Oopperaa ja meikkejä!

Minulta on joskus kysytty,että kuka olisi sellainen julkisuuden henkilö jonka haluaisin tavata?
Vastaus on äärimmäisen helppo kohdallani.Haluaisin ehdottomasti tavata oopperalaulajan ja maailman mahtavimman basson, Jaakko Ryhäsen.
Unelmoin koko sydämelläni,että vielä jonakin päivänä unelmani toetutuu ja saan hänet tavata.

Olin kahdeksan vuotias,kun pääsin katsomaan Tampereelle oopperan Taikahuilu.Sarastron roolissa laulanut Jaakko Ryhänen teki pieneen ja herkkään rillipäähän lähtemättömän vaikutuksen.
Taikahuilu  ja Jaakon laulu on ensimmäinen käsikarvat ja poskinukat pystyyn nostattanut esitys elämässäni.

Jaakko Ryhänen Taikahuilu-Savonlinnan oopperajuhlat

Muistan vielä,kuinka istuin melko lähellä lavaa,mutta tarpeeksi kaukana,jotta esitys näytti silmissäni satumaiselta ja lähes todelta.

Ennen kuin Jaakko Ryhänen vei sydämeni laulullaan,olin kuunnellut vain lastenlauluja ja niitäkin lähinnä radiosta lauantaisin lasten toivelaulutunnin aikaan.Kerran sain jopa itse soittaa radioon ja toivoa laulua.Toivoin Peppi Pitkätossua.Toiveeni soitettiin ja istuin keittiön lattialla korva kiinni mankassa,kuunnellen ja kuvitellen.Kuvittelin itsekin olevani isona yhtä vahva ja rohkea tyttö,kuin Peppi.Tosin minä nyt kuvittelin yhtä ja toista lapsena ja teininä.
Kuvittelin suurinpiirtein kymmenen vanhana,että Madonnaa kuuluu kaikkien kuunnella.Siksi lainasin kaikki ilmestyneet c-kasetit kirjastosta ja kuuntelin vaikka en ymmärtänyt sanoista mitään.Madonna oli ihan ok,mutta mielummin olisin kuunnellut Maria Callasta.
Tuolloin en ihan vielä uskaltanut ääneen sanoa olevani eri mieltä kaveriporukassa.Olinhan jo muutenkin vähän "outo".Minulla oli rillit(tuohon aikaan rillipäitä oli vähemmän kuin nykyään),Ottawa senatorsin lippalakki ja tennarit.Käytin tummansinistä muumi college-asua vielä yksitoista vuotiaana.Fanitin Jaakko Ryhästä ja leikin salaa nukeilla.Kaikkea eivät kaverit tienneet ja hyvä niin,sainpahan olla rauhassa minä!

Noin kolmetoista vuotiaana heivasin lippiksen, vaihdoin colleget farkkuihin ja ostin tissiliivit vaikka ei ollut tissejäkään.
Huoneeni seinälle ilmestyivät Backstreet boys,Take That,East 17 ja Bon Jovi.Olin edelleenkin ihan pihalla,mutta yritin  naamioida sen olemalla enemmistön kanssa samaa mieltä.En kyllä kiellä ettenkö olisi tykännyt poika bändeistä ja salaa haaveillut Brian Littrellin tapaamisesta.
Tuohon vaiheeseen kuului myös maalaaminen,nimittäin oman naaman.
Yhden hyvän kaverin kanssa ihan tosissamme luulimme,että marketin markan meikeillä tehtäisiin ihmeitä.Kova oli pettymys,kun peilistä ei tuntien aherruksenkaan jälkeen katsonut Cindy Crawford.
Naapurin poikien katseet sentään saatiin vangittua.Kuka muka ei olisi voinut olla huomaamatta turkooseja luomia,pitkiä mustia ja hyvin paksuja ripsiä,telalla vedettyjä kulmakarvoja ja ruusun punaisia huulia.
Jälkeen päin olen ymmärtänyt,että aidan takaa kuulemamme vislaukset olivatkin silkkaa pilkkaa.No,mitä muutakaan sitä olisi voinut olettaa neideiltä,jotka näyttivät Fakta Homman Pirreltä ja Hansulta.

Pikkuhiljaa,kun ikää alkoi tulla lisää,poika bändit olivat jo vähän noloja ja vihdoin olin sisäistänyt senkin ettei Hansu-look ollut kovin pureva.Jatkoin matkaani kohti aikuisuutta Bon Jovin ja Jaakon kanssa.Meikkipussiin jätin ripsivärin ja huulirasvan,ihan vaan siltä varalta että hämeenkadulla Bon Jovi kävelee vastaan.
Matkalla mukaani tarttui lukematon määrä minua puhuttaneita biisejä ja bändejä,tässä ihan ensimmäisenä mieleeni tulleita:
Queen,Bohemian rapsody
Scissors sister,I dont feel like dancin
The Ark,It takes a fool to remain sane
Bon Jovi, Living on a prayer
Joe Cocker and Jennifer Warners,Up where we belong
Jaakko Ryhänen,En etsi valtaa loistoa ja Moskovan valot
Opus,Life is life
Metallica,The Unforgiven
Guns N`Roses,November rain
Pet shop boys,Go West
Tapio Rautavaara,Sininen uni
Dingo,Levoton tuhkimo

 Suomen lain mukaan olen ollut aikuinen jo kohta neljätoista vuotta.On silti hauskaa huomata,kuinka lapsuuteni,nuoruuteni ja nyt aikuisuuteni kulkevat kolmen kimpassa.Kuunnellen fiiliksen mukaan poppia,rokkia ja oopperaa.
Eihän aikuisuus kai sitä tarkoita,että kaikesta mikä on  elämässä joskus merkinnyt on luovuttava?Ja ulospäin pitää näyttää konservatiiviselta,kaikkitietävältä,puheradion kuuntelijalta.Ei,en usko niin,enkä halua tehdä niin!On asioita jotka ovat edelleenkin kuin ennen.Minulla on silmälasit,meikit naamassa näytän joskus pubiruusulta ja auton stereoissa pauhaa mikkihiiri merihädässä tai West Lifen Fool Again.

Muutama vuosi sitten luin jostakin lehdestä,että Jaakko Ryhänen olisi muuttanut Tampereelle.Jutussa hän kertoi kuinka lenkkeilee talvisin näsijärven jäällä koiriensa kanssa.
Kuinka olenkaan nähnyt unta tuosta jäällä tapahtuvasta kohtaamisesta.
Emme asu näsijärven rannalla,emme asu edes samassa kaupungissa,mutta unelmien eteen täytyy tehdä töitä.Uskon kohtaloon,mutta tässä kohtaa kohtalolta on jäänyt jotakin huomaamatta.Joudun ehkä itse avittamaan kohtaloa hiukan.Olisi suorastaan ihme jos kohtalo johdattaisi esimerkiksi blogini Jaakon luettavaksi.Toisaalta,uskon myös ihmeisiin.Aika moinen oravanpyörä ja siksi olenkin jo jonkin aikaa miettinyt päivänvalon kestävää  suunitelmaa,mutta ei Jaakon nimmaria voi vain vitsillä lähteä hakemaan.Ei niin kuin vuosia sitten toimin Jari Sillanpään kohdalla.
Olin töissä eräässä tavaratalossa,ruokaosastolla.Siltsu ilmestyi shoppailemaan elintarvikkeita nenäni eteen.Koska olen hivenen yllytyshullu,työkaverini yllytti hakemaan Jarin nimmaria hänelle yhtä pastrami siivua vastaan.Niin tein ja pastramini sain.
Silloin en vielä ymmärtänyt Siltsun päälle,mutta sittemmin hän on vallannut osan sydäntäni lahjakuudellaan ja karismallaan.Kaduttaa,että arvostukseni oli tuolloin vain yhden pastramisiivun kokoinen.
Samaa virhettä en siis halua tehdä.Eikä ole olemassakaan niin paljon pastramia,että siihen Ryhäsen nimikirjoitusta vaihtaisin!
Olen siis suhteellisen epätoivoisessa tilanteessa.En uskalla lähteä ensi talvena näsijärven jäälle kytikselle,järvi on aika suuri ja navigointi taitoni olemattomat.Lehdessä kun ei sanottu,missä päin järveä hän lenkkeilee.Siksitoisekseen pelkään vieraita koiria.
Ehkä se on sitten kohtalon auttamista,että lähetän hänelle jonkin kirjoistani ja toivon ihmettä eli paluupostissa kiitoskorttia nimmarilla.Jos joudun tuohon edelliseen tyytymään niin  kirjan mukana on lähetettävä kirje,jossa saan sanottua kuinka suuren vaikutuksen hän on minuun tehnyt jo 24 vuotta sitten.

En ole yhtä vahva,kuin Peppi Pitkätossu ja rohkeuttakin kerään edelleen.Mutta jotakin yhteistä meillä on,usko unelmien toteutumiseen!

Onnellisesti sotkussa!

Olen oikea kotihiiri.En viihdy missään niin hyvin kuin kotona.Kotona voi olla juuri sellainen ,kun oikeasti on.En minä missään muuallakaan esitä,mutta en myöskään kylässä ihan kehtaa oleilla pelkillä alkkareilla puolelle päivää tai antaa lasteni syödä lounasta sohvalla sillä seurauksella,että nauravia nakkeja löytyy vielä kuukausienkin päästä vieraiden sohvan välistä.
Pidän kovasti järjestyksestä ja siisteydestä,mutta meidän koti ei ihan aina edusta mieltymyksiäni.
Kenkiä on eteisessä niin paljon,että selvitäkseen jalkahien hajusta on ajoittain ruiskutettava wc:n raikastinta myös eteiseen.
Vessa meillä näyttää kaikkine vaatekasoineen siltä,että siitä kuvan ottamalla pääsisi varmasti ensimmäisten hakijoiden joukossa Suomen kaamein kämppä-ohjelmaan.
Olohuone näyttää minimaaliselta Hop-Lopilta.Kahdesta sohvasta ja niiden tyynyistä saa uskomattomia linnoja ja liukumäkiä,vain mielikuvitus on rajana.
Takkahuone toimii "varastona".
Ainoa oikeasti siisti huone on yläkerran makuuhuone.Se johtuu vain ja ainoastaan siitä,että siellä käydään vain nukkumassa ja kaikki muu elämä pyörii alakerrassa.

Minä olen kaukana täydellisestä kodinhengettärestä.Rakastan hemmotella perhettäni vaikkapa hyvällä ruolla,mutta siivoamisen saisi hoitaa jokin firma.
Pötkähdän satakertaa mielummin olohuoneen lattialle leikkimään maatilaa lasteni kanssa,kuin alkaisin pesemään vessaa tai imuroimaan.
Ikkunan pesua siirrän niin kauan,että aurinkoisella ilmalla tahrat ja pöly näyttäytyvät jo elämäni seikkailusarjakuvana ikkunoissa.Ja jos oikein monta kertaa jaksan sarjakuvia uudelleen katsella,voi olla että anoppi tulee ja pesee maailmani pois kesälomareissumme aikana.

En mielestäni ole laiska ihminen,mutta tärkeysjärjestykseni on ehkä erilainen,arjessa ainakin.
Saatan hyvinkin herätä aamulla Ikean säilytysjärjestelmät silmissäni ja pieni siivooja villasukissani.Ampaisen alakertaan visioita täynnä ja intoa puhkuen.Aloitan aamupalaa syömättä raikota takkahuoneen "varastoa",huhkin hikipäässä jätesäkkien kanssa,kunnes...
lapset pyytävät leikkiin kanssaan.
Martat ja ammattijärjestäjät luultavasti pyörisivät keltaisissa kumihanskoissaan nähdessään aamullisen visiointini tuloksettomuuden ja sen uudelleen kohdistumisen täysin eri paikkaan.

Silloin kun leikin lasteni kanssa,leikin täysillä.Sohvat tyhjenevät tyynyistä ja tyynyt sekä torkkupeitot toimittavat aivan toisenlaista virkaa vaikkapa majan muodossa.On paljon vapauttavampaa istua kaksinkerroin sohvatyynymajassa ja syödä legosoppaa,kuin siivota ja järjestellä tavaroita jotka eivät aiheuta muuta kuin stressiä pelkällä turhalla olemassaolollaan.
Iltaa kohden mennessä,huomaan lelujen räjäyttäneen itsensä joka paikkaan,myös sinne takkahuoneen puolelle.Väsyneenä laappailen jalan syrjällä nalleja,robotteja ja legoja jalkalistoja kohden odottamaan huomista. Myös keittiön kattilakaapin sisältö muodostaa usein "kivipolun" salaiseen metsään kattiloista tai sitten lapseni ovat heränneet sisäisen rumpalinsa kanssa aamulla ja kapustat löytyvät kattiloiden vierestä väsähtäneinä luovasta kapuloinnista.
On kieltämättä haikeaa rikkoa tuo satumainen kattilapolku tai koota rumpusetti takaisin kaappiin.Teenkin sen vain siksi,ettei iltahämärässä omat jalkani kompuroisi kattilasetteihin ja näin epäkiitollisella musiikillaan herättäisi keittiön yläpuolella nukkuvaa bändiä.

Pari kertaa vuodessa saan hullunkiillon tekemisiini ja muutamassa päivässä siivoan koko talon näyttämään nukkekodilta.Lupaan ja vannon itselleni pitäväni siitä lähtien tavarat niille kuuluvilla paikoilla.Paasaan miehelleni siisteyden tärkeydestä ja järjestyksestä.Olen ylpeä itsestäni.
Viikon tai vähintään kahden viikon päästä huomaan kuitenkin lehtipinoja,piirrustusvälineitä,muovailuvahaa ja majoja.Jälkimmäisiä niin keittiön pöydän alla kuin olohuoneessakin.
Eteisessä haisee sukkahiki ja vessaan on muuttanut Emmerdalen Dinglet.Olo tuntuu sekunnin murto-osan pettyneeltä ja haikealta.Mutta katsoessani lapsiani touhuissaan,olen onnellinen.
Siivota voi aina,koska vain ja loputtomiin,mutta tuskinpa istumme sohvatyynymajassa kymmenen vuoden päästä.Itku tulee,mutta se ei johdu sotkusta.Itku tulee,mutta se johtuu vain siitä mitä tuo sotku edustaa.Se edustaa onnellista elämää tässä ja nyt!

Pallo jalassa!

Tässä on nyt jo jonkin aikaa ollut oikeaa kärsimysten taivalta kaikille meille EI jalkapallon ystäville.
Ei riitä,että illat kaudet kentällinen ukkoja kipittää telkkarin ruudussa jahdaten niinkin mielenkiintoista esinettä kuin palloa!Ja se pallo on tungettu ihan joka väliin.Se mokoma mollukka ilmestyy,kun avaa tietokoneen,googlekin on rakennettu palloistaKaupoissa kaikki on varustettu pallon kuvilla,toiset purkit ovat saaneet kylkeensä hieman graafisemman ja kaukaa katsottuna suttuisen näköisen pallon,toiset ihan pallon pallona.Coca cola pullokin olisi varmasti pallon muotoinen jos se olisi helpompi toteuttaa.Eri maiden pelipaitoja on joka marketissa ja ne lietsovat jopa lapsia tuohon hysteriaan muka niin söpöillä pikkupelaajien paidoilla ja oheistarvikkeilla.
Jostakin olin kuulevinani,että MM-kisakaupungin kadutkin olisi "siivottu" köyhistä ja prostituoiduista.En siis ole ihan ainoa,joka tästä ilmöstä kärsii.Käy todella sääliksi niitäkin romuilla täytettyjen ostoskärryjen työntelijöitä,jotka varmasti olisivat saaneet uutta roimaa kärrättäviksi jalkapallohuligaaneilta.Hehän olisivat vaikka voineet siivota huligaanien jälkeensä jättämät tantereet ja palkkioksi olisi saanut pitää kaiken minkä löytää!
Puhumattakaan niistä asiakaspalvelijoista,jotka myymällä omia sulojaan olisivat varmasti saaneet tuhansia uusia asiakkaita ,mutta näinä viikkoina raukat joutuvat maaseudulla pahimmillaan harkitsemaan alanvaihtoa.

Välttääkseni avio-eron tai vähintäänkin erilleen muuton näiksi viikoiksi,olen luonut oman selviytymiskeinon.Tämä ei ilmeistä päätellen  kovasti ole miestäni miellyttänyt.Mutta koska hän rakastaa minua hän antaa minun tehdä niin.Saahan hänkin katsoa jalkapalloa.
Ensinnäkin,uudelleen selostus.Täytyy muistaa,että lasi viiniä tai olut vauhdittavat mukavasti selostusta ja pienessä hiprakassa jalkapallokin voi muuttua ihan siedettäväksi lajiksi seurata.
Valitsen aina huolella pelaajat ruudulta,joita alan seurata.Nimillä ei ole merkitystä sillä annan heille välittömästi uudet nimet.Sitten huutelen sohvalta valitsemieni pelaajien "suilla" ja kommentoin samalla pelinkulkua,kuin studiossa istuisin.
Jalkapallon säännöistä minulla ei ole hajuakaan,mutta tuomarin heilutellessa värikkäitä korttejaan,innostun aina.On mahtavaa keksiä rangaistuksia omasta päästään.Suosikkejani ovat jalkapuussa istuminen,paljain jaloin pelaaminen tai puhelu äidille ,jossa täytyy selventää itkun kanssa,miksi meni ja puri vastustajaa olkapäähän?
Seuraava keino on katsella kaikkea muuta paitsi itse peliä.Etsiä pelaajista niitä omaa silmää miellyttäviä ulkonäöllisesti ja arvioida vaikkapa reiden muotoja.Selostusta tässäkään kohtaa unohtamatta.
Yleisöä näytettäessä,koetan aina ensimmäiseksi bongata sen maskotin.Näissä kisoissa se onkin ollut varsin mielenkiintoinen.Pitkänenäinen gerbiili,jonka aivot ovat osittain pullahtaneet korvien välistä näkyviin.Maskotti on myös ollut erittäin huono peittelemään todellisia kiinnostuksen kohteitaan,nimittäin katsomossa istuvia kauniita naisia.No kyllähän ne jalkapllon voittaa ihan jo minunkin silmissäni.
Pervoksi tuon gerbiilin tekee se,että sisällä oleva ihminen voi surutta tuijotella molopään sisältä ketä tahansa ja minne tahansa.Söpöt maskotin silmät kätkevät taakseen oikean limanuljaskan.
Tälläkin mielikuvalla leikittelemällä,jalkapallo näyttäytyy silmissäni hieman siedettävämmältä,mutta nyt myös pervolta.

On olemassa tietenkin sekin mahdollisuus,että jätän kokonaan katsomatta ja kommentoimatta koko jalkaplloa.Siirryn vain marttyyrin elkein toiselle sohvalle lukemaan ja jätän tylysti vastaamatta mieheni kyselyille,että "mikä nyt on?".
Tuota käyttäisin ehkä jos olisin nainen ilman huumorintajua.
Jos jostakin syystä en jaksa osallistua jalkapallon katseluun tavallani,saatan toki siirtyä sille toiselle sohvalle lukemaan.En marttyyrin elkein enkä murjottamaan.Siirryn sinne suunnitelemaan ja kirja toimii vain hämäyksenä suurelle suunnitelmalle,ajalle kisojen jälkeen.
Ensin täytän illat Ylpeys ja Ennakkoluulo dvd-boxilla,sujuvasti siitä siirryn Gilmoren tyttöjen kautta Sinkkuelämään ja loppuvuoden kruunaa Mamma Mia elokuva sing a long versiona ainakin kahdeksan kertaa.Ja ei,tämä ei ole kosto,tämä on vain minun intohimoni!

Tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia!

Tämä seuraava kirjoitukseni oli noin vuosi sitten paikallisessa lehdessä,mutta on taas nyt erittäin ajankohtainen!Siksi laitan sen tänne myös.

Ylös,ulos ja sohvalle!

En ole koskaan ollut mitenkään erityisen liikunnallinen ihminen.Koulun liikuntatunteja odotin yhtä vähän,kuin joka vuotista mahatautia.Uimassa en käynyt,koska vihasin raahata märkiä kamoja kahden bussimatkan verran kotiin,märästä tukasta puhumattakaan.
Kaikkia pallopelejä inhosin,pesäpallo kärjessä.Pelkäsin sitä palloa.Hallitsematon,kova ja lentävä möykky,milloin minkäkin kokoinen,osui jalkaan,selkään tai mikä pahinta päähän!
Yritin aina noilla tunneilla sulautua taustalla olevaan ympäristöön ja olla näkymätön.Sillä seurauksella,että liikunta laski keskiarvoani.

Joskus kokeilin jotakin ohjattuja jumppia,mutta ei,ei tällä rytmitajulla.
Ohjaaja ja kaksikymmentä muuta jumppasiskoa paahtaa yhteisellä rytmillä oikealle,minä yksin vasemmalle.Sitten pitäisi vielä tarkastella ryhtiä ja selän suoruutta yhtä aikaa koko salin kiertävistä peileistä ja nostella koipia tahdissa jossa en pysy!
Ennen kuin kerkesin käsiä eteen laittaa,makasinkin naamallani viereisen koikkaloikkaajan hikisellä jumppamatolla.
Juomaksi tuollaisille tunneille olisin tarvinnut vesipullon sijasta puolilitraa kossua ja pienen hikipyyhkeen tilalle rantapyyhkeen!

Vasta koulun jälkeen,aikuisena,löysin lajeja jotka miellyttivät edes vähän.
Tällaiselle osa-aika flegmaatikolle,jota sohva vetää enemmän puoleensa kuin lenkkipolku,sopivia harrastuksia olivat jooga,pilates ja avantouinti.Jälkimmäisestä kehkeytyikin pikkuhiljaa suuri intohimo heti salmiakin jälkeen.Täytyy silti myöntää,että aika usein valitsin ja valitsen edelleenkin rakkaan sohvani,kun lähden itseäni hikipäässä rääkkäämään ja odottelemaan sitä hyvää oloa,jonka voin saavuttaa jo jäämällä lähtökohtaisesti sohvalle.
En minä silti kokonaan jätä liikkumatta tai inhoa kaikkia lajeja.Jääkiekkoakin katselen joka vuosi niin että peppu ja reisilihakset kipeytyvät jatkuvasta sohvalta ylös hyppimisestä.En vaan lenkkeile jos ei huvita.

Olen ehdottomasti hyötyliikunnan puolesta puhuja!
On paljon sellaista missä huomaamattaan onkin jo liikkunut tunnin tai pari.On hiki ja sykekin noussut.Jokainen voikin sitten itse omalla kohdallaan miettiä,mitkä ovat ne keinot joilla syke nousee.
Olen nyt kaksi kesää työnnellyt (nyt tulee ilmaista mainosta) Stiga Handyclip kelaleikkurilla pihaa, aina kun lapset leikkivät.Kerran eräs kyläläinen ohikulkiessaan naureskellen ihmetteli,kuinka jaksan työnnellä tuota leikkuria monta kertaa viikossa.Totesin hänelle vain,että toiset ne ostaa crosstrainerin ja minä tällaisen.

Kuulun siihen sakkiin,jotka ovat saaneet joko hyvät geenit tai eri hyvän aineenvaihdunnan.Kuulun myös valehtelematta niihin,jotka voivat syödä lähestulkoon mitä vain ilman seurauksia vyötäröllä.Näin on aina ollut,mutta en tiedä onko aina myös oleva?
Se jää nähtäväksi mitä ikä tuo lisää tullessaan,odotan innolla!

Kolmentoista vanhana hujahdin yhden vuoden aikana 170 senttimetrin pituuteen.Parin seuraavan vuoden sisällä sain vielä pari senttiä lisää ja pituudekseni jäi 172cm.
Ei tällainen hujoppi kuitenkaan 50 kiloisena kovin naiselliselta näyttänyt.Painoin vielä lakkiaiskeväänä 55 kiloa.Näytin kirjaimellisesti heinäseipäältä jonka päälle oli ripustettu maailman kaunein mekko.Onneksi omasin edes hitusen itsesuojeluvaistoa ja ostin pitkän mekon,sillä muuten tikkujalkani olisivat todella pilanneet edes vähän mukiinmenevän asetelman.

En ole eläissäni laihduttanut,ei ole tarvinnut.Mutta en myöskään sellaiseen aio koskaan lähteä.Uskon kohdallani siihen,että kohtuudella kaikkea niin ruokaa,juomaa kuin liikuntaakin sekä minä että kroppani pysymme tasapainossa.
Tätänykyä painan 64 kiloa ja olen itseeni melkein tyytyväinen.Eihän naiset koskaan ole täysyin tyytyväisiä itseensä ja jos muuta väittävät,valehtelevat.
Esikoinen jätti minulle pysyvästi kaksi kiloa,mutta ei niitä paljon kaipaamiani raskausarpia.Kuopukseni jätti minulle myöskin kaksi kiloa,varmaankin tasapuolisuuden nimissä.Kuopukseni jätti myös ne ihan todella(joku voi epäillä,mutta nyt ei kannata)kaipaamani raskausarvet navan ympärille.Paljon niitä ei ole,mutta juuri sen verran,että niillä voi ylpeillä!
Raskauksien myötä minulle ilmestyi myös lantio.En enää ole lipputanko neljällä yliohuella raajalla varustettu.Olen vartalooni melkein tyytyväinen,mielestäni nyt vasta itseni muotoinen nainen.Lihakseni eivät erotu mistään kohtaa enkä ole ruskettunut.En näytä bikinit päällä fitness mallilta,mutta kehtaan mennä bikineissä rannalle.

Pistetään kampoihin jo epidemiaksi nousseelle bikinifitness vouhotukselle ja ollaan rohkeasti omia itsejämme omine mahatavine vartaloinemme,vaikka sieltä sohvan pohjalta huudellen!
Ja jos joku luulee,että kirjoitan näin kateellisuuttani,hän on väärässä.Enhän minä edes jaksaisi treenata niin paljon,kuin  nuo bikinileidit ja milloin minä sitten sohvalla makoilisin?
Nostan hattua lihasmimmeille ja ihailen tuota itsekuria,kai...Minä vain nautin elämästä vähän toisin päin!

 

 

Öiden hiljainen hiippailija!

Opin vauvana puhumaan ennekuin kävelemään.Se nyt ei varsinaisesti liity tähän,mutta sainpahan hyvän aloituksen.
Minulle on kerrottu (en tietenkään voi itse edes muistaa varhaisimpia lapsuusjuttuja),että lähestulkoon heti saatuani jalat alleni ja pinnasängyn vaihtuessa vain laidalliseen puusänkyyn,olen ottanut jalat alleni myös öisin.
Puhetta suolsin päivät ja kohtuullisen hyvänä flegmaatikkona yleensä istuin ja söin tai istuin ja leikin.Liekö sitten se,että energiat jäivät päivällä purkamatta vai mikä,kun yöllä vasta vauhti kiihtyi.

Äidilläni ei varmasti ole ollut helppoa.Toivon vain ettei hän koskaan vauva-aikanani lohduttautunut asialla,että nukkuu se pian.Ei,se ei nukkunut kunnolla kahteentoista ensimmäiseen vuoteensa.Ja siitäkin eteenpäin kovin vahtelevasti.
Ei varmasti ollut helppoa kenelläkään muullakaan perheessämme.Yöeläiminä perheemme kissat eivät ehkä kiinnittäneet huomiota kanssa sipsuttelijaan,vaikka kävelinkin vain kahdella jalalla.Kissojen älykkyys onkin yliarvostettua.


 Niin kuin kirjoitin,en millään voi muistaa varhaisimpia yöhampparointejani,mutta äiti on kertonut paljon.Minulla oli kaksi toistuvaa neuroosia joka kerta kun lähdin lenkille.Ensimmäiseksi hinauduin äidin sängyn vierelle,hiljaa ja ontosti tuijotin häntä niin kauan,että hän heräsi.Tietenkään en puhunut mitään,olinhan lärpättänyt jo päivän.
Olen ollut aina melko kiltti ja hyvä kuuntelemaan puhetta,niin myös unissani.Äidin ei tarvinnut,kuin pyytää minua menemään takaisin nukkumaan ja näin olin tehnyt joka kerta.
Se toinen asia johon äiti heräsi yleensä jo ennen kuin kerkesin seistä sängyn vieressä aaveen lailla,oli valojen sytyttely.Sytytin valot ihan jokaiseen huoneeseen ja huoneiden jokaiseen lamppuun.Eräänkin kerran olin ollut lähdössä autotalliin valoja sytyttämään,vaikka sinne ei mennyt edes sähköjä.
Pikkusisareni  on luultavasti kiitellyt olemassaoloani useamminkin kuin kerran.Ei välttämättä ollut edes kesäyö ja ukkonen,kun sängyn reunalla istuin minä.Salamoiden sijasta huoneen valaisi kattolamppu,kirjoituspöydän valo ja yöpöydän pikkuinen tuikku.

 En koskaan muista yöllisiä kävelylenkkejäni tai mitään muutakaan,joskus hyvin harvoin jonkun unen jonka pohajalta olen sitten toiminut.Näin kävi eräänkin kerran.
Noloksi tai nolommaksi asian tekee,että en ollut kotona tuona yönä.
Olin tuolloin muistaakseni juuri ja juuri täysi-ikäinen ja erään kaverini kotona yökylässä.Heillä oli koira ja he asuivat yksikerroksisessa omakotitalossa.Huone jossa nukuin oli eteisen päässä ja ulko-ovelle oli matkaa vain pari metriä.
Muistan nähneeni unta jossa joku yritti varastaa eteisestä kaikkia kenkiä ja perheen koiraa.En kyllä ymmärrä miksi.Kengät olivat kaikki melko rumia ja enimmäkseen hikisiä lenkkareita.Saattoi siellä parit sutkuavokkaatkin seassa vilahtaa.Koirakin oli vain intopiukee hyppyhullu ja vähän läski.
Aamulla heräsin,kun perheen isäntä nauraa oveni takana melko hillittömästi,kummastusta äänessään.Kaikki eteisen  puolellla olleet kengät oli kannettu siististi tuulikaappiin ja kenkien päällä rötkötti perheen koira.Varmuuden vuoksi ulko-oven lisäksi, lukkoon oli laitettu myös tuulikaapin ovi,joten koira ja kengät pötköttivät turvallisesti lukkojen takana.

Sitten oli monen vuoden tauko kunnes räjähti.Vuonna 2007 asuin yksin yksiössäni aivan kaupungin keskustassa.Olin aina pelännyt joutumista yöllä ja unissani rappukäytävään.Sillä kertaa en joutunut,mutta paljon muuta ehti tapahtua.
On perin pohjin jännittävää herätä aamulla sohvaltaan ja makuupussissa,vaikka illalla oli mennyt ihan omaan sänkyyn nukkumaan.
Kylmiäväreitä hiihteli selkänahassa,kun tajusin että olin keittiöjakkaran voimin kiipeillyt hakemaan tuon makuupussin eteisen ylimmästä kaapista.
Retkielämäni sohvalla oli ollut ilmeisesti myös vaarallista tai muuten ongelma-altista,sillä pitkän etsinnän jälkeen punainen simpukkapuhelimeni löytyi tuon majapaikan alta.Läppä avoinna se siellä killotti,näytöllään viimeiseksi soitetuksi numeroksi jäänyt 112.
Puhelu oli kestänyt 0:02 sekuntia,joten tuskinpa mistään hengenhädästä oli ollut kyse.Toivottavasti ainoa hätäni on ollut tilapäinen valokatkaisijoiden toimimattomuus tai palanut lamppu eteisessä.Onneksi en sentään nuotioita ollut alkanut kyhäämään.Hivenen olisi saattanut harmittaa,jos olisinkin unissani tilannut palokunnan kämppääni ja aamulla en edes muistaisi nähneeni koko kalustoa,palomiehistä puhumattakaan!Puhelun kestosta päätellen olen kuitenkin ratkaissut ongelmani itse.

Äidiksi tultuani en ole kävellyt kuin muutamia kertoja unissani.Tai näin olen päätellyt aamuisin,kun joka paikassa on palanut valot.Olen huomannut,että hyvin harvoin kävelyni liittyy uniin,yleensä olen joko stressaantunut tai kannan liudan huolia sydämelläni.Tällaisina aikoina tepastelen ilmeisesti hakemassa valoa elämääni.

Viime lauantaina muistan nähneeni unta lavatansseista.Aamulla ei palanut valoja missään,mutta laukustani löytyi Markku Aron nimikirjoitus!

Juhannus,viikonloppu kokolla!

Nyt se on taas käsillä,nimittäin juhannus ja monenmoiset keskikesän traditiot.
Itse en poimi sen seitsemää yrttiä,kun kukat kuitenkin luonnossa esittäytyvät minulle vain kukkina,joita en nimeltä tunnista.Kauniita katsella,se riittää.
Yleensä juhannuksena on myös niin kylmä ettei alasti pelloilla juoksentelu,varsinkaan keskellä yötä houkuttele.Olen kyllä hyvinkin taikauskoinen,mutta en masokisti.
Minulla on aivan omat juhannustraditiot eikä niillä ole mitään tekemistä vanhojen ja alkuperäisten kanssa.Ne ovat kehittyneet itsestään vuosien varrella.
Tärkein niistä lienee,seuraavan kesän odotuksen aloittaminen kuumeisesti.Niin kuin aiemmin kirjoitin,on odottavan aika pitkä ja näin saan tämän meneillään olevan kesän tuntumaan pidemmältä.Itsensä huijausta pahimmasta päästä,mutta niin on kaivoon kurkistelukin.Se mikä näissä kuitenkin on yhdistävä tekijä on hyvä mieli.Kaikki hihhulointi (jos sillä ei vanhingoita muita)millä saa itselleen hyvän mielen on kai sallittua.
Seuraavan kesän odottaminen ei onnistuisi minulta pelkästään odottamalla.Talvi on pitkä ja niin tylsää aikaa.Niinpä olen suurimmasta suurimpana jouluihmisenä antanut itselleni luvan hankkia joululahjoja jo pikkuhiljaa heti juhannuksesta alkaen.Näin ollen myös se ihana ja liian lyhyt joulunaika tuntuu pidemmältä.Joulufiilis kasvaa huippuunsa kyllä puolessa vuodessa.

Tänä vuonna olin hieman aikaani edellä ja hankin jo yhden joululahjan(osui niin sopivasti kohdalle)alkuviikosta,monta päivää ennen juhannusta!Mutta olen antanut itselleni anteeksi. Minulta kysytään usein,että alanko myös laulaa joululauluja juhannuksena.En tietoisesti,mutta yleensä ne hiippailevat mieleeni luonnostaan ja hyvinkin saatan jo huomenna hyräillä valkeata joulua.

Reilu kymmenen vuotta sitten ahtauduin juhannukseksi vielä telttaan,vaikka muuten en sitä ikinä olisi tehnytkään.Alkoholin voimalla pystyi ihmeisiin.Ei haitannut vesisade,luihin ja ytimiin yltävä kylmyys.Ei palaneet tai yhtä hyvin raaoiksi jäänet makkarat pallogrillin päällä.Pääasia,että oli paljon kaljaa mukana ja juhannuksesta seonnut kaveriporukka.
Teltta juhannuksina minustakin kuoriutui varsinainen äijä.Hattu päässä ja sadetakki päällä ei paljon kampaus mietityttänyt saati naisellinen vaatetus.Villapaita ja verkkarit edustivat tuon keskikesän juhlan parempia vaatteita.
Koko juhlan paras ruoka oli tietenkin makkara,jota yhtenäkin juhannuspäivänä söin seitsemän kappaletta.Kun seuraavana päivänä vatsa huusi hoosiannaa,kaveri tarjosi puolikkaan kurkun.Avot,siitä se päivä taas lähti käyntiin ,aamulonkeron ja ja puolikkaan kurkun voimin.Enään en lähtisi noille reissuille,en edes seikkailu/nostalgia mielessä.Olen onnellisesti unohtanut kolmen päivän ryyppäämisen mukana kulkevat sivuongelmat.Kuten ihmissuhde riidat,hysteeriset itkut,kun olikin ihastunut väärään tyyppiin ja dramaattiset muka poistumiset leirintäalueelta,kun tulikin sanomista poikaystävän kanssa.Tottakai siihen soppaan sai sotkettua myös koko puolijoukkueteltallisen kavereita,saattoi jopa saada enemmän sympatiaa puolelleen,kun siideripäissään oli tehnyt itsestään jonkin naurettavan asian uhrin.

Ukkonen,tuo kesän kuokkavieras!

Olen ehdottomasti kesäihminen,olenhan syntynyt ihanan heinäkuun alussa.Aloitan odottamaan uutta kesää jo juhannuksena,varmuuden vuoksi sillä sanotaan,että odottavan aika on pitkä.Näin saan meneillään olevan kesän tuntumaan pidemmältä.
Yhtä asiaa en todellakaan kesiini odota ja se on tuo arvaamaton ja äänekäs,kutsumaton kuokkavieras ukkonen.Se rynnii paikalle aina,kun sitä vähiten odottaa ja nostaa sekunneissa stressitason nollasta sataan.
Päätön juoksentelu kodin ja auton välillä alkaa ensimmäisestä jyrähdyksestä.Salamointia en edes jää odottamaan mikäli ei ole ihan pakko!
Yleensä minä olen se joka säntäilee,lapset katselevat vieressä ja ehkä kysyvät,lähdetäänkö nyt mummulaan?No mummulaan tai jonnekin muualle,ihan sama kunhan ei tarvitse olla yksin kotona esittämässä lapsilleen rauhallista ja pelotonta aikuista,vaikka sisällä kiehuisi kymmenenlitran pottukattila.Se ei kuitenkaan onnistu ja pian huomaankin istuvani yksin saunanlauteiden alla lapsien katsellessa piirrettyjä telkkarista,vaikka kuinka olisin kieltänyt sen avaamisen ukkosella.
Olen tässä perheessä ainut,joka tuota luonnonilmiötä pelkää.En siis ole ainakaan vielä tartuttanut pelkoa lapsiini.Joskus olisi silti kivaa jos olisi kanssapelkääjä,saattaisi saunanlauteiden alla hysterisointi saada aivan uusia ulottuvuuksia!Ukkosta olen pelännyt niin kauan kun vain jaksan muistaa.Lapsuuden kodissani päiväsaikaan ukkosen yllättäessä,survouduin pyykkikoriin piiloon.Isompana en sinne enään mahtunut niin istuin lauteiden alla.
Yöllä pelko oli aina paljon suurempi,mutta ihmekös tuo,kun öisin pehmolelutkin näyttivät viikatemiehiltä ja sapelihammastiikereiltä.
Pikkusiskoni ei pelkää ukkosta,mutta luulen hänen pelänneen niitä kesäisiä myrksyöitä ihan muista syistä.Minä nimittäin säntäsin sisareni sänkyyn tavoilleni uskollisena heti ensimmäisestä jyrähdyksestä.Ei auttanut siskon valitus kuumudesta ja ahtaudesta,kun vähintään yhtä hysteerisen kissa-mummon kanssa pötkötettiin siskon kyljessä.Peiton alla.

Jos sisko ei jostakin syystä ollut kotona,herätin äidin vaikka keskellä yötä.Luulen,että äidillä nuo herätykset menivät samalla rutiinilla,kuin unissakävelyni ja salaisien kansioiden aiheuttaman pelon poistaminen.Salaiset kansioit-vhs nostettiin yläkerran takan päälle jäähtymään,se helpotti,mutta edes äiti ei pystynyt nostamaan ukkosta takan päälle ja paketoimaan sitä laatikkoon.Poissa silmistä,poissa mielestä ei ihan toiminut tässä kohtaa!Pelko ei lähde sillä,että menee keskelle ukkosta ja yrittää ymmärtää tuota (joidenkin mielestä fantastista)luonnonilmiötä.Ei lähde korkeanpaikan kammokaan matkustamalla Näsinneulaan,ei siellä lähtenyt kun jalat alta ja taju!Pelon kanssa oppii silti elämään,ei se kivaa ole,mutta ei tässä kovasti vaihtoehtojakaan vielä ole olemassa.
Sitä kerkiää pienenkin ukkosen aikana,autossa kotipihalla istuen,miettiä koneinsinööri isännän päänmenoksi monenlaisia häkkyröitä ukkossuojaksi itselleen ja perheelleen.Niiden toteuttaminen on kuulema jotenkin ongelmallista talon sisätiloihin.Ulos en tietenkään halua mitään rautahäkkiä traktorin sisäkumien päälle ellei se ole ikkunaton ja salamoiden välke kokonaan poissuljettu.Niin,eikä pahitteeksi olisi äänieristyskään.

Ennen oli paremmin!

 Kuulun vielä siihen sukupolveen,joka eli lankapuhelimien ja videoiden aikaan. Oli noloa jos ei ymmärtänyt Kummeli-vitsejä tai kotona ei ollut pikkuruisella kasetilla varustettua puhelinvastaajaa.
Valokuvia otettiin filmikameralla jossa oli joko 24 kuvan tai jopa 36 kuvan filmirulla.Yleensä 24 kuvan. Kuvien kehitys ja niiden saaminen valokuvaamosta oli yhtä jännittävää,kuin lankapuhelimella soittaminen kaverille.Koskaan ei tiennyt mitä sieltä tulee.Vastaisiko kaveri vai sen isä,olivatko kuvat onnistuneet vai tarvitsisiko maksaa 20 markkaa valottuneista ja päättömistä sukulaisista.
Sain ensimmäisen kännykkäni kuusitoista vuotiaana.Se oli tällainen.Siinä oli pieni näyttö,jonka tausta oli tiepalveluauton keltaisen vilkun värinen ja jolla saattoi kirjoittaa muutaman rivin mittaisia tekstiviestejä.Olihan se hieno ja ihmeellinen,niin hieno,että kaupungilla piti kulkea se korvalla vaikka kukaan ei soittanutkaan,se näytti coolilta.

Pari vuotta aiemmin olin saanut äidiltä puhelinkortin ,sellaisen johon oli ladattuna rahaa ja sillä pystyi soittamaan puhelinkioskista.Sekin oli mahtavaa,mutta ei ilmeisesti niin mahtavaa kuin halon kokoisen luurin kanssa korvalla kävely,vaikka toisessa päässä ei ollut ristinsielua.  Tuon historiallisen mötikän jälkeen minulla onkin ollut useita luureja ja tätä nykyä olenkin onneton älypuhelimen omistaja. En todellakaan haaveile uusimmasta minitietokoneesta korvallani vaan ainoastaan vanhasta oranssin värisestä lankapuhelimesta ja kunhan saan tarpeeksi rohkeutta hommaan sellaisen.

Kaipaamaan en jää kuin älykkään puhelimeni kameraa,mutta uskon että yhtä hyvin mukana kulkee myös rakas järjestelmä kamera,joka muistikortistaan huolimatta muistuttaa etäisesti vanhaa filmikameraa.Nyt varmasti joku miettii ,että miksi en ole jo haaveilmaani lankapuhelinta hankkinut?Syy on yksinkertainen,läheiset huolestuvat.Ne huolestuvat jos eivät saa minua heti kiinni.Tällainen on tämä maailma nykyään!Luotan kuitenkin siihen,että ennakkoon hyvin kertomalla aikeistani hankkia tuo luuri takaisin,saan läheiseni ymmärtämään ettei jatkuva tavoittaminen istu elämääni ja tärkeän asian ollessa kyseessä voi jättää viestin vastaajaan. Mikään ei ärsytä niin paljon, kuin se että jokin asia tai homma keskeytyy kännykän soidessa.Kännykkä symboloi itse esineenä pakkoa,pakkoa vastata tai muuten pihasta löytyy poliisi,paloauto ja ambulanssi.Lankapuhelimen omistajana pakon taakka putoaisi harteiltani,sillä tuskin pelastuslaitos enään kymmenennen kerran jälkeen vaivautuisi lähtemään tarkistukselle,kun luultavasti makoilisin vain lepolassessani kirjoittamassa tai "söisin" lasteni valmistamia kura-heinä keitoksia ilman hengen vaaraa.Tähän ikään mennessä olen saanut liudan hyviä ja vielä isomman liudan hyvin huonoja elämänohjeita.Osan olen todennut huonoiksi ihan oman kantapään kautta.Paras ohje on kuitenkin ollut,ettei koskaan saa välittää muiden pahoista arvosteluista ja täytyy aina tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee tai tuntee,kuitenkin toisia kunnioittaen. Minua ei suin surmin liikuta mitä muut minusta tai perheestäni ajattelevat,tiedän itse aina totuuden.Siksi en yritä luoda missään minkäänmuunlaista kuvaa itsestäni kun se on.En edes facebookissa,johon liityin muinoin pitääkseni yhteyttä kaukana oleviin ystäviini.Mutta sekin mokoma systeemi on muuttunut pakoksi.Jos en viikkoon käy päivittelemässä jotakin,se lähettelee sähköpostiini viestejä ja muistuttelee omasta olemassaolostaan,sen sijaan että se muistaisi minun olemassaoloni.No,yhtä kaikki.Kännykät,tabletit,tietokoneet,internet,some...Äääh...Nykypäivän muka selviytymiskeino.Hyödyllisiä oikein käytettyinä,minulle niiden hyöty on minimaalinen ja selviytyminen niitä ilman mahdollista jopa toivottavaa!