ole uutinen ollenkaan.Paitsi no,ehkä jääkiekko kuitenkin.Hyvät kiekko-uutiset kyllä piristävät,mutta niitä ei tule ympäri vuoden,joten jotakin olisi syytä kehitellä.
Uutisten lopuksi ankkurit voisivat halata toisiaan ja vaikka rukoilla.En tiedä auttaisiko se,mutta ei kai sitä rakkauden ja rukouksen voimaa aliarvioidakaan voi.En ole mitenkään erityisen uskonnollinen ihminen,mutta tuntuu,että ihmiset ovat menettämässä otteensa,aivan kaikessa.Jokainen uskoo mihin uskoo ja hyvä niin.On minullakin omat uskomukseni.Tuntuu vain,ettei tässä maailmassa kohta enää muu auta kuin usko,usko ihmeisiin ja toivo.Niinhän sitä sanotaan,että kun oikein kovasti toivoo jotakin niin sen saa.Aletaan siis toivoa parempaa maailmaa ja aina hyviä uutisia.Uskotaan toiveisiin!
Ei se ota jos ei annakaan!

Haastan koko Suomen välittämään!!!!

"Tuumasta toimeen",sanoi piika kun kissalla

pöytää pyyhki!

Loputtomana puheenaiheena tuntuu olevan vanhusten yksinäisyys ja oman onnensa nojaan jättäminen.

Eikä ollenkaan suotta!

On äärimmäisen tyhmää ja välinpitämätöntä toimintaa meiltä jokaiselta jos emme puutu jo aivan yksilö tasolla tuohon ongelmaan.

Päättäjät päättävät mottipäisiä,unohtavat että ovat itsekin joskus vanhoja ja toisten armon varassa.Rahaa ei koskaan ole vanhuksiin laitettavaksi ja samaa virttä resurssien puutteesta veisataan vuodesta toiseen.Ja nyt on virren tahti vain kiihtynyt.

Kotihoitoon joutuvat juuri ja juuri kotona yksin pärjäävät ja yksinäisyys lisääntyy.

Minä en aio jäädä pelkäksi lehtiin kirjoittelijaksi,olemaan sanoissani suurempi,kuin teoissani,vaan heitänkin nyt samalla hyvinkin vakavasti otettavia ehdotuksia,joihin rahat kyllä riittävät.Rahkeet ovatkin jokaisen henkilökohtainen mietinnän paikka.

Haastan koko Suomen pitämään yhteyttä edes yhteen yksinäiseen vanhukseen.Hän voi olla sukulainen,naapuri tai kummin kaiman veli/sisko.Puhelinsoitto silloin tällöin,mutta kuitenkin säännöllisesti,piristää enemmän kuin arvaamme.

Yllätysvierailu pullapussin kanssa tai pelikortit taskussa,saa varmasti vanhuksen kuin vanhuksen piristymään.Edes hetkeksi ja sekin on tyhjää parempi.

Niin kiire ei kenelläkään saa olla,etteikö voisi soittaa iso-tädilleen tai saman kadun Veikolle,kerran viikossa ja kysyä kuulumisia.

Allekirjoittanut on kunnostautunut soittamalla säännöllisesti juurikin iso-tädilleen ja muistanut silloin tällöin edellisen asuinpaikkani vanhaa naapurin pappaa.

Kovin kummallista sen ei tarvitse olla,mutta jos jokainen meistä muistaisi edes yhtä vanhusta joskus,olisi lohduttomaan yksinäisyyteen sysättyjä aina yksi vähemmän.

Toinen ehdotukseni ei myöskään suuria kustantaisi kenellekään.

Ja kaikkea ei todellakaan pitäisi voida rahassa mitata.

Niinhän sitä sanotaan,että rahalla saa,mutta ilmeisen vääriä asioita,kun raha väärissä käsissä valtaa pitää.

Onko olemassa minkäänlaisia summia,joita voisi verrata ystävyyteen,tukeen ja turvaan.Vanhuskin tarvitsee ystäviä.

Itse olen kovin saamaton käymään seurakunnan perhekerhoissa,vaikka koti-äitinä häärinkin.

Ajatukseni kuitenkin lähti siitä kerhosta.Niin monet kerrat olen nähnyt kuinka vanhuksen silmät kirkastuvat lasten seurassa.He saavat pilkettä silmäkulmaan ja on kuin kävisivät tankkaamassa elämän lähteillä ilmaista bensaa suoniinsa.Lapsista riittää energiaa,hyvää mieltä ja juteltavaa vielä päiviksi tapaamisen jälkeenkin.Vaikutukset ovat puhelinsoittoa pidemmät.

Ehdotankin,että kaikki perhekerhot,ainakin täällä syrjemmällä jonne vanhuksille tarkoitettua toimintaa ei ole erikseen räätälöity,harkitsisivat päiviä,jolloin äidit,isät ja muut huoltajat voisivat ottaa naapurin mummun tai vaarin mukaansa kerhoilemaan.Askartelemaan yhdessä lasten kanssa,laulamaan ja leikkimään.

Aika moni ellei jokainen,tietää kylällään varmasti jonkun vanhuksen,yksinäisen tai ei.Kuinka hienoa olisi,kun hänet voisi vaikkapa pari kertaa kuussa ottaa mukaan ja suoda iloa sekä seuraa,antaa päivälle erilainen tarkoitus?

Ei kai tänä päivänä enää tarvitse olla kaikille omia kerhoja?Eikö voitaisi heittäytyä maalaisjärjen vietäviksi ja jakaa hetki arjesta vanhuksien kanssa?Tulemme olemaan sellaisia itsekin,jos vain kantti kestää eikä omakäsi henkeä vie yksinäisyyden takia.

Luulenpa,että yhteisen perhekerhon mahdollistaminen jättäisi ihan jokaiselle iloisen mielen ja ihania muistoja.Silloin se olisi nimensä mukainen,vaikka vanhukset eivät lasten sukulaisia olisikaan.Se kertoisi ja viestittäisi välittämistä uudella tavalla.

On olemassa myös paljon lapsia joilla ei ole omia iso-vanhempia ja vaikka olisi niin extra sellaiset eivät varmasti ketään haittaisi.

Ei aina tarvitse lähteä maailman ääriin apua antamaan,auttamisen voi aloittaa lähempääkin,vaikka naapurista.

Tämä on kirjoitukseni sanomalehteen.Tämän myötä haastan joka ikisen kynnellekykenevän kunnostautumaan ja pitämään huolta edes yhdestä yksinäisestä vanhuksesta,jos sitä ei vielä tee!Meistä jokainen voi muuttaa maailmaa,parantaa tämän päivän vanhusten elämää ja pedata näin myös hieman parempia oloja meille itselle,kun samassa tilanteessa olemme.Hyvällä saa hyvää!!!!!