Tyhmä ja tosi tyhmä!

Jouduin eilen hieman pakosta kuuntelemaan keskustelua,joka todella ylitti hyvän maun rajat ja kertoi näiden kahden naisen ajattelemattomuudesta ja suoranaisesta tyhmyydestä.
Minulta tuo tapahtuma osoitti suoranaista "monikätisyyttä",kun kolmen lapsen kanssa kahvilassa olo vie yleensä ihan kaiken huomioni,enkä todellakaan näe saati kuule mitään ympärilläni tapahtuvaa.Kaiken sen kaatuneiden lasien,tuolilta tippumisien ja muutaman itkun seasta pystyin hieman liiankin hyvin erottamaan rouvien keskustelun.Saattoi se johtua siitäkin,että kahvipaikkamme oli hyvin pieni ja naisilla suuri ääni.

Huomioni kiinnittyi,kun toinen naisista kajautti:"En ymmärrä miksi se valittaa vieläkin tilannettaan,sehän jäi leskeksi jo vuosi sitten.Onhan tää maa täynnä esim.yksinhuoltajia,mitä eroa?".
Sain hädin tuskin pidettyä kahvikupistani kiinni.
Lause olisi voinut olla suoraan Kauniista ja Rohkeista tai ei,ei edes siinä ole noin huonoa sisältöä.Salatuista elämistä paremminkin.
Salaa toivoin,että jostakin paukahtaisi paikalle kuvausryhmä ja koko farssi osoittautuisi näytelmäksi.Mutta ei,kameroita ei ilmaantunut,ei edes piilokameraa ja juttu leidien kesken senkun jatkui.
Ja ajatelkaa,toinen järjen jättiläinen lisäsi edellisen lauseen jatkoksi:"Niin,jotkut yh:t kuitenkin joutuu kestään sitä exää koko loppu elämänsä,mutta se pääsi kerralla siitä eroon".
Toinen nyökkäili suuri eleisesti vieressä ja toisteli olevansa samaa mieltä.

Tällä kaksikolla ei todellakaan käynyt mielessä,että iso osa yksinhuoltajia on todella yksin.Ei kaikilla ole sitä ex puolisoa,jolle voi lapset laittaa sopimuksen mukaan tai ilman.Kaikilla ei edes ole läheisiä lähellä.Ja ihan kun se yksinhuoltajuuskaan olisi aina oma valinta.Monilla yh-äitien lapsilla on kuitenkin isä,jota saa ja voi tavata,mutta lesken lapsilla ei enää isää ole.Lista eroavaisuuksista voisi olla pidempikin,mutta luulen että pointti on jo selvä.

Niinhän sitä sanotaan,että avio-ero on kuin pieni kuolema.Tuskin kuitenkaan sitä oikeaa kuolemaa rankempi käsitellä,vaikka en menisi siitäkään vannomaan.Jokainen meistä käsittelee ja kokee asiat omalla tavallaan,joten on todella väärin arvostella ja ruotia tilannetta jossa itse ei ole.
En siis saisi varmastikaan puuttua tähän aiheeseen,kun en ole yh enkä leski,mutta koen voivani puuttua edes sen verran,että muut näiden kahden naisen lailla ajattelevat avaisivat silmänsä ja ennenkaikkea sydämensä,ennen kuin lähtevät arvostelemaan ja suorastaan haukkumaan.

Olimme jo tekemässä lähtöä(kauheella metelillä),kun toinen naisista oikeen korotti ääntään,jotta sai sanottavansa ystävälleen sanottua:"Enkä mä usko,että niillä oli edes mikään hyvä suhde,se mieshän oli aina töissä ".Toinen nyökkäili ja sitten lisäsi:"Niin,sehän oli jo vähän niinku yh,niin ei sille varmaan se kuolema enää kauheesti tilannetta muuttanu".
Olin järkyttynyt!Kuinka kukaan voi ruotia toisen elämää noin rajuin sanakääntein ja mielipitein?
Itse en ole vielä mikään ikäloppu,mutta sen verran jo elänyt,että tiedän varsin hyvin ja erittäin tarkkaan,että kukaan eikä kukaan voi tietää mitä kenenkin suhteessa,perheessä ja kodin seinien sisäpuolella todella tapahtuu!Vain itse asianomaiset tietävät ja sehän riittää tai ainakin sen pitäisi riittää.

Olisi tehnyt mieli sanoa sananen tai pari tuolle kaksikolle,mutta en kertakaikkiaan pystynyt alentumaan heidän tasolleen,en edes halunnut joutua katsekontaktiin moisien möllien kanssa.
Pakko oli kuitenkin tokaista jotakin,josta nyt en ihan hirveen ylpeä ole,mutta tilanteeseen sopiva kyllä.Sanoin,kun lapset siinä sinkoilivat takkiensa kanssa,että:"lähdetäänpäs nyt reippaasti kotia kohti ja odotteleen iskää töistä".
Olin tuolloin jo menossa,joten en tiedä katsoivatko minuun päin vai oliko tokaisuni heille,kuin vierasta kieltä,jota eivät ymmärtäneet?

Mieheni on paljon töissä,mutta itsehän olen koti-äiti ja jonkun niitä töitäkin on tehtävä,jotta saan olla kotona.En koe olevani yh-äiti,mutta joskus kun on raskasta arvostus heitä kohtaan nousee todella.Ja jos mieheni yhtäkkiä kuolisi,en todellakaan selviytyisi tilanteesta helposti ja kevyesti vain sen takia, että aiemmin hän oli niin paljon töissä ja minä päivisin yksin lasten kanssa.Sitäpaitsi minä rakastan miestäni ja jo pelkästään siksi en varmastikaan olisi toipunut vuodessa moisesta tragediasta.
Niiltä naisilta joko puuttui omasta elämästään rakkaus tai sitten heillä ei käynyt edes mielessä,että joku saattoi vielä rakastaa,vaikka maanpäältä olisikin poistunut.
En tiedä mikä tämän lesken tilanne on ollut tai on,mutta naisten olisi hyvä tietää,ettei rakkaus kuolemaan lopu eikä leski ja yksinhuoltaja ole sama asia!

 
 

Olen kartalla!

Törmäsin tuossa juuri pari päivää sitten tähän elämän aarrekartta-askarteluun.Luulin sen trendin jo hieman laantuneen,mutta ilmeisesti näin ei ole.Minua se ei missään nimessä haittaa,että aarrekartta on tehnyt paluun tai että se ei itseasiassa ollut koskaan poistunutkaan.Minä luonnollisesti olen myös tehnyt tuollaisen aarrekartan jo reilut kymmenen vuotta sitten.
Tarvitsi oikein rueta miettimään,että mitä kaikkea siihen omaani olinkaan liimaillut?
Muistan sen pohjan olleen edesmenneen Tiimarin violetti kartonki,melko suuri sellainen,että kaikki varmasti mahtuu.
Tekstiä oli melko vähän,kun kuvat puhuivat puolestaan.
Minulla oli muistaakseni läjä(iso läjä) aikakausilehtiä,joita selasin autuudella monta iltaa ja leikkasin kuvia pinoon.Pinosta otin sitten sopivan kuvan ja liimasin sen tarkasti valittuun paikkaan.Tai tarkemmin ajateltuna ei minulla ollut valittuja paikkoja kartongissa,laitoin ne paikkaan, joka tuntui hyvältä.Se ei välttämättä näyttänyt hyvältä,mutta tuntui hyvältä ja sehän riittää.

Minulla ei koskaan ole ollut haaveita,jotka hipovat pilviä.Minulla on ollut mielestäni hyvinkin toteutettavissa olevia toiveita ja haaveita elämäni suhteen.Aina se ei tietenkään ole siltä tuntunut,mutta nyt näin jälkiviisaana näen,että suurin osa niistä mitä aarrekarttaani liimailin on käynyt toteen.Uskomatonta kyllä!
Muistan vielä suhteellisen tarkkaan tuon askarteluni,mutta on siitä joitakin kohtia saattanut jäädä pimentoon ajan kuluessa.Harmi on,että en ole sitä säästänyt tai vaikka olisinkin niin muuttojen myötä se on hävinnyt.

Violetti pohjaisessa kartassani komeili ylhäällä hääpari ilman kasvoja.Muistan vielä ajatelleeni tuolloin,että kasvoja on turha laittaa tuntemattomista,kun se selvästi rajoittaa mielikuvitusta.Oman kuvani olisin voinut laittaa,mutta idea tuntui tuolloin narsistiselta.
Hääparin vierellä oli kolme lasta,kaksi poikaa ja yksi tyttö.Hieman alempana komeili keltamullalla maalattu vanha talo ja kuvia maalta.Jonkin peltokuvan vieressä tökötti kuvia lampaista ja kahdesta kissasta.Kartongin alareunassa oli kuvia kirjoista ja myös tekstiä,jota muuten aika vähän näkyi kartallani.Kirjojen vieressä luki haave omasta kirjasta,romaanista.
Pahvin yläreunassa oli,hyvin muista erillään kuvia kesämökistä ja järvestä,mutta myös kuva asuntovaunusta.Mökin kuvia ympäröi ruoat ja pienet reseptit,joista ei kyllä saanut selvää.
Hatara muistikuva kertoo myös,että jossakin kohtaa mökin alapuolella olisi ollut kuvia ulkomailta,kuten Australiasta ja Italiasta.
Muistan,että karttaan jäi myös paljon tyhjää tilaa,mutta en täyttänyt sitä väkisin,kun en tuolloin enempää haaveita elämääni löytänyt.Olin tyytyväinen siihen ja sitten se hukkui.

Nyt kun sitten mietin,mikä kaikki kartastani on käynyt toteen niin ihan huimaa.
Minulla on perhe,kaksi poikaa ja lahja tytär.Olen naimisissa ja häät olivat ihanat.Asun maalla,en keltamultaisessa talossa,mutta keltaisessa kyllä.Meillä on kaksi kissaa,vain lampaat uupuu.
Olen julkasissut kolme lasten kirjaa ja tekeillä on se romaani sekä uusi lasten kirja. 
Omaa kesämökkiä meillä ei vielä ole,mutta saamme käyttää kahta mökkiä kesäisin kuitenkin.
Kuvat ulkomailta eivät olleet pelkkiä matkojen haaveita.Haluaisin joskus vielä asua ulkomailla jonkin määrittelemättömän ajan,mutta vielä sen aika ei siis ole ollut.

Tästä vanhan aarrekarttani muistelosta ja sen tuloksista innostuneena aion askarrella nyt piakkoin uuden kartan ja sitä karttaa en aio hävittää.Kymmenen vuoden päästä voin kaivaa sen taas esille ja katsoa,luultavasti myös pyörtyä.
Toiset pitävät karttojaan aina esille,mutta kohdallani se ei toimi.Kartan tuijottelu päivittäin luo vain paineita ja ennenaikaisia odotuksia.Uskon siihen,että kartan tehtyäni alitajuntani muistaa sen ja se riittää.Asiat tapahtuu jos niin on tarkoitus,mutta ilman paineita ja taakkaa onnistumisesta.


 

 

Pientä piharemonttia!

Ruohosipulit kurkki maasta jo pari viikkoa sitten.Paniikki iski.Kasvimaa on möyhimättä,laajennuksesta nyt puhumattakaan.
Pieni kokeilukasvimaani on tuottanut kahtena vuonna sen verran hyvin,että viime syksynä päätin laajentaa sitä muutamalla rivillä.Lapset ovat toivoneet kukin oman lajinsa istutettaviksi,joten uusiakin tulokkaita vanhan kunnon porkkanan,salaatin,kesäkurpitsan ja punajuuren rinnalla saattaa tänä vuonna ilmaantua.

Kasvimaani ruohosipulit muutama viikko sitten!

Ehtona oli tietysti,että lapset itse ne istuttavat ja hoitavat.Tämä ei tietenkään johdu siitä,että olen hitusen laiskanlainen puutarhan laittaja,vaan yksinomaan siitä,että myös lapset oppivat mistä se sapuska oikeen tulee ja kuinka.No,ehkä vähän laiskuutta mukana,sillä saanhan nyt kertaheitolla kolme kitkijää pitämään kasvimaata kuosissa.
Laajennusta en ole vielä aloittanut,eilen piti kovasti,mutta sitten keksin grillin olemassaolon ja makkarat voittivat fyysisen työn.
Eipä sen puoleen,jouduin minä fyysisesti rehkimään myös sen makkaran eteen,sillä grilli ei itsestään varastosta pihalle kävellyt.Apuvoimat kantoivat kannen ja ritilän,joita sitten etsittiin puolituntia,kun ne olivatkin jääneet matkalle ja reitti oli sittemmin unohtunut.Ritilä löytyi pensaasta ja kansi hiekkalaatikolta.Grillikin hinautui paikalleen eikä sen toimittamiseen mennyt,kuin toiset puolituntia.
Tavoilleni uskollisena tein suunnattoman kokon pienen grillin sisään ja hiillosta odoteltiin tunti.Kaikki tämä oli kuitenkin vaivan ja odottelun arvoista,sillä makkara oli taivaallista.Onneksi paistoin kaksi pakettia,kun kaikki meni!

Tänään sitten iski uusi paniikki.Pihamme tarvitsee pientä pintaremonttia.Aita on maalaamatta(ollut kolme vuotta),keinu on maalaamatta.Toisen naapurin puoleinen verkkoaita on kaatunut joka kohdasta.Hiekkalaatikosta uupuu hiekkaa(paljon),huvimaja on varasto,vaikka haluaisin viettää siellä laatuaikaa ystävien kanssa ja mattoteline kaatuu luultavasti seuraavassa myrskyssä.
Olen omasta mielestäni Jorma Piisisen oikea käsi ja Macgyverin vasen käsi,hyviä erikseen,mutta yhdessä hallitsematon kaaos.
Jostakin minun on kuitenkin pakko aloittaa,joten tämän viikon aikana punnitsen kummankin käden vahvuudet ja jos en osaa päättää,arvon voittajan.
Työsuunnitelmakin on melkein valmis.
Aloitan keinun maalaamisesta,koska olen jo päättänyt sille värinkin.Pakko on vissiin odottaa hieman lämpimämpiä ilmoja(voi harmi) ja sillä välin voisin toki toteuttaa jonkin muun askartelua vaativan kohteen,mutta uskoisin ettei näin käy.En halua sotkea suunnitelmaa.
Verkkoaitaan en edes koske.Mutta uskon,että muutama sananen siitä appiukolle riittää.Uskoisin verkkoaidan olevan kunnossa paljon ennen kuin keinu maalinsa saa.
Huvimaja on pieni,mutta vetoisuudeltaan uskomattoman suuri.Tällä hetkellä se kätkee sisäänsä kolme nojatuolia(jotka verhoilen ja kunnostan kyllä,juu juu),yhden keinun,teltan,piirongin,lautaa,lamppuja,tyhjiä pulloja ja uima-altaan.Hetkeen on turha kuvitella sitä muuna kuin varastona ellen saa piakkoin järjestettyä vaikkapa pihakirppistä.
Nyt näyttäisikin siltä,että huvimaja tippuu listalta ja paineeni hellittävät hieman.Niin ja mattotelinekin on aivan liian raskas minun sitä rueta oikomaan,joten odottelen ihmettä tai appiukkoa.Siinä onkin sellanen setä,että yleensä alkaa tapahtua.Olenkin enemmän,kun yhden kerran todistanut mieheni ja appiukkoni ahkeruutta ja aikaansaannoksia ylpeydellä.

Pari pensasta pitäisi myös päästää kärsimyksistään,mutta tässä minä mielummin istun ja kirjoitan,kuin haen sitä lapiota ja kuokkaa.
Toivottavasti seuraava myrksy ei revi mattotelinettä vaan ne kaksi pystyyn kuollutta puskaa.
Toivossa on hyvä elää!

 

Oman elämänsä maalari!

Jos joltakin on jäänyt huomaamatta,niin vietä nyt todellista luovaa taukoa.
Pari viikkoa ajatus on tökkinyt,puhe ei luista ja kirjoittaminen on haasteista suurin.
Minä en tee mitään väkisin jos ei ole pakko ja nyt pakkoa ei ole.Jos kirjoittaisin(mitä ja mistä vain)nyt kun olo on mikä on,ei tekstissä olisi lainkaan sisältöä eikä se olisi edes luettavalla tasolla.
Päässäni on  pyörinyt liian kauan liian monta ajatusta kirjoittamisen saralta,joten oli melkein pakko laittaa aivot narikkaan.Se pakko tapahtui luonnostaan ja nyt aivoni todellakin lepäävät eli hautovat niitä ajatuksia.Joku päivä selvyys koittaa ja silloin taas kone laulaa.

Ja miksi taukoni on nyt luova?En suinkaan ole toimettomaksi heittäytynyt,vaan tartuin pensseliin ja akvarelleihin.
Minulla on jo pitkään kytenyt eräs idea,jota nyt lähdin kierrätysmateriaaleista toteuttamaan.Enempää en paljon voi paljastaa tässä vaiheessa,sillä projekti on osittain pyynnöstä ja ennen kuin sen todellinen laajuus ja tarkoitus on selvillä sekä sovittu,olen hiljaa.

On ollut mahtavaa huomata,kuinka olen löytänyt maalaamisen taas ja kuinka osaankaan toteuttaa siinä itseäni sekä tunnetilojani.
Asetelmat ja maisemat ovat harvoin se minun juttuni,mutta kun saan sutia mitä päähän pälkähtää ja miltä juuri sillä hetkellä tuntuu,niin teos on yleensä sen mukainen eli hyvä.
Maalaaminen ei ole pelkästään hyvä tapa kanavoida tunteita ja mielikuvitusta vaan myös erittäin hyvää terapiaa.
 Maalata voi kuka tahansa eikä sillä ole väliä "osaako" omasta mielestään tai muiden.Riittää,että siitä nauttii itse ja se tuottaa hyvää oloa.Suosittelen maalaamista kaikille itseni kaltaisille pääjumi-ihmisille ennen kaikkea,mutta uskon sen toimivan ihan jokaisella,kun vaan uskaltaa kokeilla.

En todellakaan ole mikään viherpeukalo ja puutarhan laitto/hoito jää tasan nurmikon leikkuuseen sekä haravointiin.Välillä onkin hankalaa keksiä tekemistä pihalla,kun lapset leikkii.Nyt olen jo useana päivänä istunut auringossa ja maalannut,en pelkästään taivaanrantoja vaan ihan oikeita tauluja.
Puutarha herää eloon ihan itsestään eikä minun tarvitse muuta kuin istua ja taiteilla.Siinä jos missä lepää sielu ja hermot!