Paska reissu!

Kävin tuossa alkuviikosta siskon tiluksilla hommissa.Hommat hoidin ihan omaan pussiin ja ihan ilman apuja.Hyvä minä!
Reissumme tosin alkoi melko koomisesti.Pojat huusivat kilpaa mahdollista taidottomuuttani ajaa isännän pakettiautoa ja siinä hässäkässä jo kerkesin unohtaa mihin olimme matkalla.Niinpä asuvalintani olikin kaikkea muuta kuin työhön soveltuva housut ja paita.Onneksi alitajuntani toimi sen verran,että itseltänikin huomaamatta olin siepannut Hai-saappaat eteisestä kyytiin.

Seuraava hidaste/haaste koitti jo puolessa välissä matkaa.Paku oli tankattava.Matkalta soitin isännälle, kysyäkseni kummallakos puolella se tankki olikaan?Ilman puhelua olisin pyörinyt asemalla ympyrää.Tankin sijainti paikallistettuna köröttelin kylmäasemalle,mutta että niinkin yksinkertaisesta asiasta,kun tankkaaminen on tehty niinkin vaikeaa kun se oli,on kyllä jo surkuhupaisaa.
Reteenä astelin auton viereen ja availin luukkua tai kuvittelin avaavani,eihän se auennut.Kuskin penkin alla olikin kuulema jokin vipunen,jota piti nostaa niin tankin ovi aukeaisi.Vähemmän reteenä istuin takaisin penkkiin ja kiskaisin vivusta.Penkki luiskahti salaman nopeasti taaksepäin ja ennen kuin kerkesin tajuta,nytkähti se takaisin eteen.Muutaman kerran rullailin penkin kanssa ees taas,rinnuksieni töniessä rattia joka toisella kertaa.Vipu oli väärä,sen minulle opetti paitsi kolhittu etumus myös edelleen kiinni jököttävä tankin kansi.
Lopulta se pikkuruinen vipunen löytyi,kun ensin olin hyvinkin käytännöllisessä kukkamekossani könynnyt kuskin  penkin alla ja kännykän valolla etsinyt sitä.Tankkasin ja matka jatkui.Hetken perästä myös retee asenteeni oli löytänyt taas paikkansa ja aurinkolasit päähäni asennetta korostamaan.
Perille köröteltiin siis asenteella ja täydellä tankilla.

Siihen oli syynsä,miksi me pakettiautolla maatilalle ruillailtiin.Tarvitsin palanutta hevosen paskaa kasvimaalle ja tilapäisessä mielenhäiriössä olin kysynyt myös anopin tarpeita ja niitä tarpeitahan oli..
Jätesäkit perässä peruuttelin(kyllä,minä peruutin ja vieläpä pakettiautolla)ladon eteen,jossa palanutta paskaa otaksuin olevan.Kolmen pakitusyrityksen jälkeen pääsin viiden metrin päähän ovesta ja repsikan puoli vain hitusen ojan puolta viistäen.Renkaat painoivat itsekkäästi levinneet voikukkapuskat lakoon,mutta tuskin se haittasi ketään, sillä kyseessä ei onneksi ollut eläimille elintärkeää viljelmää.

Tuossa vaiheessa kiittelin itseäni,sillä saappaat osoittautuivat todella käteviksi,ei pelkästään paskan takia vaan myös uskomattomien voikukkapöheiköiden ja nokkosten takia.
Saappaat suojasivat ihan kivasti,mutta sukkahousujen tilalle olisin vahingossa voinut ottaa ne kahisevat Karhun verkkarit niin ei olisi pisimmät nokkoset sääriäni niin ahnaasti nuolleet.

Kakka sujahti säkkeihin siitäkin huolimatta,että rautalapion tilalla minulla oli taipuisa ja köykäinen purulapio,päällä kukkamekko ja kaulassa kuumottava huivi.
Mutta sain minä aikaseksi muutakin,kuin hien.Nimittäin säkkikaupalla palanutta paskaa anopille ja itselle,viisi vuotiaan poikani ottamat kuvat minusta paikan päällä ja siskon tytön koulutaxi-kaverin ihmetys juhlamekossa(lapio kädessä) tallin pihalla pyörivästä äidistä,joka osoittautui kuitenkin hyvin pian vain tädiksi,joka nyt "on vaan tollanen"!

 
 
 

 
 

Hippi ottelussa!

Viime kesänä ulvoin ja ulisin,kun televisiosta ei muuta tullut kun jalkapalloa.
Sain helposti useammankin riidan aikaiseksi tai ainakin riidan alun.Mieheni vannoutuneena jalkapallo-fanina pysyi aika lailla hiljaa,ei alentunut tasolleni ja möykännyt takaisin.Siksi kai suurin osa noista riidan aluista jäikin vain aluiksi.Ja sehän tietysti kiukutti minua,joka olisin halunnut napista lisää lajin tylsyydestä ja selostaa joka ikisen kentällä tapahtuvan liikkeen,puoliksi miestäni ärsyttääkseni,puoliksi että olisin kestänyt tuota mokomaa tv:n mölinää illasta toiseen.

Mutta sitten,tapahtui jotakin.Mullistavaa ehkä.
Siskoni tyttö pyysi katsomaan omaa peliään(hän pelaa jalkapalloa),pakko oli mennä.Tai pakko on väärä sana,halusin mennä.
Kentän laidalla en ymmärtänyt yhtään mitään pelin kulusta.
Hurrasin väärissä kohdissa,nousin seisomaan,kun kaikki muut istuivat ja söin makkaraa juuri silloin,kun olisi pitänyt hurrata.
Suu täynnä makkaraa jätin hurraamatta,että pienten(ja heidän vanhempiensa) ei tarvitsisi enää muun temppuiluni lisäksi todistaa tukehtumiskuolemaa.

Tämä nyt on vähän sivuseikka,mutta en pelkästään teatterillani saanut aikaan erilaisuuden tunnetta,vaan myös vaatteillani.Kaikilla muilla vanhemmilla ja aikuisilla,korostan kaikilla,oli päällään tuulipuvut/verkkapuvut,jotakin urheilullista kuitenkin,lippalakki ainakin.No,minulla ei,eipä tietenkään.
En pidä urheiluvaatteista ja sitäpaitsi tuulipuvut kahisevat.
Minulla oli mustat leggarit,keltainen hame,vihreä villatakki,varrelliset violetit tennarit ja stetson päässä.
Olisin sopinut paremmin rodeo katsomoon tai jopa raveihin(ei talli alueelle),kuin sinne Nike-lippalakkien ja karhu-verkkareiden kokoontumisajoihin.
Aikamoiset karkelot saisi olla tiedossa,että minä tyylistäni luopuisin,enkä ehkä silloinkaan.

Ei minua siellä nolottanut,en miettinyt mitä muut minusta ajattelivat(tai olivat ajattelematta) tai tyylistäni,mutta muistan miettineeni perin vakavasti seikkaa,joka muutti ajattelutapaani melkoisesti.
Istuin katsomossa miettien,että kaiken sen mouhoomani ajan jalkapallon tylsyydestä,olisin voinut käyttää edes sääntöjen opetteluun!
Samalla havahduin siihen,että olen aika kohtuuttoman paljon haukkunut lajia,jota rakas mieheni rakastaa.Ei hän käytä energiaansa minun mielenkiinnonkohteiden haukkumiseen,vaikka kiinnostukseni kohteet ovatkin aivan eri sfääreistä kuin hänen.
Mutta odotan kyllä innolla sitä päivää kun(jos) puoli maailmaa seuraa joogaretriittiä,Satuhäitä ja tekee samalla Tarot-pöytiä,enkeleistä ja astrologiasta nyt puhumattakaan.
Epäilen vahvasti,että tuolloin saatan kyllä kuulla selostusta ja mölinää mieheni toimesta ja ihan pyytämättä.
En ole vielä kuitenkaan päättänyt,kuinka nuo minun mielenkiinnonkohteeni saavuttavat puoli maailmaa ja vieläpä television välityksellä?
Siinä voisi olla jollekin ohjelmasuunniitelija-askartelijalle haastetta,eläkeikään asti ehkä...

Tänä keväänä esikoisen ilmoitti haluavansa pallokouluun.Minä ilmoitin miehelleni haluni oppia edes ne säännöt.
Mies opetti ja minä ilmoitin poikani pallokouluun.
Nyt olen sitten "jalkapallo-äiti" .Seison kentän laidalla ja itken liikutuksesta,ylpeydestä ja lapseni rohkeudesta.Mutta nyt en hurraa,en väärissä paikoissa,en ollenkaan.Koko energiani kun menee sääntöjen sijoittamiseen ja lapseni suorituksen seuraamiseen(ei ole väliä vaikka suurin osa ajasta siellä pelattiin Mustaa Pantteria,en minä niitäkään sääntöjä hallitse).
Uskon kuitenkin,että loppukesästä jo hurraan,toivottavasti ihan oikeassa kohtaa ja suu tyhjänä!

Kuvitellen!

Kun meille tulee vieraita,kaivan aika usein kaapista ensin hääkuvat ja sitten lasten syntymäkuvat ja ristiäiskuvat.
En minä niitä nyt joka kerta kaiva kaapista enkä kaikille esittele,mutta sellaisille jotka niitä eivät ole vielä nähneet ja niille,jotka ne vain haluavat nähdä.
Joskus katselen kuvia ihan itsekseni vain ja uppoudun muisteloihin.Muisteleminen on yksi elämäni suola.
Saatan selata lasteni syntymäkuvia niin hartaasti,että en kuule enkä näe silloin muuta.Niinkuin taannoin kävi.Sohvalla istuin ja tippalinssissä selasin ensin esikoisen ja sitten kuopuksen kuvat.Tunteet,joita olen kuvien ottohetkellä tuntenut,palasivat sisälleni samoina ja liikutuin,nauroin,hämmennyin ja jopa suutuin yhdessä hetkessä yhtäaikaa.
Esikoinen oli tuolloin kerhossa ja kuopuksen ilme oli kyllä näkemisen arvoinen.Pieni raukka halusi vain tietää,missä kaikissa kuvissa hän esiintyi ja äiti sen kun ulvoi menemään,niin ilosta kuin kaihostakin.

Jossakin vaiheessa huomasin tuon utelijaan kaksi vuotiaan kadonneen kyljestäni.Pienestä rapinasta olisi pitänyt jo lähteä katsomaan mitä tapahtuu,mutta minä sen sijaan sivuutin vinkin ja katselin sumuisin silmin loppuun koko albumin.
Toivuttuani tuosta tunteiden kuohuvasta koskesta,huutelin kuopusta luokseni.
Vaan eipä tuo tullut.Oli pakko nousta katsomaan mitä pikku-herra keittiössä askarteli.
Keskellä jumalatonta paperisilppukasaa istui kuunaamainen kuopus,hymy korvissa.Keltaiset leijonasakset olivat tehneet työtä käskettyä ja jälki oli sen näköistä.Erehdyin kysymään,mitä hän oli touhunnut ja vastaukseksi sain tärykalvot puhkovan huudon.
Silloin tiesin,että silpun lisäksi oli jossakin muutakin taidetta minua odottamassa.Ja kyllä,paperisilpun alta löytyi mustalla tussilla lattiaan piirretty "suherros",joka rakkaan lapseni sanoin oli hän itse.No,niinpä tietenkin.Minä kun olin ollut niin uppoutunut kuvien katseluun,enkä varmasti ollut kerinnyt/huomannut vastata jokaiseen kuopuksen kyselyyn oliko hän missäkin kuvassa,raukka oli päättänyt itse itsensä ikuistaa ja vieläpä keittiön lattiaan.Hänen täytyi tietää ainakin jossakin syvällä sisällään,että keittiö on se äidin lempipaikka!

Tulin siihen tulokseen,että meillä on tarve tallentaa ja tarve muistaa/muistella.Kukin tekee sitä tapansa ja ikänsä mukaan,sen sain todella huomata viime viikolla.
Taannoisella mummolareissulla kävimme toki kylässä myös yhdellä mummon siskoista.Kahdeksan kymppinen mummeli touhotti heti säkillisen leluja lapsilleni lattialle,könysi itse perään ja leikki niin paloautolla kun nukellakin.Hän toimi heti useamman leikkikaverin osassa ja tekstiä tuli niin paljon,että puheliaat lapseni meinasivat jäädä kakkosiksi.
Sitten tulikin kahvittelun aika ja hautajaiskuvat.
Katselin läpi neljä albumia,joka tarkoitti siis neljät eri hautajaiset.Kahden albumin maanpäällisen elämän jättäneet sankarit olivat tuttuja,kahden tuiki tuntemattomia.
Jokaisen kuvan kuitenkin katsoin,ihan jokaisen.Eläydyin ja jos en osannut,esitin että eläydyin.Kuuntelin arkun vierellä seisovien ihmisten nimiä ja kun käänsin seuraavan sivun en enää nimiä muistanut.Onneksi kuulin nimet uudelleen ja uudelleen.
Välillä vilkaisin iso-tädin ilmeitä,kun hän selitti minulle kuvien ihmisiä ja vainajan elettyä elämää.Iso-tädin silmissä vilkkui vuoroin ilo,vuoroin suru.Välillä kaiho valtasi vanhat silmät ja hetken niissä viipyi tyhjyys.
Tunteet kulkivat laidasta laitaan niin kuin minulla hieman aiemmin omalla kotisohvalla.
Mutta niin se vaan menee,elämä.Syntymästä kuolemaan,iloista suruihin ja toisin päin.
Jatkan siis onnessani tallentamista ja muistelua,vaikka hautajaiskuviin onkin vielä (toivottavasti) pitkä matka!

 

Extempore=extreme!

Viime viikon keskiviikkona puhuin puhelimessa oman mummoni kanssa.Juttelimme niitä näitä sellaisen kevyen puolituntisen(yleensä jutellessa hujahtaa helposti tunti tai ylikin).Jutustelu oli mukavaa ja leppoisaa,mutta jostakin syvältä korviini kantautui kuitenkin yksinäisyys ja ikävä.
Puhelun päätyttyä en aikaillut.Tunnissa olin pakannut poikien ja omat kamppeet kasaan ja seuraavaksi istuimmekin jo autossa matkalla Pohjois-Savoon.
Mummolle en luonnollisesti kertonut mitään tulostamme,se oli täydellinen yllätys.

Harvoin harrastan mitään extempore reissuja(extempore on minulle jo todellista extremeä),koska olen niin totaalisen mukavuudenhaluinen ja todellinen koti-ihminen,etten jaksa ja pysty kovin kauaa olemaan vieraassa paikassa.Siksi toisekseen,on paljon helpompaa toimia lasten kanssa kotona,kun kylässä.Mummolaa en silti laske ihan sellaiseksi kyläpaikaksi,jossa tarvitsisi koko ajan pingottaa ja askeleitaan varoa.Siellä olen kyllä kuin kotonani,vaikka en annakaan lasteni syödä riisipiirakkaa sohvalla tai pyyhkiä suutaan mummon päiväpeittoon.
Oikeastaan minulle käy mummolaan mennessä aina niin,että sieltä en pois tahtoisikaan lähteä.
Niin kävi tälläkin kertaa.

Viime keskiviikkoisen matkani alussa pohdin kyllä muutamaan otteeseen,että olikohan lähtö kahden kohtalaisen eloisan pojan kanssa yksin matkustaminen kuitenkaan se ihan viisain juttu?Oriveden kohdalla (jo) huomasin oman paitani olevan väärinpäin,kuopuksella eripari sukat ja esikoinen oli lähtenyt talvilenkkareilla,vaikka pyysin häntä pukemaan vain lenkkarit.No,oma vika kun en lähtiessä tarkastanut ja oma vika kun luotin viisi vuotiaaseen.
Jämsässä pojille iski nälkä ja pissahätä.
Kerrankin olin ollut kaukaa viisas ja pakannut mukaan voileipiä ja mehua pulloihin sekä rusinoita.
Jämsän Shellin henkilökunta kiittää varmasti,kun parkkipaikalla puskapissatin lapseni,istutin takaisin autoon,löin leivät ja mehut käteen ja juoksin itse sisälle vessaan.Mitään en kuitenkaan ostanut,koska minulla myös oli mukana oma ruisleipä ja vesipullo.
Myyjän pitkistä katseista saatoin päätellä säälin ja hiljaisen ajatuksen yksin matkustavasta äidistä kahden vilperin kanssa ja vieläpä niin köyhän,ettei edes kahvia raaskinut ostaa asemalta.Huikkasin lähtiessäni kiitos ja hei,johon myyjä tyytyi vastaamaan monotonisesti "Tervetuloa uudelleen".En tiedä oliko se kutsu,sääliä vai vinkki pysyä poissa jatkossa?

No,Jämsä jäi ja edessä häämötti Jyväskylä.
Jyväskylä oli ja meni,sillä lapset olivat niin täynnä kurkkuleipiään ja laimeaa mehua,ettei turhalle tauolle ollut tilaa siinä vaiheessa.
Niin meni Äänekoski ja koitti Viitasaari.Viitasaarella oli pakko pysähtyä,pissa tuli kirjaimellisesti lahkeesta yhdellä meistä ja minulla kolotti kahvihammasta niin paljon,että Seon myyjä sai villisti laukkaavat asiakkaat,kiitoksen ja hein kanssa myös kahvista rahaa.Sen sijaan minä tyydyin katsomaan sääliä silmissäni myyjää,joka yritti hymyillä laukkaavan kaksikon pippeli-vitseille.
Kerroin myyjälle,että olimme ylltäysmatkalla mummolaan,johon myyjä totesi hiljaa "sehän on kiva",mutta ei toivottanut meitä tervetulleiksi uudelleen.

Matka jatkui.
Noin tunti ennen määränpäätä,mieheni laittoi työnumerostaan viestin mummolle,että "Teille saapuu ovelle-paketti tänään klo 19-20 terveisin *****-kuriiripalvelut".
Mummo oli tietenkin kerinnyt soittaa sukulaiset ja ystävät läpi,miettiä mahdollisia arpajaisvoittojaan ja jopa pelätä pommia.
Mieleen ei kuitenkaan ollut tullut kysyä numeroa numeropalvelusta,onneksi,sillä silloinhan meidän yllätys olisi mennyt pilalle.
Noin klo 19:05 saavuimme pihaan ja esikoinen laukkasi sisälle matkalta ostettu ruusukimppu sylissään.
Mummon ilme oli kyllä näkemisen arvoinen.Hyvä kun hän tahtoi tajuta edes ketä oli tullut ja ruusujakin hän puristi niin kovaa käsissään,että ajattelin niiden olevan jo tunnissa kuivakukkia.
Mutta kaikesta siitä hämmennyksestä ja yllättyneisyydestä saattoi läpi nähdä suuren onnen ja ilon.
Eikä aikaakaan,kun pihasauna oli jo lämmin,pizza uunissa ja minä lasten kanssa saunassa.Pojat pääsivät saunasta jäätelön ääreen ja minä sain ottaa kunnon löylyt,kylmän lonkeron odottaessa saunan eteisessä.
Onnellinen ei ollut pelkästään mummo,vaan myös minä.

Niin kuin olen joskus aiemminkin sanonut,olen ihminen joka tekee asioita jos ne tuntuvat hyvältä ja sydän niin sanoo.
Minun sydän ei pelkästään sanonut vaan se käski lähteä mummon luo.Tunne oli niin vahva,että mitään muuta vaihtoehtoa minulla ei ollut,kun lähteä.
Monessa muussakin elämän asiassa olisi syytä kuunnella sydäntään ja toimia sen mukaan.Kun sitä oikein kuuntelee,ei mene harhaan.
Mummo oli yllättynyt,mummo oli onnellinen,eikä mummon puheessa enää kaikunut yksinäisyys ja ikävä.400 kilometriä,kuusi tuntia ja säälivät katseet olivat kaiken vaivan väärti!

P.s ja esikoisen talvilenkkarit,olivat nekin jokin tarkoitus.Mummolan ojasta löytyi vielä kasa lunta ja kyllä,kengät olivat kaivuuhommissa enemmän kuin otolliset!
 
 



 
 

Punahilkka ja paha purkka!

Ne ihan oikeat kyläkaupat ovat todellakin katoava luonnonvara.
Mistä löytyy enää kauppa,joka ei ole liian tätä päivää?Mistä löytyy kauppa ja nimenomaan kyläkauppa,joka tuoksuu heti oven avattua raa'alta lihalta,kalalta,munkilta ja tuoreilta hedelmiltä,jotka sekoittuvat maitokaapin kylmän kylmän hajuun ja hajonneen limsapullon tahmaiseen tuoksuun?
Missä ovat ne pienet puodit,joista leikkeleet ostettiin kymmenissä tai sadoissa grammoissa?Juustot paloina ja punainen vahakuori päällä.Missä myydään enään "naapurin Kaukon kalastamaa kalaa" ja lottonumerot rastitetaan lyijykynällä kopioivalle paperille?Missä on kauppa,jossa henkilökunta tuntee sinut nimeltä,antaa avosylin tilin ja kaivaa tiskin alta yli jääneen jaffapullon juotavaksi,kun sinulla on helteisen kesäpäivän tuloksena valtava jano?

Kun olin lapsi,meidän kylällä Pirkkalan Toiviossa oli ihana ja tunnelmallinen kyläkauppa,Punahilkka nimeltään.Se oli vajaan kilometrin päässä kotoamme ja jo neljän vanhana sain ensimmäisiä kertoja käydä siellä ihan yksin ostoksilla.Lukea en osannut,mutta kauppalapun saattoi antaa tutulle myyjälle käteen ja hän auttoi minua keräämään oikeat ostokset koriin.
Ei tuolloin listalla ollut,kuin ehkä maitoa ja hiivaa,korkeintaan wc-paperia lisänä.Mutta mitä isommaksi kasvoin sen "suurempi" oli listakin.
Punahilkan oven kun avasi,pöllähti ovelta heti tuoksu kaikesta mitä kaupassa myytiin.Pieni lihatiski juustoineen ja kaloineen tarjoili aivan kaiken kyläläisille.Limsapullot olivat lasia,jopa litraset ja joskus kengänpohjat tarttuivat pulloja ohittaessa tahmeaan lattiaan.Karkkihylly oli paratiisi,sulassa sovussa roikkuivat niin Lauantaipussit,Karvinenpussit,Keskiviikkopussit(muistaako joku vielä)ja alapuolella pötkötti askit Jee-Jee,My Little Ponyt ja purukumit.Valikoimaa oli pienen ihmisen silmiin liian paljon ja koska yleensä ikinä ei kauppalista sisältänyt mitään noista karkkihyllyn antimista,oli niitä haettava joskus jopa salaa.
Melkein yhtä tärkeässä roolissa oli sen ainoan kassan edessä olevan krääsä-hylly.Sieltä saattoi löytää tarroja,nuken,hiuspinnejä,nappikorvakorut tai jopa vaalenapunaisin sydämin koristeltuja pikkuhousuja.Nyt en muista olivatko alushousut lasten vai aikuisten,mutta naivistisen kuvioinnin perusteella otaksuin/otaksun niiden olleen lasten ja ehkäpä vielä tyttöjen.
Kassatiski oli maaliman kaikkeuden mahtavin.Puinen ja punainen.Kassakone kovaääninen ja kortilla makasaessa myyjä kaivoi tiskin alta lonksuvan koneen,jonka välissä kortti sai kovempaa kohtelua kuin rekkakuskin perstaskussa.

Muistan olleeni jotakuinkin kuuden vanha,kun olin saanut mummolta viisi markkaa ihan omaa rahaa.Olin säästänyt tuota kolikkoa kukkarossa jo ainakin viikon,kun kerran sitten päätin mennä Punahilkkaan(ilman lupaa)rahan tuhlaamaan.
Karkkihyllyllä seisoessa jokin ääni korvissa käski olla ostamatta karkkia,kun kerran siellä muutenkin ilmaa lupaa olin ja karkkipäiväänkin taisi olla vielä tovi.Mutta kun kerran sinne kauppaan olin ja laukannut,niin jotainhan sillä rahalla oli ostettava.Ostin pitkän ja hartaan harkinnan jälkeen oranssin viiden palan purkkapaketin,jota koristi jänis hymyssä suin. Luulen,että ostin tuon paketin juurikin sen pupun takia.Muistan,että oli kevät ja minulla oli punaiset nahkaiset avokkaat jalassa,kengät olivat hieman reilut ja niinpä päätin piilottaa purkkapaketin kenkään.Hiihtelin purkat kengässä puistoon ja istuin keinuun.Avasin paketin ja survoin kaikki viisi palaa kerralla suuhuni.Mussutin purkkaa aikani,kunnes se maistui jo puulta.Sen jälkeen hipsin kotiin ihan muina miehinä ja piilotin loput rahat sydämen muotoiseen rasiaan odottamaan seuraavaa kauppareissua.

Tuotannon kaupan nimi vaihtui 1984 S-valinta Punahilkaksi ja se lopetti toimintansa viimeisenä kyläkauppana Toiviossa 1991. Samassa yhteydessä lopetti seinänaapurina toiminut posti.

Tuohon kauppaan liittyy niin paljon hyviä muistoja,enkä jaksa muistaa kuinka monta niistä muistoista oli eri reissuja vai oliko kaikki tapahtumat vain muutamilta mieleeni painuneilta reissuilta.
Parhaiten muistan kuitenkin sen,kun kauppias itse antoi aina siskolleni ja minulle pillimehut(me ei juuri koskaan muuten saatu pillimehua)ja kysyi isältäni(äiti ei ollut mukana)joka kerta oliko hän muistanut ostaa nyt kaiken.
Äidin kanssa kaupasta ei koskaan saanut mitään ylimääräistä ja siksi kai usein jäimme siskon ja hoitolapsien kanssa pihaan leikkimään.Parhaan ystäväni kanssa,joka oli tuolloin meillä perhepäivähoidossa,saimme kerran kyllä sellaisen kuningasidean,että oksat pois.Napsimme kaupan pihasta,maasta jo kerran syötyjä purkkia suukkusiimme ja mussutimme niitä,kun äiti kaupasta selvisi pihalle.Loput voitte kuvitella itse.

Erään kerran Punahilkan krääsä-hylly oli minulle todella tärkeä.Oli tulossa äitienpäivä ja minulla oli punaisessa kukkarossani muutama markka omaa rahaa.Olin päässyt isän mukana kauppaan ja päättänyt,että ostan rahoillani äidille lahjan.Hyllyssä oli todella paljon kaikkea,mutta rahani eivät riittäneet ihan kaikkeen mitä olisin halunnut ostaa.Niinpä päädyin ostamaan muovisen sinisen hiuspinnin,jota koristi kullanvärinen nauha keskellä.Hypistelin pinniä,kuin kalleinta aarretta ja paketoin sen itse kotona piirrustuspaperiin.Jännitin äidin ilmettä äitienpäivänä.Äiti oli yllättynyt.Muistan kuinka hän ihmetteli,miksi olin tuhlannut rahat häneen ja minä ihmettelin,miksi en olisi.Pinni on vieläkin tallella,mutta nyt se on minulla.

Joistakin asioista viisastuneena,ostan kaupasta itse aina lapsilleni vähintään sitä purkkaa,että ei tarvitse käytettyä syödä ja asettelen esille kaikki äitienpäivälahjat enkä koskaan ihmettele miksi ovat omat rahansa minuun käyttäneet.Lapselle se pinni tai purkka voi olla enemmän,kuin aikuiselle vaikka oma-aika tai etelän matka.
Muistot ovat kultaakin kalliimpia ja niiden vaaliminen rahassa mittaamatonta!
 

Kaunista kipua!

Uusi kuninkaallinen syntyy ja koko maailmaa kiinnostaa vain äidin ulkonäkö!
Jos totta puhutaan niin onhan hän kaikissa kuvissa eri hehkeä ja näyttää todella siltä,kun olisi synnyttänyt jo monta päivää aiemmin.Ja vauvakin kuulema näytti jo ainakin kolmen päivän ikäiseltä.Aha!
Silti en todellakaan pidä mahdottomana,että kymmenen tuntia synnytyksestä keikkuu jo jalkeilla.Kaikki synnytykset eivät kestä vuorokautta ja vaadi lähes hengenlähtöä.
Vähän nihkeesti tykkään itse jakaa näitä synnytyskokemuksia,mutta nyt tuli fiilis,että on ihan pakko.En tunne koko herttuatarta enkä hänen synnytyksistään tiedä tuon taivaallista,mutta harmittaa jumalaton spekulointi ja siksi sekä ihan vertailun vuoksi jaan omat kokemukseni.
Ärsyttää,kun ollaan niin tietävinään vaikka ei oikeasti tiedetä mitään.

Esikoista synnytin 27 tuntia,paikat repes ja istuin uimarenkaan päällä kolme päivää.Kunnolla en kävellyt viikkoon.Vaikka naamani ei saanut ponnistusten aiheuttamia verenpurkaumia,oli naamani kuin vedessä viikon hautuneella berliinin munkilla.Finnejä enemmän kun teininä,silmät kuopissaan ja silmänympärykset eivät pelkästään siniset vaan tumman siniset ja turvonneet.Tukka rasvainen,vaikka pesin sen joka päivä ja onnellisuus vauvasta purkautui itkuna,joka turvotti entisestään silmiä ja antoi niille punaisen värin lähes kestona.
Kaikista pahin kauneusvirhe oli kuitenkin väsymys ja jokainen joka on ollut joskus tosi väsynyt tietää mitä tarkoitan.En edes muista mitä tapahtui kymmenen tunnin päästä tuosta synnytyksestä,ehkä nukuin,ehkä itkin.Mutta en todellakaan olisi ollut edustamassa,en ainakaan ilman pyörätuolia,uimarengasta,paperipussia päässä ja suonensisäistä kipulääkitystä non-stoppina.Noillakin eväillä heiluttelu sairaalan ovilla olisi ollut epätodennäköisempää,kuin lottovoitto.

Kuopus sitten syntyikin vauhdilla.22 tuntia lyhyempi synnytys,paikat eivät revenneet ja todellakin sen synnytyksen jälkeen tuntui,kuin ei olisi koskaan synnyttänytkään.Kuopuskin näytti ainakin viikon vanhalta,vaikka syntyi viikon etuajassa.
Poskillani punersi kaunis puna,hiukset eivät edes ehtineet rasvoittua ja jopa aamulla sipaistu ripsiväri oli siististi paikoillaan vielä osastolle saapuessani.Pelkkä suihku ei silti olisi kohdallani riittänyt kuninkaallisen hehkeyteen,eikä se varmaan yksin riittänyt kuninkaalliseenkaan täydellisyyteen.
Väitänkin nyt,että suihkun ja oman kampaajan,kosmetologin ja stylistin käsittelyn jälkeen minäkin olisin heilutellut kukkamekossa sairaalan ovilla(en tiedä kyllä kenelle olisin heilutellut)vastasyntynyt poikani sylissä jo viiden tunnin päästä synnytyksestä ja helposti.Korkokengät olisin silti jättänyt pois,sillä niiden aiheuttama takakeno olisi pilannut täydellisen hehkeyden ja muuten niin kuvauksellisen olemukseni.

Tämä avautuminen tuli nyt siksi,että ihan jokaisen synnyttäneen naisen synnytys on erilainen eikä niitä varmasti koskaan voi verrata keskenään eikä edes omia synnytyksiä toisiinsa.Tämän luulisi tietävän ainakin ne, jotka ovat synnyttäneet ja ne jotka eivät ole,voivat olla vaan hiljaa!
On todella vaikeaa uskoa,että nopeita ja lähes kivuttomiakin synnytyksiä on olemassa.Minun on pakko uskoa,kun olen sellaisen kokenut.En silti tiedä nopean ja kivuttoman synnytyksen kohdalle osumisen tilastollista mahdollisuutta verrattuna vaikka siihen lottovoittoon,mutta ainakin puolet harvinaisempi se on,kuin kivulias ja pitkä synnytys.Sen minulle sanoo jo kokemus.
Ja mistä hitosta me voidaan tietää kuinka paljon herttuattareen sattui juuri tuolloin,kun hän sairaalan ovilla kävi hymyilemässä?Synnytyksen jälkeisissä höyryissä sitä saattaa venyä uskomattomiin suorituksiin eikä niissä todellakaan aina ole edes järkeä.Kipukin saattaa unohtua ja ainakin tarpeeksi kovalla lääkityksellä.

Ainoa tosiasia mikä tässäkin on,on se ettei meistä kukaan voi tietää mitä todella on tapahtunut,joten ihan kaikille,jopa minulle olisi helpompaa vain jättää tämä asia tähän ja antaa ihmisten elää elämäänsä,kuninkaallistenkin.
Ehkä helpommin sanottu,kun tehty!