Asuntovaunulla autuuteen!

Tuli tuossa jokin aika sitten puhetta asuntovaunuista.Meillä oli sellainen,kun oli lapsi.Minusta se oli oikein kiva ja vielä kivemmaksi se muuttui,kun siellä sai kesällä nukkua,vaikka se tökötti vain omassa pihassa.
Teimme sillä toki paljon reissuja ja ainakin minä pidin niistä reissuista.Olin sen verran pieni,että en todellakaan osannut stressata niistä kaikista asioista,joita sellaisilla retkillä täytyi ottaa huomioon.
Aloin jokunen vuosi sitten haaveilla omasta vaunusta.Vielä se on todellakin vain haaveen tasolla,sillä sen verran järki-ihminen olen,etten viitsi lähteä hankkimaan avio-eroa tai vuoden mykkökoulua;tällä komppanialla se olisi aivan varmasti edessä,ainakin nyt vielä.
Onhan se ihanaa kuvitella,kuinka vaunun edessä istuisimme muovituoleissa,joisimme keltaista jaffaa ja siunailisimme kaunista auringonlaskua,koko perhe.Siitä kuvitelmasta on vain unohtunut tuntien matka kohteeseen,autossa harrastettu huuto,tappelu ja loputon määrä kysymystä "joko ollaan perillä?".Matkapahoinvoinnista,pissatauoista ja eksymisestä puhumattakaan.

Avasin suuni kerran äitini kuullen tästä toiveestani ja hän katsoi minua kirjaimellisesti,kuin hullua.Se ei tuntunut kivalta,mutta ymmärrän sen kyllä,ainakin nyt.
Äiti kertoi asioita,joita olin jo unohtanut ja asioita joita en edes muistanut,sillä olin tuolloin niin pieni.
Meidän perheen karavaanari matkat olivat katastrofaalisia.
Kuusamossa kerran,meiltä löytyi täitä.Itse en kunnolla muista,mutta muistan sen kun shampoot päässä hyppelehdimme siskon kanssa yhteissuihkussa vartin verran ja muut kanssa ihmiset kummastelivat,kun äiti ei hiuksia lainkaan huuhdellut.Äidillä oli varmaan kaikkein mukavinta niiden katseiden alla ja kahden täipään liukastellessa suihkutiloissa.
Joensuussa särki hammasta ja jossakin muualla oksennettiin mahataudissa.
Jos täiden kanssa oli jo yhdenlainen show,niin mahataudissa lienee vielä suurempi esitys.Leirintäalueiden pesutilat tulivat kai tutuiksi,ainakin äidille.
Aika on kullannut muistoni,äidin ei ja siksi sainkin täyslaidallisen realiteetteja elämästä karavaanarina,mutta silti haaveilen omasta vaunusta.On kai kantapään kautta opittava tai sitten sellainen elämä sopisi meille...Ja jos ei muuta niin voisihan sitä pitää pihassa pakopaikkana,työntää sinne itsetietoisen teinin tai isännän telkkarin kanssa jalkapallon alkaessa.Minun silmissäni vaunu esittäytyy mahdollisuuksien maailmana.

Muistan,kun asuntovaunu tökötti meillä pihassa.Mikään ei ollut niin hauskaa,kun mennä sinne kaverin kanssa yöksi,valvoa niin kauan kuin jaksoi ja joskus juosta sisälle ukkosen yllättäessä.Ukkonen pelotti jo silloin,mutta masokistista jännitystä toi juokseminen vaunusta sisälle turvaan.
Asuntovaunun ohuet seinät päästivät läpi myös hihitykset ihastuksista,naurut Suosikin Ekin palstalle ja SinäMinän testien testitulokset.Sitä ei silloin tajunnut,että kaikki kuului ulos.Lapsen lailla ajatteli,että seinät ympärillä on yhtä kuin kädet kasvojen edessä ja piilo oli huomaamaton.
Naapurit eivät välttämättä juhlineet,kun me vaunussa pesiydyimme.Ainakin toisen naapurin mummo sai osakseen pyytämätöntä huumoria,kun me erään ystäväni kanssa piristimme häntä laulamalla "mä haluun viihdyttää,sua kiihdyttää"-laululla ja tanssimme omakeksimän koreokrafian tahdissa,huh.Laulun sanat eivät ihan tainneet olla ymmärryksen tasolla,sillä jälkeenpäin on tullut mieleen,että ehkä jokin muu laulu olisi ollut naapurin rouvasta jopa oikeastikin kivaa kuuneltavaa.
Tämä samainen rouva joutui myös pilailuhuumorin kohteeksi.Naiviudella ei ollut määrää,kun tosissamme kuvittelimme,että banaanin kuoren heittäminen orapihlaja-aidan toiselle puolelle olisi saanut mummelin siihen kaatumaan,kuin piirrettyjen hassujen hahmojen.
Rouva ei kaatunut ja äiti pakotti hakemaan kuoren pois naapurin pihalta,vähänkö oli noloa.
Kaikesta huolimatta mummeli antoi meille suklaata ja toisen puolen naapuri antoi suklaata meidän kissalle.Kaikki olivat siis tyytyväisiä,kissa myös!

"Karavaanari,karavaanari on kaikkien kaveri...teiden tukko"- saattaa olla laulu,jonka kuulemme muutaman vuoden päästä naapureilta,kanssa autoilijoilta ja jopa poliisilta,mutta onneksi minulla on kikka mielessä jo valmiksi!!




 

 

Kadonneen tytön jäljillä!

Ihailen suunnattomasti lasteni tapaa suhtautua asioihin.Kuinka suurella innostuksella ja avoimin mielin he kohtaavat kaikki eteensä tulevat asiat päivän aikana.
Aamulla,kun avasimme makuuhuoneen verhoja,lapseni ihalivat lumisadetta ja halusivat heti päästä ulos,pulkkamäkeen ja hiihtämään.Minä sen sijaan huomasin miettiväni lumitöiden määrää,märkiä vaatteita ja inhottavaa tunnetta kasvoilla,kun lumisade niitä piiskaisi pulkkamäessä.
Yhtäkkiä tuntui,että negatiivisia ajatuksia oli päässäni aivan liikaa ja ahdistus sisällä alkoi kasvaa.Jouduin esittämään itselleni muutaman kysymyksen.Enkö enää osannut iloita lumisateesta vain lumisateen tähden ja nauttia sen tuomista uusista mahdollisuukista ulkona?Oliko minusta tullut mukavuudenhaluinen,kuivakka aikuinen vai oliko mukavuudenhaluisuus aikuisuutta?Tuskin,sillä aikuisethan hankkivat lapsia ja niiden kanssa eläminen ei sovi mukavuudenhaluiselle!
Mutta mitä se sitten oli?Laiskuutta vai silkkaa tyhmyyttä?
Pohdittuani asiaa,tulin siihen tulokseen,että laiskuus niistä lienee suurin ja verhoutuminen niiden ns.omien kiireiden taakse.Minäkin huomaan useasti päivässä miettiväni,kuinka tiskit pitäisi laittaa,pyykkivuori kohoaa jo kattoa kohti eikä imurointikaan olisi pahasta.
Luovuuden tuskissani unohdan kyllä helpostikin tiskit ja siivoamisen,miksi en lumisateen ja lasteni innostuksen edessä?
Kaipaan sitä lasta,joka joskus olin.Haluaisin olla taas se tyttö,joka lähtee luistelemaan -20 pakkaseen,koska halusi tehdä niin,silläkin uhalla,että varpaat jäätyivät.Haluaisin olla taas se tyttö,joka kesällä rankkasateeen sattuessa hyppäsi vaatteet päällä ulos ja ensimmäiseen kuralätäkköön tanssimaan.Ja missä on se tyttö.joka aamulla päätti olevansa prinsessa ja oli sitä koko olemuksellaan seuraavat kaksi päivää?
Se tyttö on kadonnut jonnekin ja minun on löydettävä hänet ennen kuin on liian myöhäistä.En halua löytää itsestäni enää yhtään kyynistä puolta,en halua muuttua laiskaksi ja mukavuudenhaluiseksi.Haluan löytää onnen ja ilon märistä vaatteista,kasvoja piiskaavasta lumipyrystä ja ottaa lumityöt silkan hyötyliikunnan kannalta.
Haluan ja aion olla osana lasteni iloa ja haluan jopa lietsoa sitä iloa äärimmilleen ja opettaa heille sateessa tanssimisen vaatteet päällä.Ja kuka on sanomaan,ettei luistinradalla voi vain istua luistimet jalassa ja syödä lunta?

Lapset ovat ihmeellisä,he ovat niin iholla sekä fyysiseti että henkisesti.Kirjoittaessani tätä,esikoinen tuli luokseni kännykkäni kädessään.Hän osaa jo valitettavasti kaivaa sieltä kuvat esille ja usein hän niitä sohvalla istuu selailemassa.Siellä oli muutama kuva syksyltä,jossa lapset makoilevat lehtikasoissa.Esikoinen kysyi minulta,että muistanko kuinka haravoin yhden todella ison lehtikasan johon me kaikki sitten hypimme niin kauan,että se oli levinnyt ympäriinsä ja oli haravoitava lehdet taas kasalle?Kyllä minä muistin ja samalla ymmärsin myös,etten ehkä ollutkaan niin kyyninen ja laiska äiti/ihminen.Olen sentään innostunut lehtikasoihin hyppimisestä,jääpeitteiden rikkomisesta pihan lätäköistä sekä opettanut kuinka tehdään lumienkeli.Viime keväänä myös hypimme kumisaappaat jalassa pihan suuressa lätäkössä niin,että saappaiden varsista vesi holisi sisään.Se ei haitannut,sillä meillä oli kivaa.

Kuitenkin jotain on pielessä,kun asiaa pohdin niin kovasti.Siksi päätinkin juuri äsken,että laskeutuminen lapsen tasolle on minulle ainoa hoitokeino.Päätin puskeä läpi tuulen ja tuiskun,nauttia pulkkamäestä,olla Mestari Tikku,Batman tai Gormiti,jos lapseni minulle sellaisen roolin aamulla antavat.Voihan Batmankin pestä pyykkiä ja Spiderman tiskata eikä äiti enää piiloudu tekemättömien töiden taakse ja keksi tekosyitä olla innostumatta.
Uskon,että pikku hiljaa pääsen tuon kadonneen tytön jäljille ja joku päivä saan olla vielä prinsessa!

 

Ihme haave!

Luin tuossa juuri eilen erään ystäväni blogia,joka kirjoittaa haaveidensa toteuttamisesta.On mahtavaa,kuinka jotkut tekevät haaveidensa eteen töitä ja pyrkivät saavuttamaan ne.Kaikki varmasti ainakin yrittävät elämänsä aikana toteuttaa haaveitaan tai toivovat,että ne jotenkin itsestään ja kohtalonomaisesti käyvät toteen.
Kuulun itse siihen haavelijakuntaan,jotka odottavat ihmettä ja uskovat kohtaloon.Jos jokin haaveilemani asia toteutuu,se on sitten niin tarkoitettu.Kartan ylimääräistä työtä sen suhteen.
Olen toki tehnytkin asioita joista olen haaveillut,kuten lapsia ja kirjoja.Suurin haaveeni kirjojen osalta on vielä toteuttamatta,mutta pikku hiljaa alkaa visio olla selvä ja suunnitelmilla konkreettista tukea.
Haaveilen myös heikkoina hetkinä vielä yhdestä lapsesta;mutta koska niiden hankkimiseen tarvitaan tilapäinen mielenhäiriö,niin sitä vielä odottelen.
Haaveilen myös pihasta,jossa voisi kirmailla muutama lammas ja omasta pienestä kanalasta.Tietysti olisi mahtavaa jos pihan keskellä seisoisi se mansardikattoinen talo.
Edellä mainitsemiani haaveita pystyy kyllä itsekin toteuttamaan ainakin pikku hiljaa ja oikealla hetkellä,mutta edelleenkin luotan,että näitä saan jos niin minun kohdallani on tarkoitettu.
Parikymppisenä haaveilin asuvani maalla,olevani koti-äitinä ja kirjoittavani lasten kirjan.Lampaiden tilalla on ainakin toistaiseksi kaksi kissaa.Ja vaikka olisi lampaitakin niin olisi taatusti myös kissoja,olen kissaihminen.

Monen sattuman ja kohtalon koukeron jälkeen elämäni asettui maalle.Koti-äitinä kirjoitin muutaman lasten kirjan ja hommasin kaksi kissaa lasteni ja hieman myös omaksi ilokseni.
Kaikki tämä tuli minulle niin sanotusti luonnostaan,eikä vaatinut erikoista suunnittelua saati ponnistelua.Olenkin siitä enemmän,kuin kiitollinen.Minulla on nyt jo kaikkea mistä ikinä osasin edes haaveilla.Ne mitä edellä mainitsin,olisivat vain bonusta ja luxusta.Ihmisen on silti hyvä haaveilla,se ei maksa mitään ja on kaikenlisäksi vielä hauskaakin.
Minulle ainakin kaikkein vaikeinta on elää juuri tässä ja nyt.Ei laahata menneisyyden muistoja nilkoissaan eikä kurkotella pilviin,korot irti maasta.On tavattoman vaikeaa löytää se tasapaino menneisyyden,nykyisyyden ja tulevaisuuden kanssa.Se onkin opettelua joka päivä,että osaisi olla onnellinen ja tyytyväinen tässä ja nyt.

Ystäväni haaveilee ulkomaille muutosta ja aikoo ihan todella toteuttaa unelmansa.Se on valtavan hienoa ja rohkeaa,nostan hattua.
Itsekin olen samasta asiasta haaveillut,mutta en ole uskaltanut ja ei ole tullut eteen sitä "pakottavaa tarvetta",jolloin haaveilemalleen asialla täytyy tehdä konkreettisesti jotakin.
Olemme mekin isännän kanssa joskus ulkomaille muutosta haaveilleet,mutta minun silmissäni liikaa haasteita tuo yrittäjän arki,uusperhe ja talolaina.Tokihan sitä voisi heittäytyä ihan villiksi ja muuttaa yrityksensä ulkomaille,myydä talon ja suostutella kaikki osa-puolet hyväksymään ratkaisun.Luulen silti,että tämän haaveen kohdalla joudumme hieman odottamaan lasten kasvua ja katsomaan tilannetta myöhemmin.Ovet ovat silti avoinna,sillä saattahan olla,että löydämme itsemme jo ensi vuonna vieraasta maasta,kohtalon oikkuna tai sattuman kauppana.

Tämän hetken haaveeni ovat kovin pieniä ja helposti toteutettaviakin jos vain jaksan ja viitsin.
Pakkasten tuoma kylmyys sukeltaa meille sisään ja nyt ainakin haaveilen jalkakylvystä ja lasista punaviiniä.Joudun silti odottamaan vielä iltaan,kun on pakko mennä pihalle ja ajaa autoakin vielä,joten lämmin jalkakylpy menisi täysin hukkaan ja punaviini olis laitonta nauttia ennen rattiin tarttumista.
Jään siis iltaa odottamaan ja jos vielä silloin nyt haaveilemani asiat muistan,saatan ne toteuttaa.Näiden asioiden en usko itsestään toteutuvan ellei isäntä sitten ole opetellut lukemaan ajatuksiani?No tuskinpa kuitenkaan,sen haaveen toteutuminen olisikin jo maailman kahdeksas ihme!

Mooses,Jeesus ja tumpukkaat!

Kaikki alkoi siitä,kun voideltu hapankorppu tippui lattialle ja voi puoli ylöspäin.
Sen jälkeen ei mikään enää ollut,kuin ennen.Ainakaan tänään.
Lapset eivät tapelleet eikä riehuneet,halusivat vain katsoa Hessu Hopon-elokuvan.
Minä mahduin hameeseen,johon olen mahtunut viimeksi kohta viisi vuotta sitten.En tiedä käytänkö hametta enää ikinä,mutta minä mahduin siihen,millään muulla ei oikeastaan ole väliä.
Veikkauksen nettiarvalla voitin 5€,mutta kulutin sen uuteen arpaan,jolla en sitten enää voittanut.Se ei silti harmittanut,sillä en ole koskaan voittanut mitään lähtökohtaisestikaan netistä,joten onni sen kuin suosi.
Olo oli kuin yksitoistavuotiaana voitettuani Anttilassa kodakin lippalakin.Kenelläkään muulla ei ollut sellaista,ehkä syystä,mutta en osannut välittää,en tajunnut.Hyvä niin,sillä voitostaan pitääkin olla iloinen ja ylpeä.Niinpä kannoin lippalakkia kutreillani ainakin vuoden ja se muokkautui mahtavasti pääni mukaan.Valitettavasti jouduin luopumaan siitä,kun jenkkihuivit valtasivat alan,ainakin tyttöjen osalta.Saihan siitäkin taiteltua hienon pannan päähänsä,mutta ei se koskaan kodakiani voittanut.Ulkoisesti huivi saattoi olla kauniimpaa katseltavaa sekä minun että ulkopuolisten silmin,mutta hyvin huonosti se päässä pysyi.

Ja päivän onni senkun jatkui...Takka syttyi yhdellä tulitikulla,tukka taipui leteille kerrasta(yleensä nimittäin tupeeraan pyörtyäisiä piiloon,kun niitä ei olekaan ihan vähän tässä päässä ja kiroan,kun tupeerauksesta huolimatta harvat haiveneni sojottavat silti kaikki ainakin neljään eri ilman suuntaan.Joskus sinne koilliseenkin päin)ja koskenlaskijalla höystämäni kasvissosekeitto onnistui niin hyvin,että jopa itse halusin ottaa lisää.

Olin ollut myös jouluna niin kiltti,että sain yhden paketin tänään,kuinka onnistuneesti juurikin tänään,oikeana onnen päivänä.Lontoon pukki oli lähettänyt yllätyksen jota en osannut odottaa.Kiitos "pukille",hän tietää jos lukee.
Mietin tuossa juuri muutama viikko sitten,että pitäisi hankkia sellaiset sormikkaat joissa on tarpeen tullen myös mahdollisuus tumppuihin.Sellaiset tumpukkaat.Olin katsellut kaupoissa niitä,mutta koskaan ei väri tai muu kuviointi miellyttänyt.Ei ihme,sillä minua miellyttävät tumpukkaat olivat Lontoossa ja täysin minun tietämättäni vielä.Mutta nyt ne ovat minulla ja niitä koristaa pöllö-kuviointi,mikäs muukaan?

Tykönä sain myös kangaskassin,joka enemmän kuin sopii tyylilleni.Kuviota tuskin kukaan arvaa!

En edes tiedä mitä tuo voi puoli alaspäin leivän putoaminen oikeasti tarkoittaa,mutta olen päätellyt, että pahaa.Ja jos loogisesti ajattelee niin voi puoli ylöspäin sen on tarkoitettava hyvää tai yksinkertaisesti sen yhden hyypiön lain mitätöintiä.
Ajattelen mielummin,että hyvää ja onnea.Saas nähdä jatkuuko onneni vielä huomennakin,mutta kyllä tästä päivästä on paha laittaa paremmaksi.
Kuopuksenikin ilmoitti juuri olevansa Mooses ja sen perään esikoisesta tuli Jeesus,että huikeat on panokset huomiselle!


 

Muumi altaassa ja kanootti laaksossa!

Ennen sanottiin,että tupakkapaikoilla kuuli aina parhaat jutut.Näin saattoi ollakin,mutta kyllä nykyään parhaat jutut kuulee uimahallin saunassa.Ehkä siellä on kuullut aina parhaat jutut,mutta minä en ole siellä sillä korvalla istuskellut,että olisin kanssa istujien puheita kuunnellut saati niihin osallistunut.
Uimahallissa käyn lasten kanssa ja yleensä he jo pelkällä olemassaolollaan saavat keskustelun lauteilla aikaiseksi.Jos jostakin syystä kukaan ei ala ihastella heidän söpöyttään tai kiinnitä huomiota lasten keskusteluun,joka hiihtelee sujuvasti pippelistä lihapulliin ja pyllynaluspyyhkeestä hämähäkkimieheen,niin keskustelun aloittajana olen sitten minä itse.Tuntuu niin tyhmälle tuijotella hämärässä saunassa seiniä tai tutkailla pää painuksissa toisten varpaita,onko lakatut vai naturellit?Ei siinäkään mitään pahaa ole eikä väkisin parane juttua aloittaa,mutta minä yleensä haluankin jutella.Johtuu pitkälti nykyään siitä syystä,että päivisin minulla on keskustelukavereina juurikin ne pippeli ja -supermies asiantuntijat ja keskuteluissa olen yleensä vain tyhmä tai tylsä komentelija.

Kävimme juuri tänään uimahallissa ja reissu oli mitä onnistunein,ainoastaan saunassa käyty keskustelu hieman hämmensi.
Poikien kanssa siinä istuin ensin ihan kolmisin vain,kunnes saunaan astui hieman iäkkäämpi rouva ja hänen perässään ehkä ikäiseni nainen ja hänen kaksi tytärtään,jotka olivat jo kouluikäisiä.
Kuopukseni halusi kokoajan heittää lisää löylyä ja esikoinen hikoili.Naureskelin siinä,että ajetaan sillä menolla vielä kaikki muut pois saunasta.Ikäiseni nainen nauroi mukana ehkä säälistä tai sitten hän halusi peittää vanhemman rouvan äänettömyyden naurullaan.Sitä kai minäkin tein alitajuisesti.Juttelimme siinä niitä näitä ja yhdessä kohtaa katseet vanhan rouvan kanssa kohtasivat.Hän katsoi suoraan silmiini ja sanoi tovin päästä:"Minä en enää juuri puhele pienten lasten seurassa".Töksäytin heti ajattelemattomuuttani,että miksi?
Rouva jatkoi:"kerran juttelin tässä samassa saunassa eräälle pienelle tytölle ja hänen siskolleen,en edes tiedä mitä tapahtui,mutta yhtäkkiä tyttöjen äiti huusi ja syytteli minua lasten ahdistelijaksi.Muuta en muista lasten kanssa puhuneeni,kuin että oliko uimassa ollut kivaa ja oliko saunassa liian kuuma".
Minulta pääsi suusta voimasana ja naamani oli varmasti ihmetyksestä ilmeellä.
Ei kai nyt kukaan sellaista menisi sanomaan saati edes ajattelemaan?Mutta toisaalta en ihmettele yhtään,on tämä maailma nykyään aivan seko.Kukaan ei luota eikä kehenkään voi luottaa.En silti halua ajatella maailman olevan niin huonoissa kantimissa.Sanoinkin rouvalle,ettei minulle ainakaan ensimmäisenä tule ahdistelija mieleen,jos lapsilleni aivan tavallisia asioita juttelee.Ja siinähän tapauksessa kaikki uimahallin mummut ja papat olisivat pervoja ja häiriköitä,kun lähes jokainen lastenaltaan ohittaessaan jotakin lapsilleni tokaisee tai lepertelee.Aivan käsittämätöntä,en ollut uskoa korviani.Minua säälitti myös tuo herttainen rouva,sillä hän kertoi myös ettei koskaan ollut saanut omia lapsia ja siksi hän piti kaikista maailman lapsista todella paljon.Hänelle tuntemattomatkin lapset olivat tärkeitä ja hän sanoi myös,että oli aikoinaan omasta lapsettomuudestaan osittain selvinnyt lasten avulla.Hän oli eläkkeellä oleva lastenhoitaja.
Mitään häiriintynyttä en hänestä enkä hänen puheistaan löytänyt.Ainoa häiriintynyt oli se äiti,joka taannoin oli rouvan tehnyt lähes mykäksi ja hieman pelokkaaksikin.
Vakuuttelin rouvalle,ettei kaikki todellakaan ole sellaisia äitejä ja ehkä tuolla kyseisellä mammalla oli joku muumi pudonnut kanootista elämän varrella.Sain rouvan hymyilemään.

Siinä kun laudeavautumiset lähtivät oikein kunnolla käyntiin,sanoi ikäiseni nainen seuraavaksi:"Olen käynyt tässä uimahallissa lapsesta saakka,mutta viime talvena saunassa minulle eräs nainen sanoi,että kuinka kehtaan alasti olla,että eikö uskontoni sitä kiellä?"
Nainen ei ollut ymmärtänyt yhtään mitään tuon mollaajan sanoista,sillä hän ei ollut erityisen uskovainen eikä kuulunut mihinkään lahkoon.Hän oli saanut sen verran kysyttyä hämmästykseltään,että mitä tuo eukko oli tarkoittanut?
Ja vastaus oli huikean loukkaava.Koska nainen oli tumma piirteiltään,tummat kulmakarvat ja ruskeat silmät,oli tuo arvostelija oikopäätä tehnyt omat päätelmänsä eikä ollut uskonut naisen selitystä suomalaisuudestaan ja kristinuskostaan.Nainen ei ollut edes ulkomaalainen ja vaikka olisi ollutkin,ei se olisi oikeuttanut niihin sanoihin silloinkaan.
Onneksi kyseessä tuntui olevan melkoisen huumorintajuinen tapaus ja minun todettuani hullun olleen luultavasti sama,kuin vanhan rouvan syyttelijän,nauroimme koko sauna ja suureen ääneen.Vanha rouva nauroi vielä,kun me jo pyyhimme naurun tirskuja poskiltamme,mutta hän oli sen ansainnut!

 
 

Valittaja valittaa valittajasta!

Koko Suomi valittaa!Tässä olisi ehdotukseni seuraavaksi reality-sarjaksi.Palkintona olisi 100 000 euroa ja kustannussopimus valittajan ABC-oppaalle parhaasta valittamisen taidosta.Rahapalkinto olisi huomattava meidän mittapuulla,mutta aiheuttaisi kuitenkin kateutta kanssa kilpailijoissa ja valituksen aiheen voittajalle,kun meneehän siitä silti verot.Mukaan saisi hakea,jos täyttäisi seuraavat vaatimukset:
-Valittaa bensan hintaa jatkuvasti,mutta ei silti hommaa pieni kulutuksisempaa kärryä tai luovu autosta kokonaan.
- Valittaa milloin on liian kylmä,milloin liian kuuma.Kesä tai talvi,aina on asiat huonosti.Syyllistyn itsekin tähän.
- Valittaa naapureiden metelöinnistä,mutta ei mene koskaan sitä heille kertomaan.
- Valittaa mainoksista televisiossa,mutta ei hommaa nauhoittavaa boxia ja kelaa mainoksia pois.
- Valittaa parin päivän flunssaa,kuin kuoleman tautina vaikka naapuri sai juuri syöpä diagnoosin.
- Valittaa hajuista,äänistä,maiskutuksesta,kun joku syö,mutta ryystää itse.Valittaa sukista lattialla,villakoirista sängyn alla,mutta itse makaa vain sohvalla ja lihoo.
- Valittaa ylipainoa,mutta ei tee sen eteen mitään,paitsi ostaa joka tammikuu nutrilet-starttipaketin.
- Valittaa sunnuntaisuhareista liikenteessä ja itse roikkuu puskurissa joka matkalla ja tööttäilee.
- Valittaa ruoan korkeaa hintaa ja valittaa,kun se laskee.
- Valittaa,valittaa ja valittaa!

Jatko-osa realitylle voisi olla:Koko Suomi kadehtii!
- Kadehtii kaikkea mikä liikkuu ja sitäkin mikä ei liiku.Esimerkiksi naapurin muskelivenettä pressun alla talviteloilla,kadehtii vaikka kesä on niin lyhyt ja käyttöaika sellaisella paatilla olematon.Valittaa päälle kesän lyhyyttä.
- Kadehtii serkun,työkaverin ja jopa tuntemattomien perheitä ja vaimoja/miehiä.Kuinka naapurin Keijon vaimokaan ei koskaan mäkätä ja lapset puhuttelevat vanhempiaan kohteliaasti,aina.Valittaa oman perheensä huonoja tapoja ja vaimonsa epäkiitollisuutta elämään,vaikka itse lyö pökköä pesään tahdilla,ettei edellisetkään ole ehtineet palaa.
- Kadehtii toisten ulkomaan matkoja,vaikka tietäisi sen kohdallaan olevan täysin mahdotonta vaikka rahaa olisikin.Pienet lapset tekisivät kuitenkin matkasta vain haastellisempaa arkea ja selviytymistä vieraassa ympäristössä.Lomasta ei tietoakaan,mutta kun ne toisetkin...
- Kadehtii palkkoja,työpaikkoja,autoja,vaatteita ja jopa tauteja,niillä kun saa huomiota.
Valittaminen ja kadehtiminen ovatkin mielestäni aika lailla samaa virttä.Ne ovat tämän maan,eivät perisynti,mutta valitettavasti vallitseva tapa.

Suuri ongelma on,että kaikki täyttävät nuo vaatimukset ja paljon vielä sen päälle.Kuinka valitaan parhaat valittajat ja mitä saavat ne jotka ulos kisasta jäävät?No,ainakin ne valittavat,mutta television ulkopuolella.Kadehtivat,kun taloyhtiön talonmies Pena loistaa telkkarissa ja millä meriiteillä muka?Eihän sillä ole koulutustakaan,itse on lunta opetellut luomaan ja pihaa hiekoittamaan.
En tiedä saisiko ohjelma katsojia,sillä aihe saattaa liipata liian läheltä ja sattua sisimpään tai sitten se saisi miljoonayleisön rehvastelemaan televisioiden eteen paremmuttaan ja valittamatonta luonnettaan.
Tässä kohtaa uskallan yleistää,että kaikki ja ihan kaikki valittavat,ainakin joskus ja jostakin.Niin minäkin.Jos tällä äläkkää nostan niin todettakoon,että se koira älähtää johon kalikka kalahtaa!Valittaminen on toki inhimillistä,mutta jos se on jokaisen päivän teema ja jokapaikan vallitseva sana,on jotakin todella pahasti pielessä.
Niin minä kun moni muukin purkaa valittamalla pahaa oloaan,mutta jos kokoajan on paha olla niin ehkä kannattaisi mennä valittamaan ammattiauttajalle.
Itse silti luulen,että me vain olemme niin tottuneita valittamaan,että siitä tavasta on vaikea vierottautua.Eihän tupakoitsijakaan pysty lopettamaan ilman laastareita ja purukumeja,alkoholisti tarvitsee ryhmätukea ja paikan vieroitukseen,peliriippuvaisia,narkomaaneja ja rikollisia hoidetaan,mutta kuka hoitaisi valittajaa?
Positiivisuus purukumi ja tyytyväisyys laastari tulisivat enemmän kuin tarpeeseen,jos joku life coach sellaiset lumelääkkeet keksisi tarjoilla ja vieläpä koko kansalle,ilmaiseksi tietysti,ettei tarvitsisi sitten selän takana valittaa!
 

Ei villi kesän lapsi!

Vaivihkaa aloittamani hiusten värjäämättömyys-projekti sen kun edistyy.Nyt olen päässyt siihen pisteeseen,että sykerö pään päällä näyttää itänaapurin naisten keskuudessa hyvin suositussa oranssin sävyssä ja hapertuneen latvan ansiosta se myös näyttää kiharalta nutturalisäkkeeltä.Sellaiselta joita saa löytötavarataloista alle viidellä eurolla ja jotka menevät nopeammin takkuun,kun barbien hiukset.
No,en siltikään aio hiuksiani vielä värjätä,koska nyt olen saanut esille sitä omaa väriä jo sen verran,että se näyttää aika kivalta.Jos kärsivällisyyteni riittää yritän kasvattaa sen kokonaan esille,jos ei,värjään hennalla.Tähän tulokseen olen tullut.

Aika hyvä vai mitä?Olen opetellut ottamaan selhvieitä;)

Syksyllä aloitin myös netittömän kauden ja luovuin kännykästä osittain.
Edelleen olen kännykän kanssa yhtä hajamielinen,kuin ennenkin ja jos minua ei siitä kiinni saa,se ei tarkoita että olisin sen pois heittänyt,vaan se saattaa olla ulkovarastossa,postilaatikossa tai saunassa.Ja joskus en vain jaksa vastata tai ehdi.Toisaalta myös oma vika niille,jotka eivät punaiseen puhelimeeni soita,se on aina päällä ja vakio paikallaan olohuoneen lasikaapin päällä.Tosin joulun aikaan se joutui antamaan pistokekohdan jouluvaloille ja oli siksi monta viikkoa pois käytöstä.Vastassa olivat kuitenkin jouluvalot,joten siitä ei tarvinnut edes keskustella kumpi pistokkeeseen pääsisi.Siksi pahoittelen,jos joulun aikaan hieman syrjäydyin seinien sisään,se oli osittain tahatonta.

Nettilakostani tuli pieni tapa.Olen pikkuisen palaillut facebookiin,osittain muutaman tärkeän asian takia(kaikki nykyään tapahtuu siellä),osittain omasta halusta.
Iltalehden sivut ovat saaneet minulta rauhan ihan kokonaan,mutta välillä on ollut lähes pakko käydä katsomassa mtv3-sivuilta julkkisjuoruja ja lifestyle ohjeita.Onhan suorastaan välttämätöntä tietää mitä kaikkea mies ei paljasta ja kuinka saan perheen yhtäaikaa pöydän ääreen.Puhumattakaan keski-iän seksi ongelmista ja juonko liikaa vettä vai liian vähän.
Olen erittäin tyytyväinen,kun edelleenkin kaikki se aika jonka käytin ennen netissä surfailuun,on nyt aikaa minulle ja perheelleni.Sitä luulee istuvansa vain päivittämässä jotakin,mutta joka kerta siinä koneella hujahtaa kuitenkin vartti jos toinenkin.Päivän mittaan se on paljon aikaa,jonka voi käyttää muullakin tavalla.Itse en aio enkä edes halua palata siihen aikaan enää.
  
Jos jollekin jäi syksyllä epäselväksi,että olen todellinen jouluihminen,niin ei se haittaa eikä hätä ole tämän näköinen.Viimeistään heinäkuussa ollaan aiheessa taas.Mutta niin paljon,kun olen  jouluihminen olen myös kesäihminen.
Heti joulun jälkeen annan itselleni luvan aloittaa odottamaan kesää.Niin olenkin nyt tehnyt ja aivan konkreettisin teoin jopa.
Haluaisin nyt jo heittää toppatakit vinnille ja unohtaa välikerrastot sekä villapaidan.Talvikengätkään eivät koskaan ole yhtä kauniita kuin kesäkengät ja vaatteita on oltava päällä aivan liikaa,ettei vaan tule kylmä.Ja kylmä tulee silti.
Jos heinäkuussa alan jo ostella joululahjoja ja miettiä niitä niin tammikuussa hommaan yleensä ensimmäiset kesävaatteet kirppiksiltä ja jotain muuta kesään liittyvää.
Vielä en ole löytänyt,kun yhden farkkuhameen ja aivan mahtavat aurinkolasit.Aurinkolasit symboloivat minulle aina kesää ja onkin varsin suuri virhe tulla kertomaan,että tarvitsee niitä talvellakin.Aivan sama,mutta kesällä ne näyttävät paljon hienommilta ja sopivat aivan joka asuun.Talvella aurinkolasit näyttävät kököiltä naamalla ja istuvat talvivaatteisiin aivan yhtä huonosti,kuin kokko kuusen tilalle jouluna.
Laskettelu ja hiihto ovatkin asioita erikseen,niihin ne mojavet kuuluu ja istuu.

Aloittelen tätä kesän odotusta nyt hamppuuntunut punainen nuttura päässä ja ihailen yhä alemmas ulottuvaa omaa ruskeaa hiusteni väriä.Vähemmän tuskallista odottaminen on,kun välillä vedän "uudet" aurinkolasit päähäni ja takan lämmössä kuvittelen olevani jo vähintäänkin toukokuussa, farkkutakki päällä,keinussa lukemassa elämän ohjeita ja muita "hihhulijuttuja" ehkä astrologiaa tai elämänkaari psykologiaa,mutta kirjasta!

 
 
 
 
 

Vain yhden pel(k)urin tähden!

Lupasin tuossa jokin aika sitten tehdä asioita,jotka ovat minun mukavuusalueeni ulkopuolella.Tai ainakin ajattelin kokeilla.Taisi olla horoskooppi joka niin "käski" tehdä.
Pieniä asioita,mutta minulle suuria.Tilasin nimittäin Twin Peaks-boxin,minä ja minkä ihmeen takia?Kai minulla oli jäänyt jotakin teiniajasta kaivelemaan,kun en enää muista kuinka tuo sarja etenee.Muistan siitä pätkiä,niitä joita uskalsin katsoa ilman sormia silmien edessä ja muistan myös jotakin sormien takaa,sillä minähän kurkin sieltä salaa.Sormet silmien edessä luovat ikäänkuin turvaa,mutta eivät poista koko kuvaa.Jos minua oikein pelottaa peitän korvat,sillä musiikki on yleensä se joka luo sen kauhun tunteen.Melkoista pelaamista pelkuruuden tähden.

Boxi tuli eilen,mutta en suinkaan rynnännyt sitä heti katsomaan.Minun täytyy ensin hitaasti totutella sen olemassa oloon ja katsella sitä pöydällä.Täytyy löytää ehdottomasti oikea aika ja oikea fiilis.Voi olla,että suosilla siirrän sitä viikonloppuun,jotta voin myös nauttia lasin viiniä sitä katsellessa.Tai sitten siinä käy niin,että viini väljähtyy lasissa ja minulta puuttuvat kynnet maanantaina.En tiedä,nähtäväksi jää...
Toisaalta odotan lapsen innolla,että pääsen sitä sarjaa seuraamaan,toisaalta pelkään boxia pöydällä ja kiertelen sitä kuin kissa pistoksissa.Aika jännän reaktion saa aikaan yksi televisiosarja,saatan tarvita ammattiapua.

Todella harvoin olen kaukaa viisas,mutta jotenkuten nyt siinä onnistuin.Tilasin nimittäin kauhuboxin tueksi myös komediaa.No,sen boxin aloitin eilen,että en tiedä riittääkö siitä jaksoja enää tukemaan kriisin keskellä.
Suunnitelmani oli vielä eiliseen iltaan asti selvä:Ensin katson jakson tai pari Twin peaksia ja sen perään maalaiskomedioita,jakson tai pari.Ei sitten tarvitse mennä nukkumaan halkomuija silmissä tai viiltävä musiikki takaraivossa.
Suunnitelma levisi,kuin yläkaapin sisältö keittiön lattialle.Maalaiskomedia-fiilis iski yllättäen eilen illalla ja tykitin heti kaksi jaksoa putkeen vain muutaman huijarin tähden.
Suosittelen kyllä kaikille niille,jotka eivät ole kyseistä sarjaa nähneet ja niillekin uusintana,jotka ovat joskus nähneet.Aivan mahtavat maisemat ja jäyhä suomalainen huumori kukoistavat,hyvän ja pahan klassisessa "taistelussa".
Minulle sillä on vielä erityismerkitys,kun maisemat ovat lasteni mummulamaisemia ja naapuri pitäjässä suureksi osaksi kuvattuja.Mahtavaa katsella melkein kotikulmiensa kuvia.
Twin Peaksissa minulle ei ole mitään erityismerkitystä,paitsi ehkä sairas mieleni,joka kaipaa salaa jännitystä ja selvyyden tapahtumien kulkuun.

Vielä minulla ei ole Twin Peaks-fiilistä,mutta odotankin suosilla huomista.VAROITUS tulossa alkoholimainosta.Haen alkosta pullon punaviiniä ja laitan illalla hanskat käteen.Minut tuntien viini ei kyllä jää lasiin happaneen eikä kynnet lyhene,kun en ole koskaan lasiin sylkenyt enkä kynsiä syönyt.Hanskat vain siksi,että saatan alitajuisesti uiskennella pois mukavuusalueeltani ja rueta järsimään kynsiäni,aivan uutena asiana minulle!

Suomi on kipee maa!

Minä pieni ihminen tässä suuressa maailmassa nyt jaksan ihmetellä,että eikö meillä ole hieman suurempiakin huolia ja murheita kuin kaljapullojen kuvien peittely tai ylipäänsä alkoholin mainostamisen kontrollointi?
Ei mahdu minun päähäni,että suuret ihmiset kokoustavat moisen asian takia viikko tolkulla,nauttivat päätöksistään palkkaa, ja samaan aikaan kaikki muu ympärillä rapisee ja kuihtuu pois.Alkoholismi on sairaus ja alkoholisteja on paljon,mutta kohta niitä on vielä paljon enemmän,kun moni murtuu paineiden alla,työttömyydessä,köyhyydessä ja maailman vaatimusten edessä.Ei silloin ole,kun ei ole nytkään paikkoja terapiaan tai edes mahdollisuutta keskusteluapuun.Tk-lääkärit tunkevat mielialalääkkeitä korviikkeena oikealle avulle ja ne lääkkeet vielä toistaiseksi tätä maata kannattelevat,mutta kuinka kauan?Siellä on jo yksi aikapommi tikittämässä.

Alkoholista haetaan tietynlaista turvaa,se saa hetkeksi ajatukset muualle.Nousuhumala tekee jokaisesta huipputyypin, ja maailma näyttäytyy hetken mahdollisuuksien maailmalta.Alkoholi poistaa tuskaa ja luo tuskaa,se saattaa ihmisiä yhteen ja erakoiduttaa.Se on enkeli toisella ja piru toisella olkapäällä.Alkoholi on ja pysyy,jos ei täällä niin Virossa kyllä.
Silloin eivät auta valkoiset teipit rekkojen kyljissä,ei Alkon nimen vaihtaminen eikä alkoholiverotuksen kiristys.Ihmiset kyllä löytävät snapsinsa,nähtiinhän se jo kieltolainkin aikaan.
Minä väitän,että näillä keinoilla joilla nyt ilmeisesti hyvää takoitetaan,vain lisätään alkoholin kulutusta.Ainakin tietyissä piireissä.
Me olemme kuin lapsia.Kun kielletään karkin syönti,ne syövät sitä salaa.Kun rajoitetaan aikuisten ihmisten elämää ja puututaan omaan arvostelukykyyn,nousee moni varpaisilleen.Viis veisataan valkoisista rekoista ja matkustetaan vaikka ulkomailta pullo hakemaan,ihan jo mielenosoituksellisesti.
Ihan kun meidän suurin ongelma nyt olisi lisääntyvät alkoholistit,huh huh!Eiköhän ongelma ole jo ne olemassa olevat ja niiden puutteellinen hoito.Kaikki halukkaat eivät pääse hoitoon ja jos pääsevät hoito on liian lyhyt jaksoista.Kaikilla ei todellakaan ole varaa mennä yksityiseen kuntoutukseen.Mutta hei,käytetään nekin rahat mielummin päättäjien palkkoihin kuin hoitopaikkojen lisäämiseen.Käytetään nekin tunnit,jotka kokouksessissa kuluvat aivan turhaan ja annetaan yrittäjille lisää sääntöviidakkoa setvittäväksi.Ja kuitenkin jokainen näistäkin pallin painajista nauttii sitä viiniä pihvinsä kanssa ja konjakkia kahvin kyljessä,oli sitten hevoset piilossa tai ei.
Valkoisella teipillä pitäisi ainostaan peittää koko eduskuntatalo ja kylkeen piirtää iso kysymysmerkki!

Meillä verotetaan yrittäjiä liikaa,rankaistaan lapsia ylipitkillä terveyskeskusjonoilla ja hoitopaikkojen puutteella,napataan lapsilisistä pois.Meillä vanhukset makaavat sängyissään likaisina ja nälkäisinä tai pakotettuina asumaan kotona,kun hoitopaikkoja ei ole,ei edes niitä tarvitseville.Meillä on kodittomia,köyhiä ja vielä köyhempiä ilman mitään tai ketään.Meillä on työttömiä,liian pieni palkkaisia ja aliarvostettuja koti-äitejä/isiä.Meillä on opiskelijoita,jotka eivät valmistu,kun joutuvat käymään töissä tai eivät saa töitä.Meillä on syrjäytyneitä ja itsemurhia.Meillä on alkoholisteja,narkomaaneja ja hyvin sairaita ihmisiä,jotka kaikki tarvitsevat apua.
Jos näkemys avun antamisesta on alkoholinmainostuskielto,hävettää myöntää asuvansa Suomessa!Hävettää myöntää olevansa suomalainen!

 

Ajatuksen voimalla!

Minulle käy joskus sellaisia hassuja juttuja niin kuin etiäisiä tai muita herkkyyden tuomia aistimuksia ja ajatuksia,jotka sitten heti miten käyvät konkreettisesti toteen.
En nyt pidä itseäni ihmeellisenä,kummallisena kyllä,mutta joskus nuo ihmeelliset asiat ja tuntemukset saattavat jopa säikäyttää.
Kaikkia tapauksia en edes muista,sillä niitä tapahtuu kuitenkin lähes päivittäin.Jostakin syystä jotkut jäävät paremmin mieleen ja niistä aion nyt kirjoittaa.
Viime viikolla eräänä iltana istuin sohvalla ja katselin telkkaria.Lapset nukkuivat yläkerrassa ja isäntä luki vieressä.Oli aivan hiljaista,mitä nyt telkkari piti hieman ääntä.Meillä on itkuhälytin,koska muuten en kuule mitä ylhäällä tapahtuu.Itkuhälytin menee päälle jos yläkerrassa joku uneksii,puhuu,itkee,tuhisee tai kuorsaa.Joskus jopa tepastelu laittaa sen päälle.
Tuona iltana hälyttimestä kuului hento kuiskaava ääni "äiti".Nakkasin rillit pöydälle ja hyppäsin pystyyn,lähdin kipittämään rappusia kohti.Isäntä sanoi,ettei hälytin ollut edes mennyt päälle,että suotta sinne nyt juoksisin.
En mennyt,mutta samalla sekunnilla hälytin meni päälle ja kuopus siellä äitiä huuteli.Menin ylös ja siellähän se raukka hehkui kun kekäle ja  nyyhkytti äitiä.Jotakin siinä kävi,en oikein osaa selittää,jotakin kummallista.Telkkarista se ääni ei myöskään voinut kuulua,sillä katselin Tervetuloa Ruotsiin.

Toissa päivänä ajattelin,että mistä ihmeestä me revitään rahat uuteen pyykinpesukoneeseen ja kuinka suuret perheet tai perheet ylipäänsä pärjäävät ilman pesukonetta?Tuolloin meidän kone oli vielä ehjä,mutta eilen se hajosi.
Nyt sitten odottelen sitä jotakin tunnetta,etiäistä ja ajatusta siitä,että mistä ihmeestä me revitään ne rahat uuteen koneeseen?

Viime keväänä istuin autooni lapset kyydissä,laitoin turvavyöt kiinni ja starttasin.Samalla sekunnilla huomasin miettiväni miten saisin naarmut auton kyljestä piiloon.Eikä autossa ollut mitään naarmuja kyljessä,perässä kyllä,mutta se nyt oli aivan eri asia.
Ajelimme isännän työasioita hoitamaan ja tuolla reissulla pyyhkäisin auton kyljellä jotakin koristekasaa,joka oli tietenkin muodosteltu kivistä.En sitten enää miettinyt millä saisin ne naarmut peittoon,vaan että millä selittäisin sen isännälle.

Neljäntoista vanhana olin lähdössä hiihtolomalla Norjaan.Olin innoissani matkasta,mutta kuitenkin kokoajan päässäni vallitsi ajatus,etten pääsisi tuolla reissulla laskemaan.
No,en päässytkään,kun bussi ajoi kolarin kauhakuormaajan kanssa ja mokoma kauha pisti sisään bussiin juuri minun ikkunastani.Selvisin pelkillä lasinsiruilla silmissä,sairaala reissulla ja silmälapuilla sekä viikon kestävällä angiinalla.Ja senkin mokoman kurkkukupan sain,kun hyppelehdin hätääntyneenä sukkasillani lumihangessa,jossakin vuorten välissä vievällä tiellä ja itkin.Onneksi itkin,sillä kyynelten mukana iso osa lasinsiruja oli tullut pois silmistäni,mutta jäi sitä huuhdeltavaa norjalaiselle hoitohenkilökunnallekin siellä sairaalassa.
 

Minulla on tällaisia vastaavanlaisia juttuja tapahtunut niin paljon,etten kaikkia muista millään.Olisi varmasti paljon parempiakin esimerkkejä,mutta nämä nyt ainakin ne jotka tulivat heti mieleen.Ja ne kivikasat rintani päällä.Välillä minut valtaa tunne,jossa tuntuu kuin rintani päällä olisi satoja kiloja kiviä.Tuolloin käy niin,että jonkun ajan kuluttua kuulen jonkun sairastuneen,eronneen,kohdanneen jotakin epäonnea elämässä tai jopa kuolleen.Yleensä se on joku jonka tunnen jotenkuten,mutta on se joskus osunut lähellekin.Sitä tunnetta ei silti voi oikeen käsitellä mitenkään.Se vain tulee,kestää päivän tai pari ja jälkeenpäin kuulen sitten onko kivikasa tehnyt tuhojaan jollekulle.
Saattaahan se olla,että olen vain niin negatiivinen ihminen,että oikein kutsun epäonnen luokseni.Toisaalta nuo etiäiset ovat olleet myös hyviä ja iloisia,joten ei sitäkään voi syyttää.
Muistin nimittäin juuri erään iloisen jutun.Parikin. 
Siitä nyt on jo kymmenen vuotta,kun kävelin erääseen super-markettiin sisään ihan asiakkaana.Ovella minulle tuli kummallinen tunne,sellainen mukava olo.Sitäkin on todella vaikea selittää,mutta muutaman kuukauden päästä siitä olin töissä tuossa kyseisessä marketissa.
Mieheni olen myös tavannut jonkinlaisen etiäisen myötä tai ainakin hyvän sattuman.Punaviinillä ei ollut mitään tekemistä sen asian kanssa.

Oli miten oli,tunnen asioita etukäteen.En näe mitään etukäteen enkä kuule ääniä päässäni,onneksi,mutta tunnen kummallisia tuntemuksia ja saan ajatuksia päähäni,jotka sitten jollain tasolla toteutuvat.Välillä pelkäsin,että ajatukset johdattelevat minua tekemään tai tapahtumaan juuri niin,mutta olen lakannut pelkäämästä.On paljon mielenkiintoisempaa ajatella olevansa vain herkkä aistimaan ja tuntemaan,on mukavampi olla kummallinen,herkkä ja oma itsensä kuin luulotautinen.Ajatuksilla on valtava voima sen minä tiedän.Hyvillä ajatuksilla saa hyvää jne.Mutta minun päähäni putkahtavat ajatukset eivät ole minun käsissäni tai päätösvaltani alla.Ainakin siihen tulokseen olen tullut ja se helpottaa minua elämään niiden kanssa.
En tiedä voiko tällaisia taitoja kehittää jotenkin?Jos voi,niin kohta voin sitten perustaa oman ennustuslinjan 0700 alkuisen numeron taakse,jes!
 


 
 

Halpa makkara!

En yleensä ole mikään tarjousten perässä juoksija(paino sanalla yleensä,joskus kuitenkin),mutta nyt minut sai liikkeelle alennusmyynnit ja edullinen toppahaalari esikoiselle.
Joskus olen matkustanut autolla kymmeniä kilometrejä halvan pyykinpesuaineen perässä tai kolme euroa halvempien vaippojen.Isäntä minulle siitä on paasannut ja kertoillut kuinka ajetut kilometrit ja bensan hinta/kulutus tekevät tarjous tuotteestani saman hintaisen,kun paikallisen marketin tarjoama "normaali"hintainen tai jopa kalliimman.
Voihan se toki olla niinkin,mutta ei minun matikkapäässäni.

Tänään eksyin vahingossa heti aamusta sinne paikalliseen markettiin ja löysin kuin löysinkin rekillisen lasten talvihaalareita ja vieläpä puoleen hintaan.Mutta mikä paluu maanpinnalle olikaan,kun huomasin ettei rekki pitänyt sisällään esikoiseni tarvitsemaa kokoa.
Manailin siinä ääneen ja pengoin kaikki muutkin rekit hieman liian suurieleisesti,siinä toivossa,että löytäisin jonkun miettimään jääneen asiakkaan piilon.
Ei löytynyt piiloa,mutta pahoitteleva myyjä kyllä.Ihmettelin myyjän pahoittelua,kun eihän sille mitään mahtanut,että minä olin se myöhäinen lintu matoni perässä ja muut harakat olivat ehtineet aarteille aiemmin.
Vai mahtoiko?En tiedä,mutta minähän en lannistunut.Vielä siinä itseäni sättiessä ja kuopukseni huudellessa myyjälle "tyttö on helppo nakki",päätin iltapäivällä esikoisen kerhon jälkeen ottaa ja lähteä naapuri pitäjään,saman ketjun markettiin onneani kokeilemaan.

Itku-potku-raivareiden,lahjonnan ja kiristyksen jälkeen koko kolmikko istui autossa matkalla kohti uusia alennuksia.
Minä tietenkin surin jo etukäteen ettei sieltäkään haalaria löytyisi.Esikoinen oli päättänyt matkalla myös,ettei tarvitsisi kunnollista haalaria ja minä laskeuduin viiden vanhan tasolle,kertomalla kuinka siitäkin haalarista saisi ihan suden,kun leikkaisi vaikkapa takapuoleen reijän ja rikkoisi vetoketjun.Esikoinen oli loppumatkan hiljaa.
Markettiin päästiin ja jopa oikean kokoinen haalari löytyi.Voi sitä riemua,minun.
Ei ollut pienessä mielessä käynyt,että nyt siinä haalarissa pitäisi sitten olla reikä perseessä ja vetoketju rikki,kamalan huudon saattelemana maksoin mahtavan ale-löytöni ja poistuin marketista punaisena.
Haalari maksoi 27.45€ ja matkaa markettiin kertyi 30 kilometriä per suunta.En laske,kun en osaa enkä varsinkaan viitsi,mutta haalari oli halpa ja sillä siisti.Olisi paljon pahemmalta tuntunut ostaa se melkein viiden kympin puku lähes naapurista,kun vaaka kupissa siinteli puolet halvempi malli.
Koska olen myös enemmän jälkiviisas,kuin kaukaa viisas,päätin lähteä vielä huomenna hakemaan kokoa suuremman odottamaan ensi talvea.Siinä jos missä kyllä säästää,eikä kukaan voi väittää vastaan,niin!

Onneksi mieheni ei (vielä)tiedä,että olen minä kerran matkustanut erään alennuksen takia 400 kilometriä ja per suunta.
Joskus niiden rytkyjen perään kannattaa lähteä,silloin kannatti.Vaikka junalippu maksoi maltaita ja loppukuun söin kirjaimellisesti puuroa ja makaronia,kannatti se silti.Ravintolavaunun sikakallis olut saattoi olla oikeasti se syy vararikkooni,mutta ei sitä tuolloin huomannut.
Matkalta jäi käteen paitsi kassillinen lumppuja,myös määrätön määrä muistoja ja kokemuksia.Ehkä pari krapulaa myös,tyhjä tili ja paikallisen yökerhon leima viikoksi käteen.
Nykyisenä äiti-ihmisenä on ehkä syytä mainita,että olin tuolloin 22 ja tyhmä,mutta hyvällä tavalla.
Kaurapuuroa kolmatta päivää syöneenä ei naurattanut,mutta nyt niille jutuille jo oikeen haluaa nauraa ja usein.Onneksi on niitä muistoja myös,kultaamassa tämän päivän tarjous viidakkoa ja tasapainottamassa elämää kuponkien rinnalla.

Kymmenessä vuodessa ei silti kaikki ole muuttunut.Minulla on tili edelleen tyhjä,kädessä käärme- leikkitatuointi ja autossa pussillinen rytkyjä,mutta lapsille.Mitäpä siitä muuta voi todeta,kun että elämä ei muutu,se vain muuttaa hieman muotoaan!

 

Pippelihäntä,sekamelska ja luovuus!

Kaksi viimeistä päivää on mennyt eri askareiden parissa.Yöt ovat olleet unettomia ja nyt en enää voi syyttää edes kuuta,kun sekin oli ja meni täytenä jo.Päivät olen toteuttanut ja yöt olen ajatellut.
Sain kun sainkin sen mekon tehtyä.Ei nyt ihan catwalk kamaa,mutta kehtaan käyttää kesällä,ainakin omalla pihalla.Syntyi jopa idea pidemmästä mekosta samoja kaavoja käyttäen.Niin kova homma oli vääntää kaavoja,että samoja aion varioida ja kauan.
Tekemässäni mekossa on alla yksi olkaiminen mekko ja päällä toppi,jossa olkain on vastakkaisella puolella.Ihan ongelmitta en silti selvinnyt,sillä topin päätin tehdä ensin kankaat väärinpäin.Olisi ollut edestä oikeinpäin ja takaa nurinpäin,mutta tämähän oli enemmän kuin arvattavissa.Olisihan se ollut persoonallinen,mutta päätin olla tällä kertaa enemmän massaa ja leikkasin uuden palan toppiin,oikein päin.Itse mekon tein mustasta kankaasta ja topin kirjavasta.Luovuuden kukkanen loisti myös lankojen valinnassa,sillä toppi sai saumoihinsa mustaa lankaa,vaikka valkoinen olisikin ollut passelimpi valinta.Voi sitä luovuuttaa kutsua myös erehdykseksi,mutta itsetuntoni tuskin kestää enempää erehdyksiä yhden mekon kohdalla.

Lapseni ovat myös olleet hyvin luovia viime päivinä.On askarreltu ja tehty jopa se lumiukko,viimein.
Pakkaslumi ja tietysti myös lumen vähäisyys ovat estäneet ukon teko-projektin monena päivänä.Eilen keli heittikin nollaan ja voi sitä riemua,kun tajusivat sen ulkona.Johan valmistui lumiukko pihalle ennätysajassa ja melkoisen komeana esityksenä.
Ukko on punkkari,jolla on sikari suussa ja pyllystä kasvaa pippelihäntä,kuulema.
Minä en yllättynyt tuloksesta,olenhan itsekin saanut arvonimen "pippelipää".

Illat ovat kuluneet askarteluiden parissa.Muutaman kerran olen joutunut nielemään ärsytystäni sotkun suhteen,mutta nieleminen on kannattanut.Sitä riemua ja onnea katsellessa,kun sakset leikkaavat lähes kaiken ja teippiä kuluu rullatolkulla,unohtuu ärsytys äkkiä.Kadehdin avoimesti lasteni tapaa askarrella.Kaikki paperit ja kartongit silputaan,silppu liimaillaan teipillä yhteen ja joskus koristellaan värikynin.Tulos on milloin mekko,milloin robotti ja joskus jopa tukkirekka.
Ja olkoon tulos mikä ikinä,pääasia on,että pienet onnen kantamoiseni ovat onnellisia.

En todellakaan tiedä mikä minua öisin valvottaa.Tai tiedän,että pääni on taas aivan liian täynnä asioita ja ajatuksia.Kallossani vallitsee täysi kaaos.Enkä tiedä kuinka saisin sen järjestykseen?
Tässä olisi jollekin ammattijärjestelijälle oiva idea.
Olen haaveillut jo vuosia sellaisesta kodin järjestelijästä.Olisi ihanaa,kun joku ulkopuolinen tulisi ja laittaisi tavaroille järkevät paikat ja heittäisi kaiken turhan pois.Minä kun olen sellainen säästäjä.En halua heittää kunnollista tavaraa pois,jos sitä vaikka vielä joskus tarvitsee.Yleensä ei tarvitse,mutta jos...
Pitäisi olla joku joka sanoo,mitä tarvitsee ja mitä ei.
Sama koskee kuuppaani.Olisi ihanaa jos siinä tavaroitaan järjestäessä saisi myös päänsä sisällön järjestykseen.Helpottaisi kummasti,kun tietäisi mitä ajatuksia kannattaa pantata ja mitä ei.Ammattijärjestäjän olisi siis syytä olla sekä henkisen että fyysisen puolen osaaja.Meiltä ainakin löytyisi töitä sellaiselle moniosaajalle ja moniosaaminenhan on tämän päivän sana!

 

Innostuksen vimmalla!

Minun horoskooppini kehotti tekemään asioita,jotka ovat minulle uusia tai asioita joissa en ihan ole kotonani.No,minäpä olen nyt sitten tehnyt niin tai ainakin aloittanut tekemään niin.
Aivan tosissani olen ajatellut aloittaa jotakin uusia harrastuksia.Minä aloitan uusia harrastuksia harvase päivä,mutta nyt ajattelin aloittaa jotakin ohjattua tai jotakin jossa joudun kysymään myös muilta neuvoa.Helppoa se ei tule olemaan,sillä kyllästyn helposti varsinkin kaikkiin mikä liittyy urheiluun.Innostun helposti ja innostuksen voimalla tuotan milloin mitäkin,mutta valitettavasti se innostus ei aina ihan yllä liikuntaan.

Isäntä kantoi viime talvena kuntopyörän olohuoneeseen.Hän sillä lähinnä polki ja minä kokeilin muutaman kerran tai "yritin heilua sen päällä" niin kuin esikoiseni tuolloin sen ilmaisi.Heilumiseksi se jäikin.Pyörä oli hutera,satula liian alhaalla tai liian korkealla.Vastus väärä,aina ylämäessä ja kello ei toiminut.Huono peli sanoisin.Kuntopyörän lähdettyä jäi olohuoneeseen kummallinen rako,rako voi olla henkinenkin,mutta miellän sen mielummin konkreettiseksi.Niinpä aloin etsiä soutulaitteita.Onhan niitä myynnissä,mutta kun minä haluan sellaisen vanhan,sellaisen kun meillä oli lapsuuden kodissani kellarissa.Salaa sillä siskon kanssa kuntoilimme,kun ei tainnut olla lupaa siihen ihan niin pieninä.Olkoon sitten vanhan kaipuuta,henkinen rako tai uuden aloittamista,aion löytää tunturin ja sen huipun vielä.Katsotaan kun sen saan,että jääkö soutelu pelkäksi heilumiseksi vai tuottaako se oikein tulostakin.Tulos olkoon sitten mikä/mitä vain!Jännityksellä odotan.

Punnittuani tuossa muutamia vaihtoehtoja,en ihme kyllä löytänyt yhtään itselleni sopivaa ja tarpeeksi vierasta lajia aloitettavaksi.Päädyin siis lupaamaan itselleni,että aloitan avanto-uinnin uudelleen sillä parin vuoden tauko lajista on vieroittanut minut niin hyvin,että joudun aloittelijaksi jälleen.Silloinhan se on ikäänkuin uuden aloittamista ja ei,tässä ei ole kyse itsensä huijaamisesta.Tässä on kyse päästä helpolla ja ne ovat totta vieköön eri asioita.
Nyt kun sitten päätin lajin,joka edes etäisesti muistuttaa urheilua(saunassa tulee hiki ja kylmän veden jälkeen olo on huikea,joten aivan varmasti pääsen tällä samaan olotilaan kuin aerobikin jälkeen,jota en kyllä koskaan harrasta)annoin itselleni luvan suunnitella myös muuta uutta ja arvaamatonta elämääni.

Aloin siis ommella.Minä joka tein aikoinaan housuista hameen ja taskusta koriste taskun,vaikka siksi sitä ei ollut tarkoitettu.Ompelu on kivaa ja rentouttavaa ainakin niin kauan, kun ei tarvitse tehdä kaavoja tai yrittää löytää niitä maailman maantiekarttaa muistuttavasta kääröstä.Hetken sadateltuani nöyrryin viivojen edessä ja hain kuin hainkin leivinpaperia ja kynän.Nyt minulla on kaavat mekkoon ja jopa kankaita sen toteutukseen(huom.kankaita,kun varmasti kaksi tai kolme ensimmäistä mekkoa päätyvät takkaan).Huomenna aloitan.Aloitan jos innostukseni voima vain kantaa enää huomiseen...

Tänään yllätin itseni myös tekemällä jotakin poikkeavaa.Rynnimme melkein koko perheen voimin kaupunkiin Loppiaisriehaan.(sitä kun on aikansa sairastanut melkein koko perheen voimin erilaisia kuumeita,niin seinät alkaa kaatua päälle)Just,minä joka inhoan kaikkia ryhmätapahtumia ja hulinoita,paikkoja joista lapset nauttivat ja sinkoilevat sekunneissa silmän kantamattomiin,riemuitsevat ja minä kärsin.Mutta mitä sitä ei tekisi lastensa eteen?Tänään yllätyin myös siinä suhteessa,että siellä riehassa oli kivaa,myös minulla.Ilman tapahtuma makkaraa ulkona en ehkä olisi selvinnyt,mutta makkara ja lasteni riemu nostattivat tunnelman kattoon jopa -15 pakkasessa.Uskomatonta!
Viimeinen ilon niitti oli,kun esikoinen laukkasi keppihevosen kanssa niille tehtyä rataa pitkin ja hihkui.Kuopus sen sijaan repi ilonsa kantamalla keppihevosta kainalossaan ja kaateli mennessään esteet ja hidasteet kuomillaan.Ainoa miinus pakkasen lisäksi oli kurkkuuni kasvanut kaktus,mutta sekin riehaantui vasta nyt illalla oikein kunnolla,saadessaan ehkä liikaa lämmikettä.Tiedä tuota,mutta kivaa oli.

Näiden kokemusten siivittämänä aion noudattaa horoskooppini neuvoa ja jatkaa erilaisella tiellä,ainakin tovin!
Tiedoksi kaikille(jotkut jo tietää),että en suinkaan noudata keltaisten lehtien horoskooppi neuvoja.Minulla on ihan oma astrologi ja sen rinnalla kulkee Seppo Tanhuan hieman kaupallisempi astro-kalenteri,mutta voimaannuttava sellainen.
Tällainen hörhö täällä!:)