Tissit lauteilla!

Minä olen sauna-ihminen,aivan henkeen ja vereen.En pärjäisi ilman saunaa kovin pitkiä aikoja tai kai minä pärjäisin,mutta kiukkuinen minusta tulisi kyllä.
Lapsuuden kodissani meillä saunottiin aina lauantaisin ja jouluna.Olisin halunnut saunoa useamminkin,mutta jostakin syystä se ei juuri koskaan käynyt päinsä.
Päätin,että jos minulla joskus on oma koti niin siellä sitten on sauna ja minähän saunon,vaikka joka päivä jos siltä tuntuu.
Nykyisin saunonkin useamman kerran viikossa eikä saunattomia päiviä ole välillä kuin yksi viikossa.
Aivan liian vähän silti harrastan folioon käärittyä ja kiukaalla käristettyä makkaraa,se on sitten hyvää ja maistuukin yhtä ihmeelliselle,kuin ulkona syöty "tapahtumamakkara".
Toisaalta vyötäröni saattaa kiittää,ettei ihan vielä näytä HK:n siniseltä lenkiltä,sillä ilman kiuasmakkaraakin matka lenkkivyötäröön alkaa väistämättä iän kertyessä tai näin ainakin uskon.
Lapsuudestani muistan,kuinka äiti kääri lenkkiä folioon ja asetteli sen kiukaalle.Saunan jälkeen sitten söimme sen kera pillimehujen.Oi mitä autuutta ja ihanuutta.Pienestä olivat ilot silloin kiinni.Erään kerran muistan oikein hyvin,kun saunan jälkeen siskon kanssa makkaraa odoteltiin ja foliosta paljastuikin lenkin sisältä kasa prinssinakkeja.Äiti kertoi,että nakit olivat makkaroiden vauvoja.Me olimme ihmetyksestä mykkyrällä ja minua ainakin säälitti syödä noita nakkivauvoja.Söin silti,sillä emme olleet koskaan ennen nähneet moista ihmettä,kuin prinssinakit.
Aika julmaa äidiltä tuolloin,mutta jälkeen päin ajateltuna perin huvittavaa.Varsinkin,kun me vielä uskoimme kaiken!

Nyt kun tätä muistelen,niin laitanpa perinteen kiertoon ja yllätän lapseni joku ilta saunan jälkeen makkaroilla ja niiden vauvoilla.Innolla odotan jo nyt reaktioita.
Perinteet ovat parhaita ja haluankin luoda nyt jotakin,mitä lapseni voivat jatkaa joskus omien lastensa kanssa;kiuasmakkara+vauvat-perinne.Mahtava perinne,sen rinnalla kalpenevat unilaulu perinteet(no ei ehkä sininen uni),siivouspäiväperinteet,synttäriperinteet ja hieman uuden vuoden perinteetkin.En voi tähän kirjoittaa jouluperinteistä,ne ovat pyhiä ja niihin ei kajota,ei edes vitsillä.Mutta kiuasmakkara tehköön jokaisesta saunapäivästä hauskan ja perinteikkään.Kiuasmakkara tehköön kaikista saunapäivistä yhtä juhlaa ja ihmetystä,sen me olemme ansainneet tässä synkässä ja kylmän tylsässä maailmassa.

Sauna on minulle myös kaikista parhain ja ihanin rentoutumiskeino arjen keskellä.Lauteilla saa ottaa rennosti,kun lapset nukkuvat,tyhjentää päätä tai ajatella pää täynnä.Miten nyt milloinkin.Saunasiideri tuo luxusta arkeen ja keskustelut isännän kanssa saavat saunassa aina aivan uusia puolia.Viime aikoina meille onkin kehittynyt aivan uusi keskustelun taso,nimittäin kinastelu jostakin aiheesta,josta kumpikin tietää kaiken ja kumpikaan ei anna periksi.Ei ainakaan ennen,kun minä itken.Onneksi se nyt ei ole meillä vallitseva taso keskusteluissa,mutta hieman ehkä yleistynyt viime aikoina.Se ei silti ole paha asia.Me kun emme kovin paljon riitele,niin saunan lauteilla tulee sitten silloin tällöin puhdistettua ilmaa tai silmiäni kinastelemalla niinkin kummallisista asioista,kuin vetoketju vai napit farkuissa tai kumpi on parempaa ooppera vai hevi?Nämähän ovat makuasioita,mutta se nyt ei käy lauteilla edes mielessä vaan kinattava on kunnes minä laukaisen aseeni ja itken tai mökötän.Niin kauan,että ooppera hyväksytään ja napit on ok.Ei se väärin ole,minähän olen vain nainen.
No joo,saunassa saan yleensä myös parhaat ideani,koskivat ne sitten kirjoittamista,tuunaamista,ruoanlaittoa tai lasten kasvatusta.Viimeksi sain saunassa aivan huipun idean,jolla aion lyödä rahoiksi tai no saada edes vähän taskurahaa lisää,mutta sitäpä en kerrokaan vielä,hähhhäää!
Saunassa myös päätän joka ikinen kerta,että en huuda huomenna lapsilleni,en ainakaan niin paljon kun tänään.Saunassa kuivatan vessanpöntössä uineet ja pesukoneessa käyneet pehmolelut.Saunassa istun ukkosta paossa ja saunassa säilytän puhtaita pyykkejä.
Saunassa istun ja haaveilen!

Saunasta nyt tuli vielä mieleen yksi juttu,nimittäin saunaillat.Saunaillat ovat aivan huippuja,mutta näin naisena on pakko todeta niiden ajakohdan huonous melkein joka kerta.Saunaillat pidetään aina jonkun kotona tai joskus jopa jossakin vuokrattavassa saunatilassa.Saunailloista on useasti tarkoitus lähteä jonnekin rimpsalle ja sehän aiheuttaa sen,että mukaan olisi joko otettava koko omaisuus vaatekaappia myöten tai sitten on vain tyydyttävä töljäämään itsensä bilekuntoon jo kotona ja kieltäydyttävä saunomasta,turhamaisuuttaan.

Eniten pidän sellaisista saunailloista,jotka ovat tarpeeksi aikaisin ja sellaisissa paikoissa joihin tanssien jälkeen vielä palataan yöksi,ettei tarvitse raahata märkää pyyhettä,beautiboxia,vaatekaappia,hiustenkuivaajaa,suoristusrautaa,kiharrinta,hiuslakkaa,

vahaa,hammasharjaa,tahnaa,kampaa,harjaa,pinnejä,pompuloita,tennareita,korkokenkiä,

särkylääkkeitä ja silmälaseja.Tällaista settiä varten tarvitsisi jo oman taxin tai minibussin.Mielellään baarikaapilla,jotta ylijääneet siiderit ja oluet voi laittaa sinne odottamaan jatkoja.

Olenpahan kerran ollut sellaisessakin saunaillassa,jossa iso osa pukeutui uimapukuun tai hikoili lauteilla pyyhe ympärillään.Miksi?Kyse ei siis ollut sekasaunasta vaan pelkästä naisten saunasta.Itse en näe alastomuudessa mitään kummallista,kaikkihan me olemme vaatteiden alla alasti ja alastomuus on mielestäni täysin luonnollista ja suvaittavaakin tietyissä tilanteissa.En nyt itse pyllistelisi kovin mielelläni pihallani alasti,mutta jos joku muu pihallaan niin haluaa tehdä,niin antaa tehdä.

Ja jos joku saa jonkinlaista tyydytystä siitä,että vertailee tai kadehtii alastomia vartaloita saunassa eikä voi esim.sen takia olla itse siellä alasti,niin omapa on ongelma ja asiansa.Itse en kiinnitä alastomiin saunojiin,olivatpa sitten miehiä tai naisia,mitään erityistä huomiota.Enemmän huomiotani saa juurikin se uima-asu tai pyyhe ympärillä,joka nyt ei suomalaiseen saunakulttuuriin kyllä kuulu!

Vaikka olisihan se kieltämättä aika mieletöntä ja erilaista jos vaikkapa naisten saunaillassa kehuttaisiin toisten vartaloita ja ruumiinosia kauniiksi,niin kuin kehumme kauniita vaatteita,kenkiä ja kampauksiakin.Sellaista kehumista tarvitsisi varmasti joka nainen,mutta kehumisen täytyisi tulla sydämestä ja sitä täytyisi tarkoittaa,muutenhan se ei voisi toimia.Minulle on esimerkiksi aivan turha tulla kehumaan tissejäni isoiksi,sillä sitä ne eivät ole,kauniit kyllä!Koko nyt ei muutu kehumalla,mutta kauneudestahan on vaikea kiistellä(paitsi isännän kanssa lauteilla),kun se nyt on katsojan silmissä ja hyvä niin.

Pitäiskö ihan kokeilla...?

 

Pieni (vihreä) mies!

Minä uskon enkeleihin,varsinkin suojelus enkeleihin.Minä uskon Joulupukkiin,tonttuihin,keijukaisiin ja kohtaloon.Minä uskon rakkauteen,karmaan ja ajatuksen voimaan.
Minä uskon astrologiaan,tarot-kortteihin ja nukkumattiin,mutta yksi mistä en ole ollenkaan varma on ufot.En yhtään tiedä pitäisikö niiden olemassaoloon uskoa vai ei?
Olisihan se varsin hienoa nähdä sellainen alien,mutta omassa päässäni ne esiintyvät varsin vihreinä ja kateellisina olentoina.En tiedä varmaksi haluaisinko sittenkään kohdata sellaista, vaikka vihreä lempivärini onkin.
En tiedä mistä moisen "vihreän miehen"-käsitykseni olenkaan tehnyt,mutta sen verran hullu se on,että luulen sen olevan vilkkaan mielikuvitukseni ja kaikenlaisten elokuvien yhteistuotantoa.En todellakaan ole mikään ufo-elokuvien ystävä,enkä todellakaan katsele mielelläni mitään yliluonnollisia elokuvia tai sarjoja.Ne eivät jaksa viihdyttää minua ja jotkut niistä aiheuttavat pelkoa,jota en myöskään pidä kohdallani viihteenä.
Olen kuitenkin joskus seurannut sarjaa Salaiset kansiot,näin jälkeenpäin ajateltuna,seurasin sitä siksi,kun kaikki muutkin niin tekivät.Minä pelkäsin sitä ja varsinkin nimeä Mulder,se ei edelleenkään soi korvaani kauniisti.
Sitten minulla oli monen vuoden Mel Gibson-fanitus vaihe.Katselin kaikki elokuvat missä se ukkeli hyppelehti,nekin jotka eivät olleet intohimoni kohteita,kuten Signs.Hyi olkoon,pappi ja alienit samassa elokuvassa,ihan kipeetä.Koita nyt siinä vaimon kuolemasta toipua,kun takapihalla liihottelee limaisia olentoja.Veikkaan, että menivät rukoukset väärille taajuuksille.
No,Mel sai kenkää,kun kerran eksyin jostakin lukemaan,että hän on vain 177cm pitkä.Niin lyhyt sankari,ei hyvä,vain pienten vihreiden miesten mittainen.Poikkeus on vain Braveheart ja vähän Patriot,sillä niissä ei pituudella ole väliä.Katsokaa itse jos ette usko.
Ei Mel nyt pelkän pituutensa takia kenkää saanut,sehän olisi jo rasistista enkä minä harrasta sellaista,en ainakaan tietoisesti.Mel sai väistyä Hugh Jackmanin tieltä.No okei,okei onhan hän kymmenen senttiä pidempi,sehän on kymmenen senttiä enemmän sankaria paketissa.Mutta on hän komeakin totta vie!
Hugh on vielä niin tuore tulokas(n.vuodesta 2007) minulle,että en ole ehtinyt kaikkia hänen elokuviaan vielä kyylätä.Vanhasta viisastuneena,en aio katsoa koko hänen tuotantoaan,jos se sisältää liian yliluonnollista materiaalia.En halua liittää häntä ufoihin,kun Nicole Kidmanissa on ihan tarpeeksi jo kestettävää minulle.

Rupesin nyt tätä ufo-asiaa oikein kunnolla miettimään ja tulin siihen tulokseen,että en ehkä  usko niihin,mutta ei minua haittaisi vaikka niitä olisi olemassa.Jos siis jonakin päivänä leikkimökkimme viereen laskeutuu lentävä lautanen ja sisältä astelee vihreä Mel Gibson meille, niin en laita pahakseni,saatanpa vaikka kahvit keittää.
Ja olenhan minä ajatellut aina silloin tällöin,kuinka mahtavaa olisi jos jossakin olisi samanlainen maailma,kuin tämä meidän ja vielä mahtavampaa olisi jos joskus näkisimme sen.Se maailma ei vain pidä sisällään ufoja vaan kaltaisiamme ihmisiä.Se saattaa olla mahdoton ajatus,mutta ajatus se onkin ei uskomus!

Saattavathan enkelitkin olla jotakin raamatun aikaisia ufoja.Joku on niitä vilaukselta nähnyt,joku näkee kokoajan,mutta mitään tieteellistä perustaahan niille ei ole.Minua nyt ei yleensäkään kiinnosta onko jotakin voitu tieteellisesti todistaa vai ei,minä uskon mihin haluan.Ja minä uskon enkeleihin,uskon niihin vaikka ne olisivatkin jonkin sortin ufoja jonkun mielestä.Minä vain uskon,että enkelit ovat kauniita ja paljon miellyttävämpiä katsella kuin ufot,vaikka niitä katselisi vain päänsä sisään muodostuneissa kuvissa.On myös ainakin kohdallani helpompaa kohdistaa pyyntönsä ja toiveensa enkelille,kuin ufolle ja mukavampi on asetella suojelusenkeli-taulu lasten sänkyjen päätyyn,kuin kuva lentävästä lautasesta ja pienestä(kateellisesta)vihreästä miehestä.
Uskon,että meitä eteenpäin elämässä viekin henkisyys ja kauneus,ei tiede ja ufot!
 




 
 

Sankari mehiläinen!

Olen viime aikoina yllättänyt itseni tekemällä asioita,joita en olisi uskonut tekeväni.
Kaikenlaisia juttuja on listalla seuraavana tulossa,myös tänne,mutta nyt kerron yhden uuden asian,joka on saanut minut täysin koukkuun.Kyse on nimittäin eräästä televisio sarjasta,mutta ei ihan mistä tahansa sarjasta,kyseessä kun on piirretty ja vieläpä kovin romanttisen mieleni vastainen.Toisaalta rymistelee siinä kyllä sankareita ja ikuinen hyvän ja pahan taistelu viehättää kaihoisaa mieltäni myös tässä muodossa.
Ohjelma tulee aamuisin sen verran aikaisin,että torjuakseni oman ja hieman myös poikani pettymyksen,olen alkanut tallentaa sarjan,varmuuden vuoksi.Pojat ovat niin kovin aamu-unisia,että yhdessä vaiheessa meiltä meni useita jaksoja täysin avaruuteen.Se taisi harmittaa enemmän minua kuin  poikia.
Tajusin tuon tallennus asian vasta viime viikolla(hitaalla kun välillä tuppaan käymään),mutta siitä asti meillä on jokaikinen aamu istuttu olohuoneessa ja jännitetty Megatronin heräämistä,Optimus primen selviytymistä pahaa vastaan ja ihailtu Bumblebeen "puhetta" ja nopeutta(autona).
Ei riitä,että minä istun pojat kainalossa sohvalla ja jännitän.Viikonloppuna sohvalla istui myös isäntä ja keskittyneisyys oli jääkiekon MM-kisojen loppuottelun veroista.
Kyseessä on siis Transformers prime.Tämän päivän versiointi alkuperäisistä,mutta ei ollenkaan huono,sillä jos minä tällä vanhalla mielelläni saan kiinni jostakin uudesta tuotannosta niin pakkohan sen on olla hyvä.

Silloin,kun olin lapsi,muistan kuinka jotkut kavereiden veljet katsoivat Transformerseja,mutta itse en tuolloin voinut ymmärtää puhuvien robottien päälle.Vaikeaa,kun oli ymmärtää mopoilevat hiiret, pizzaa syövistä kilpikonnista nyt puhumattakaan.
Luulen, että kaiken tämän villityksen aloitti sarjan tunnusmusiikki.Se on sentään alkuperäinen ja melkoisen mahtipontinen.Kuuntelin tuota sankarillista jylinää useana aamuna keittiöön,mutta en mennyt sen kummemmin katsomaan mitä musiikin jälkeen tapahtuu.Mietin vain mielessäni kuinka suuri vaikutus musiikilla onkaan?Ilman tuota musiikkia,ei ohjelma olisi  edes mielenkiintoa herättävä.Mietin myös,että jos tilalla soisi jokin balladi tai iskelmä,menisi roboteilta uskottavuus samantien.Ainoastaan Vicky Rostin Sata salmaa saattaisi toimia myönteisesti,mutta silloinkin robotteina pitäisi hääriä Pekka ja Pätkä.

Viime viikolla kuitenkin istuin sohvalle(olin liian väsynyt keittiöön siirtymään)ja jähmetyin paikalleni.Suu ammollani tuijotin Megatronin hidasta heräämistä ja erään decepticonin vallankaappaus yrityksiä.Transsini aikana kuopus oli riisunut kaikki vaatteensa,pissannut matolle ja pyyhkinyt pissansa torkkupeitolla.Havahduin alastomaan lapseeni vasta,kun loppumussiikki soi korvissani,mutta en ihmetellyt tapahtuneita askarteluja,kun ainoa ihmettelyn aiheeni oli päähäni soimaan jäänyt lause:"Hän(Megatron) hengittää taas".Miten robotit voivat hengittää?
Ihmettelyä ei kovin kauan kestänyt sillä pikkuhiljaa Optimus primekin on alkanut näyttää silmissäni empaattiselta ja tuntevalta "ihmiseltä",joka nyt sattuu rekaksi muuttumaan siinä sivussa.
Sankarillisuus seisoo niissä peltikasoissa nykyään aivan yhtä tiukassa,kuin William Wallace Mel Gibsonissa tai Drover Hugh Jackmanissa.

Kaikkea sitä maailmaani nykyään mahtuukin!
 


 

Ihan sairasta!

Sairaalat ovat kamalia paikkoja.Sairaalat ovat sairaille ja sairaalasta saa ilman muuta heti jo ohi kävellessään jonkun taudin mukaansa.Tai näin me monta kertaa ajattelemme.Sairaaloihin liittyy aina väkisinkin kuoleman pelko,kummallinen käsitys siitä että sinne mennään aina vain kuolemaan,hakemaan kuoleman tuomio tai kuulemaan muita ikäviä uutisia.Itsekin syyllistyn tähän ajattelumalliin ja vaikka olisin menossa synnyttämään(mikä mielestäni on kaunis ja ihana asia),ajattelen silti alitajuisesti kuolemaa.Täysin hullua ja selittämätöntä.
Itse en ole kovin montaa kertaa sairaalassa ollut,mutta ne kerrat kun olen ollut,olen ollut joko paniikissa,väsynyt,huvittunut tai hysteerinen.Joskus näitä kaikkia yhtä aikaa.
Minun tapaukseni tekee hyvinkin ristiriitaiseksi se,että en pelkää kuolemaa.En nyt tietenkään haluaisi kuolla,en ainakaan juuri nyt,mutta se meillä jokaisella on edessä.En ymmärrä miksi tarvitsisi pelätä sellaista,joka väistämättä tulee jokaisen meidän eteen ja mikä on jokaisen meidän kohtalo?Niin,en pelkää sitä itse kuolemaa,mutta pelkään saavani kuoleman tuomion.Esimerkiksi diagnoosin parantumattomasta syövästä tai muusta hitaasti kiduttaen kuolemaan johtavasta taudista.En kestä edes ajatusta tuollaisesta tuomiosta,sillä jos vaan joskus valita saan niin lähden saappaat jalassa,kiitos!Mieluiten vagabondit,mutta hätätapauksessa hai-saappaatkin käy.
Sairaaloista minulle tulee juuri mieleen tuo kuoleman tuomio,sinne ei minun kieroutuneen pääni mukaan mennä parantumaan vaan juurikin kuolemaan ja hitaasti.
Osaan kaivella jopa terve vastasyntynyt kainalossani,päästäni jonkin ajatuksen,jossa kohdustani löytyikin synnytyksen yhteydessä jokin patti ja elinaikaa on viikko.Kerran jopa itkin,kun kuvittelin patin olevan vauvassani,onneksi se ajatus haihtui melko nopeasti,kun en edes kehdannut kysyä hoitajalta sellaisen realistista mahdollisuutta.Ilmeisesti havahduin omaan älyttömyyteeni.
Jep,pääni on hullu,mutta niin on monen muunkin,kaikki eivät vain uskalla sanoa sitä ääneen.Itse nyt ajattelin paasata tästä,koska tiedän olevan muitakin sekoja tässä maailmassa.

Mietin pitkään,että muistanko enää niitä reissujani sairaalaan?Muistanko kaiken hyvin ja todenperäisesti?Kyllä muistan,itse kun en ole niissä montaa päivää elämässäni ollut niin hyvin muistan ne päivät.
Teini-ikään asti selvisin sairaaloitta,onneksi,sillä olin lapsena ja teininä todella hysteerinen ja kaikesta peloissani.
Ensimmäisen kerran syntymäni jälkeen vietin yön sairaalassa viisitoista vuotiaana.Sairaala oli kai Ivalossa,en enää kunnolla muista,mutta muistan kuinka vääntyneen nilkkani kanssa sinne jouduin ja osasto oli saamani vamman veroinen,synnyttäneiden osasto.Muualla oli kuulema tayttä.Ivalossa täyttä,eihän siellä edes asu ketään,mietin silloin ja kuuntelin yön tunteina vauvojen itkua,äitien itkua ja tutkiskelin huoneeni kaapeista löytyviä keltaisia vauvan vaatteita sekä muita itselleni juurikin tuolloin tuikitarpeellisia välineitä.Mietiskelin tyynyradio korvalla,että Ivalossa ei eroteltu tyttö ja poikavauvoja värein vaan kaikki pienokaiset puettiin iloiseen keltaiseen sukupuolesta välittämättä.Melkein 20 vuotta sitten Ivalo oli jo edelläkävijä,täällä etelässä sitä ei osata vieläkään.Vaikkakin näin kahden pojan äitinä valitsen heille helpommin sinistä tai vihreää kuin keltaista,vaaleanpunaisesta nyt puhumattakaan,mutta jotenkin pidin ideasta,että kaikilla vauvoilla oli samat vaatteet.No,kukin tavallaan ja hyvä niin!
Kerkesin kuitenkin kuvitella jalkani olevan leikkauksen tarpeessa,pelkäsin nukutusta etukäteen ja olin varma,että kuolen siihen.Panikoin koko yön vauvanitkun siivittämänä,eikä päässäni käynytkään ajatusta muusta kuin leikkauksesta ja kuolemasta.
Aamu se koitti Ivalossakin ja lääkärin käynnin jälkeen pääsin pois.Ei leikkausta,ei nukutusta,ei kuolemaa,vielä.Vain kainalosauvat ja side.
En vain arvannut,että synnyttäneiden osasto herkälle teinimielelleni ei ollut ainoa koettelemus sillä Lapin reissulla.Sairaalan ovilla minua vastassa oli ruotsin opettajan sijaan joku juuri kortin saanut poromies.Juttu luisti ja auto kulki,perstuntuman mukaan hieman liian kovaa ja keskellä ei mitään,tielle pöllähti lauma poroja.Siinä rytäkässä totesin omin silmin kuinka käsijarru toimii ainoana jarruna koko autossa ja kuinka sekunnissa voi nähdä sekä auton takana viipottavan maiseman kuin myös sivuilla ja edessä.Niin nopsaan ruskea nissan pyörähti ympyrän juuri ennen porolaumaa.Siinä siinsi jo toinen yö Ivalon sairaalassa.Onneksi näin ei käynyt ja jätkän yrittäessä keventää tunnelmaa väärin muistamallaan Kummeli-vitsillä,päätin etten puhu hänelle enää ikinä ja ruotsin opettaja saisi vetäistä häntä turpaan puolestani,kunhan pääsisimme perille.Turpaan ei tullut,mutta minä muistin kyllä kailottaa koko parkkipaikalle,ettei autossa ollut jarruja ja jonkun pitäisi soittaa poliisit.Muistaakseni minulle naurettiin,koska poliisi olisi niin kaukana että sen ehtiessä perille olisi jarrut jo korjattu moneen kertaan.
Kaikesta huolimatta rakastan Lappia,lappilaisia ja porojakin.

Seuraava yöni sairaalassa oli 27 vuotiaana,esikoiseni synnyttäneenä,muuten terveenä ihmisenä.Vietin silloin sairaalassa kolme vuorokautta,yhden niistä synnytyssalissa(siitä en aio avautua),kaksi muuta osastolla.Kahden päivän aikana minulla oli kaksi eri huonekaveria.Toinen ei puhunut mitään ja toinen huusi sektion jälkeisissä kivuissaan,eikä puhunut mitään.Kokemus oli ehkä pettymys,pettymys siinä mielessä,että olin kuullut huonekaverin kanssa solmituista ystävyyksistä ja muista hienoista juttutuokiosta.Minä en saanut ystävää,kun en edes jutun tasolle päässyt.Ainoa mitä mieleeni jäi,oli pelko joskus sektioon joutumisesta.Sen äidin kipuhuutoja kuunnellessa arvelin päässeeni melko helpolla vaikka oma synnytykseni olikin kestänyt 27 tuntia.

Viimeisin sairaalayöni onkin reilun kahden vuoden takaa,kun kuopusta lähdin pyöräyttämään.Tuolloin olin sairaalassa yhden vurokauden,kun ukkosen poikani syntyi salaman lailla ja molemmat olimme teräkunnossa heti.Huonekaverini tällä kertaa kyllä jutteli,mutta enimmäkseen puhelimeensa ja komenteli miestään.Minulle hän puhui vain jos epäonnistuneen puhelun jälkeen mies ei ollut tajunnut tai oli muuten vain ihan ääliö.Eli hän joko haukkui miestään minulle tai suoraan miehelle itselleen.Sellaisesta en olisi ystävää hallunutkaan ja juttukaverinakin hän oli todella siinä ja siinä.

Viimeisistä sairaalaöistäni en aivan niin kuoleman täyteisiä saanut,kuin viisitoista vuotiaana,mutta kyllä hormoni höyryissäni kerkesin yhtä ja toista kehitellä.Onneksi vastasyntyneen tuijottelu hälvensi pahimmat pelkoni ja kuolema väistyi uuden elämän tieltä.Kaikesta huolimatta sairaalat ovat edelleenkin pelon ja kuoleman tyyssijoita enkä siitä mielikuvasta ole vielä päässyt,ehkä joku päivä näinkin käy!Viime päivinä olenkin jo nähnyt valoa tunnelin päässä,kun eräs läheiseni sairaalasta käveli pois omin jaloin laikkauksen jälkeen ja parannettuna,parantuneena!

 
 

Hiuksen hieno Jennifer!

Minulla on ollut nyt aikaa lukea kaikkia haalimiani aikakausilehtiä oikein ajatuksella.Eilen luin vessassa jotakin pari vuotta vanhaa terveyslehteä ja järkytyin.Tuntui hurjalta lukea minkälaisia myrkkyjä työnnämme itseemme ihan vapaaehtoisesti,kuten hiuksia värjätessä.Teksti ja sen sisältö eivät todellakaan tehneet hyvää mielikuvitukselleni,joka alkoi välittömästi laukata hiusjuurissa,päänahassa ja sen myötä kaikissa sisäelimissäni.
Näin kuinka kauniin lämmin mahonginpunainen väri työntyi päänahkaani ja suorastaan ui hiusjuuria pitkin, hyväillen pian kalloani ja aivojani.Myrkkyjen matka ei päättyisi kallooni vaan se jatkuisi koko ruumiiseeni leviten sinne pienten vihaisten ukkeleiden lailla.Ruumiini olisi sisältä,kuin Olipa kerran elämä-sarjan näyttämö,mutta siinä ei hyvillä soluilla lastatut veneet enää pystyisi pelastamaan alkanutta tuhoa.Päässäni vilisi kuvia Lumikista,joka myrkky-omenan sijaan joutuisikin värjäämään tukkansa ja Eevasta,joka kärmeen houkutuksella olisikin kävellyt omenapuun ohi kivikautiselle kampaajalle.Lumikki ei ehkä olisikaan vaipunut ikiaikaiseen uneen vaan muuttunut blondiksi ja näin ollen saanut kääpiöiden lisäksi kaikki muutkin metsän miehet peräänsä,myrkyttänyt ruuminsa,tietämättään ja kuollut viisikymppisenä aivosyöpään.Eeva sen sijaan olisi päätynyt maasta ohi,ehkä Marsiin,hiuksissaan raitoja,kainalossaan käärme ja kohdussaan vetyperoksidi-myrkytyksen saanut sikiö.Aatami sen sijaan keräsi paratiisissa adressia miesten hiusten värjäämisen puolesta.Huonolla tuloksella,sillä vasta tuhansia vuosia myöhemmin toteutui tämä eikä edes paratiisissa vaan ihan täällä maassa,ikävä kyllä.Aloin voida pahoin.
Lehdessä oli lueteltu muitakin myrkkyjä,mutta jostakin syystä vain edellä mainittu jäi minua kalvamaan.Ja kyllä,valvoin yöllä ja mietin!

Minähän kuulun siihen ryhmään(kaikkien kampaajien painajaiseen),joka käy kampaajalla noin kerran kahdessa vuodessa ja värjää hiuksensa itse noin puolen vuoden välein.Värjäyksessä olen silti tehnyt poikkeuksia pari kertaa,molemmat kerrat osuivat raskauksiini.Ehkä jokin hiljainen ääni käski olla värjäämättä tuolloin tukkaa ja hyvä niin.En varmasti nukkuisi seuraaviin viikkoihin,jos olisin tuolloin tukkaani töljännyt.Luoja niitä mielikuvia punaisesta värivanasta kulkemassa ruumiini läpi ja napanuoran kautta sikiöön.
Onneksi raskaana ollessa tukka on tuuhea ja ulkopuolisetkin kehuvat kauniiksi ja ylistävät pallomahan tuomaa yleistä hehkua.He eivät vain tiedä,että tukka tippuu päästä imetyksen myötä ja aknekin niiltä jää hehkun takia kai huomaamatta,mutta hormonihöyryinen äiti liihottelee niin kauniina, ettei edes tee mieli tukkaa värjätä.Tämä nyt oli yksi teoria ja ainakin minun kohdallani paljon todennäköisempi,kuin hiljainen ääni.
No,oli mikä oli,niin olen enemmän kuin kiitollinen itselleni,että tuolloin jätin värit purkkiin ja purkit kauppaan.

Olen värjännyt hiukseni viimeksi maaliskuun lopussa eli 6,5 kuukautta sitten.Juurikasvu on edennyt jo yli viiden sentin ja hiukseni näyttävät muodikkaasti liukuvärjätyiltä.Värin sävy vain on huonosti kopioitavissa,sillä maantienruskea ja auringon polttama mahonki tuskin löytyvät kenenkään kampaajan kartoista.Silläkin uhalla,että haaveeni Jennifer Anistonin kaltaisesta tukkaikoniksi ryhtymisestä nyt romuttuvat,päätin lopettaa hiusteni värjäämisen.Ainakin niin kauaksi aikaa,kun saan käsiini sellaisen värin,joka ei myrkytä minua.Toivon,etten joudu puheitani perumaan,mutta jos haaveilemani harmaa nuttura meinaa saavuttaa pääni ennen neljääkymmentä,saatan joutua tarttumaan pulloon.Sekä viskiin että Lorealiin,Because I'm Worth It.
Tai voihan myös olla niin,että tämän kaiken myötä saavutankin haaveilemani statuksen ja muutun tukkani kanssa ikoniksi,jota kaikki naiset palvovat ja koittavat kopioida.Kampaajien on varmasti paljon helpompi toteuttaa muutamalla raidalla kohenneltu ja suoristusraudalla siloiteltu Aniston-malli,kuin matkia auingonpolttamaa latvustoa,luonnollisen kaunista juurikasvua ja imetyksien harventamaa haivenistoa.Haastetta siinä ainakin olisi ja ammatillinen osaaminen varmasti koetuksella.Toivonkin asettavani kampaajille uusia haasteita ja tavoitteita ryhtymällä uudeksi ikoniksi hiusten maailmassa.
Lupaankin laittaa tänne välillä kuvia kauniista kutreistani ja kertoa edistymisestäni maailman kuuluksi tukkaikoniksi ja yrityksestäni pysyä värjäämättömien tiellä.Saattaa muodostua tämä haaste suuremmaksi,kuin kampaajien,mutta kokeilla nyt aion ainakin.

Onhan tuossa jonkun verran tuota auringon polttamaa latvaa pois kasvatettavana!

Hieman pelottaa,kuinka rumaksi tukkani nyt muuttuukaan,mutta uskon hämäyksen voimaan.Aina voin jättää kulmakarvat siistimättä ja kukaan ei varmasti keskity sen jälkeen hiuksiini.Aina voin myös jättää käyttämättä tissiliivejä,pukea valkoisen t-paidan ja kastella sen tai syödä suklaata, niin että naama kukkii.Hiukset tuskin tuolloinkaan näyttelevät pääosaa!Ja jos nyt jostain syystä tukastani meteli nousee,olen tavoitteeseeni päässyt.Kannattaa hattua rueta kaivamaan tai kaljua ajelemaan, Jennifer!

Tukka näyttää salaman takia paljon vaaleammalta,kuin oikeasti onkaan,mutta kyllä siitä liukuväriefekti välittynee!

 

Ajatus kalsareissa!

On suorastaan ihmeellistä kuinka paljon erilaisia asioita pystyy pyörittelemään päässään puolentoista tunnin aikana.Sitä nyt harva uskoo,että minä todella vain ajattelin koko sen ajan ja vieläpä haravoin siinä samalla.En pitänyt palopuheita,huutanut lapsille(paitsi ehkä pari kertaa)tai edes puhunut itsekseni.Pyörittelin ajatuksia ja kokeilin saattaa aina jokaisen sen hetkisen ajatuksen päätökseen.
Ajattelu on hyvin rentouttavaa ja tervehdyttävää,ajattelen aina ajatuksen kanssa,kun siihen vain tarjoituu oiva ja luonnollinen tilaisuus.Tänään minulla oli juurikin sellainen tilaisuus,haravan varressa.
Koko ajatus ajatteluun lähtikin siitä haravan varresta.Mietin,miksi ihmeessä minun tarvitsi käyttää vuodesta ainakin kaksi päivää haravointiin.No,ei tarvitsisi jos asuisimme kerrostalossa.Vaan kun emme asu,niin haravoitava on.Perusteluistani huolimatta haravointi tylsistytti ja kipeytti olkapääni,rintalihakseni,kämmenet ja vähän selkääkin.Ja kyllä,kokeilin jo vaihtaa haravointi puoltakin,mutta harava ei todellakaan totellut käsiäni tai käteni eivät totelleet aivojeni käskyjä.Näytin siltä,kuin olisin kirjoittanut oikeakätisenä vasemmalla kädellä,mutta kynän tilalla oli vain harava.Toiminta oli kehveliä ja meinasi katkaista ajatusvirtani.
Liihottelin tovin varsi kädessä ja arvioin lehtikasoille sopivia välimatkoja.Jo olemassa olevat ja maassa lötköttävät kasat alkoivat yhtäkkiä säälittää minua.Mietin,että mitä jos nyt alan kasoja siirtelemään,rikon ehkä ihanan siiliperheen talvipesän?Näin mielessäni niiden pienten tuhistajien paniikissa säpsättävät tuhnunenät ja pelosta suurentuneet silmät,kun ruma ja rikkinäinen,oranssi haravani halkoisi heidän kotinsa.Sydämeen sattui pelkkä ajatus!
Niinpä päätin haravoida vain muutaman todella ison kasan ja heti kärrätä ne pois.Päätin myös jättää jo ne pari päivää lojuneet kasat paikoilleen,siiliperheen takia.En suinkaan oman laiskuuteni,en.
Siinä sitten maata sutiessa siilit vaihtuivat luontevasti ja lennokkaasti kulmakarvoihini.Olin täysin vakuuttunut,että kurtistamalla otsaani tietyllä tapaa,saatoin nähdä pöheiköt luomieni päällä ja varsinkin niistä sojottavat ja eksyneet yksittäiset suunnistajat.Ne onnettomat,jotka eivät pysyneet ryhmässä.Ne täytyi saada  juuriltaan.Päätin keskittyä niihin heti illalla,jos mieheni partaterä olisi vielä terässä.

Siinä kurtistellessani karvat unohtuivat ja ajatus kiisi valon nopeudella kohti kohtaloa.Kohtalon kanssa tuumailin pidemmän tovin.Mietin,kuinka kaikki tässä elämässä on mahdollista,niin hyvät kuin pahatkin asiat.Aika paljoon voimme itse vaikuttaa,mutta vähintään yhtä paljoon emme voi.Se ajatus alkoi kiehtoa.Kunnes aivoissani rasahti.Kohtalo jäi kohtaloksi,kun mielikuvat lipuivat aurinkoihottumasta lohen savustamiseen ja ajatukseen kuinka kauan eläisin pelkällä tomaatilla.Tomaatti on nyt in!Siis minun elämässäni.
Tunsin jopa tomaatin tuoksun nenässäni ja mietin kuumeisesti mistä pitäisi säästää talvella,että on varaa ostaa suomalaisia tomaatteja?Ulkolaiset tomaatit,kun muistuttavat suutuntumaltaan tomaattia,mutta maistuvat raa'alta kalalta.
Ajatus vaihtui  ja tomaatit siirtyivät kaloihin,kalat misseihin(mietin miltä tuntuisi olla kaunis myös ilman meikkiä),missit musiikkiin ja musiikki Cheekiin.En voi sietää rap-musiikkia,en vaikka sen keulakuvana häärisi mies,joka örähtelee Lordin lailla,näyttää sarjasta Beverly Hills 90210 eikä voi nukkua käytetyssä makuupussissa.En pidä rapista, vaikka vaihtaisin elastisempaan.Jatkuva hymyily ei vain sovi meille suomalaisille,pirteydestä nyt puhumattakaan.Näistä kahdesta valitsisn kuitenkin sen joustavamman,sen joka täyttäisi stadionin hymyllään,ei örinällään,sen joka olisi esillä,mutta ei esittäisi ja sen joka puhumisen lisäksi osaisi oikeasti myös laulaa.
Jotakin muistan vielä ajatelleeni välipalaksi syödyistä suolakekseistä ja juustosta,mieheni kärsivällisyydestä tällaisen ajatustaiteilijan kanssa ja legopalikan päälle astumisesta paljain jaloin,kunnes kuopukseni ilmoitti pakottavasta vessahädästään.Itkuinen poika piteli pyllyään,kun saavutimme vessan.Kiireellä riisuin haalarin ja nostin potalle.Ei ollut ihme,että olo oli tuskainen,kalsareista kun löytyi komea suolakeksi varasto!
Jonkinlaista ajatustyötä on poikanikin tarvinnut tehdä,kun on suolakeksit päättänyt kalsareihin ahtaa.Nerokasta suorastaan,eipähän ainakaan veikka kiirehtänyt apajille.

Joku viisas saattaisi kutsua tapaani ajatella,meditoimiseksi.En vain oikeastaan tiedä,kuinka se meditoiminen tapahtuu...uskoisin,että siinä juuri täytyy antaa ajatusten soljua pään läpi takertumatta niihin yksityiskohtaisesti.Minun pääni onkin melkoinen ajatusten valtameri,kuin suuri tietosanakirja ilman tietoa ja välillä pelkkiä kysymyksiä täynnä.
Se mihin yritin,oli ajatella ajatukset loppuun asti.Ei onnistunut,ajatuksia sinkoili joka ilman suunnasta ja puolen minuutin välein.Niinpä vaihtoehdoksi jäi vain soljuminen ja vaihtoehto tuli aivan itsestään.
Ajattele ajattele!
 

 

5/5 Lumi

Nelivuotias esikoiseni luetteli minulle viisi sanaa,jotka hänelle tulivat mieleen.Saan kuulemma kirjoittaa näistä jokaisesta sanasta tekstin.En paljasta sanoja vielä,ne ilmestyvät tänne kyllä ajallaan ja yksi kerrallaan.


Eilen sitä poikani jo kesällä haaveilemaa lunta sitten satoi.Aivan kokonaista kolme hiutaletta,siltä se tuntui.Lapseni olivat eri mieltä.Muutamat valkoiset ja hyvin hennot hiutaleet saivat meillä aikaan kaaoksen ja hysterian.
Kahdeksan vuotias tyttö kyseli minisuksien perään,neljä vuotias poika liukuria ja kaksi vuotias kuopus huusi näitä kumpaakin,vaikka ei varsin varmasti edes muista mikä lumi on saati liukuri tai minisukset.Muutaman hiutaleen takia meillä oli yhtäkkiä sydäntalvi ja sekaisin olevat lapset.Hysteriasta vastasin minä ja vain kertomalla totuuksia siitä,ettei lumi jäisi maahan ja että naapurin pellolle ei voi vielä liukurilla mennä laskemaan,kun se ei siellä luista mihinkään.Että olin ankean kuuloinen jopa omaan korvaani.Ihan puistatti.Miksi ihmeessä en voinut itse innostua noista hiutaleista yhtä paljon ja suunnitella hiihtolenkkiä,vaikka hiihtämistä inhoankin?Miksi aikuinen on niin järkevä ja tylsä?
Minun sättiessä itseäni,lapset kinusivat edelleen talviurheiluvälineitään ja meno oli kohtalaisen villiä.
Lahjoin koko kolmikon tikkareilla rauhoittumaan,koska kaikki hyvät äidit tekevät niin.
Kolmen kopla imutteli tikkareitaan,mutta samalla kävi kova kyyläys pihalle,että josko kuitenkin lumisade yltyisi ja tikkarit voisi heittää pois minisuksien tieltä.Näin ei nyt sitten käynyt ja lapset päättivät rueta kinastelemaan tonttujen olemassaolosta.Lopputulos oli,että yksi lapsista ei uskonut tonttuihin ja minä sekä kaksi muuta liputimme tonttujen puolesta.Tosin kinastelu äityi sellaisiin lukemiin,että tänä jouluna kukaan meistä ei taida saada lahjoja.

Takaisin lumeen.Itsehän en ole mikään talvi-ihminen,enkä mitenkään innolla lunta odota.Muistan kuitenkin millaista se oli lapsena.Lunta ei todellakaan tarvinnut sataa,kuin muutama hiutale ja jo me siskon kanssa jyystimme pihamaata suksen pohjat naarmuilla ja liukurit reijillä,kun lumikerroshan oli jotakuinkin millin luokkaa.
Eräänkin kerran teimme lumienkeleitä lokakuussa ja hiekkaa löytyi tukasta vielä loppiaisena,mutta lunta kun kerran oli niin ei sen määrällä mitään merkitystä ollut.
Nykyään lumi aiheuttaa minussa kahdenlaisia reaktioita.Lumi on kylmää ja silloin kun on lunta,on kylmä.Minä en kylmästä tykkää.Voisin vaikka rakastaa lunta,jos sen mukana kulkisi helle,kätevästi käsikädessä.Ilmastonmuutos tosin saattaa toiveeni vielä toteuttaa jopa elinaikanani.Voisin ehkä jopa pitää lumesta,jos sitä olisi maximissaan viikon ajan koko talvena.Viime talvi olikin selvästi minun talveni,kun talvilomalla lapset läträsivät hiekkalaatikon vedessä ja lämmintä oli +6 astetta.Ja voisin kaiketi sietää jotenkuten tuota hyödytöntä moskaa,jonka takia talvi on inhokkini,jos saisin muutettua sen sulattamalla siideriksi.
Vesi vanhin voitehista,mutta siiderillä kestäisin koko talven!Saattaisi pienissä sievissä jopa lumi näyttäytyä ihan siedettävältä,kylmyyskin kaiketi katoaisi.

Lumen myötä aloin miettiä niitä raasuja,joita vanhemmat ovat päättäneet siunata nimellä Lumi.Vaikka se sanana edustaakin minulle pelkkää inhoa,on Lumi nimenä silti ihan ok.Suomenkieli on siitä mukava,että ei Lumi ole yhtään sen hullumpi,kuin Annikkikaan,vaikka toisesta tuleekin mieleen kylmä ja toisesta lehmä.Onneksi Lumi on ihmisenä esiteltäessä myös muualla maailmassa Lumi eikä esimerkiksi Nieve,Sniegas tai Yugi.Täytyy silti myöntää,että Italian Neve kuulostaa korvaani kauniimmalta,kuin Lumi vaikka niillä sama merkitys onkin.Itse henkilökohtaisesti olisin vanhana kuitenkin ja vastoin kaikkia mieltymyksiäni,mielummin Lumi-mummo kuin Neve-mummo.Lumi-mummo kuulostaa jäätävältä tuntureiden samaanilta,harmaalta ja kauniilta siideri-kuningattarelta,sellainen minäkin voisin olla!

 




 
 

Tyyppiäni etsimässä!

Siitä on nyt kuukausi,kun some alkoi ahdistaa minua.Siitä on nyt kuukausi,kun ryhdyin kokeilemaan elämää ilman nettiä ja älykästä puhelintani.
No,kuinka olen nyt sitten onnistunut tai lähinnä,että mitkä ovat tulokset tähän asti?
Viimeisen kuukauden aikana en ole kertaakaan käynyt lukemassa iltapäivälehtien uutisia,en aamulehden sivuilla,en hesarin enkä mtv3:n sivuilla.Edellä mainitut sivut olivat kovassa käytössä vielä kuukausi sitten.Yhtään uutista en ole kaivannut ja pääni voi paremmin kuin vuosiin.Auton radio on pitänyt minut satunnaisesti uutiskartalla,mutta koska en aja autoa joka päivä,jää minulta välillä päivienkin uutisanti avaruuteen leijumaan.
Kaupassa käydessä,keltaisten lehtien otsikot hyökkäävät jo ovella vastaan,mutta niistä nyt ei pelkkien otsikoiden perusteella voi paljonkaan päätellä,ne kun ovat yleensä hyvinkin harhaanjohtavia ja myyntimielessä tekaistuja.
On mielettömän vapauttavaa antaa maailman pyöriä radallaan ja soljua sen mukana autuaan tietämättömänä sodista,taudeista ja pörssistä.
Olo on kuin sillä kaksitoista vuotiaalla tytöllä,joka ei tiennyt mikä on homo ja fritsu.Olo on,kuin 32 vuotiaalla,joka ei vielä pari päivää sitten tiennyt mikä on flash mob?
Homo löytyi aikoinaan tietosanakirjasta,fritsu kaulalta viisitoista vuotiaana ja flash mob Olli Hermannin luotsaamasta reality sarjasta.Jos joku ei tiedä kuka on Olli Herman,niin se on se kaunis mies,jota jotkut rokkariksi kutsuvat ja jonka ulkonäköä kadehditaan.Varmasti moni nainen ottaisi oman naamansa tilalle sellaiset kasvot,miehistä en niin tiedä.
Kiitos television,en aivan kokonaan tipu yleissivistyksen ympyröistä.Ja televisiosta en aio luopua.Mihin joutuisinkaan ilman Satuhäiden aiheuttamaa myötähäpeää ja "huumoria" ja kuka minua sitten itkettäisi perjantaisin jos ei Vain elämää?Ja olisiko tiistai-iltani samanlainen ilman Kaikkien aikojen kosintaa?Keskiviikko täytetään ainoalla uutislähetyksellä,jota tosissaan haluan katsoa ja saahan siinä sivussa kuolata Miika Nousiaista ja Mikko Kuustosta.Joskus jopa sivistän itseäni sellaisilla ohjelmilla,kuin MOT ja Inhimillinen tekijä,mutta niitä katsoessani olen jo valmiiksi masentunut ja etsin partaterää kaapeista.Rakastan suomalaisia sarjoja ja elokuvia.Haaveilen,että olisin saanut elää Tauno Palon elokuvissa.

Netissä olen roikkunut kuluneen kuukauden aikana vain blogini parissa ja jakanut sitä facebookiin,mutta facebookissa en ole käynyt.
Kuinka hyvin pärjäänkään ilman tuota sivustoa.Jää uskomattoman paljon aikaa kaikelle muulle.En mielestäni roikkunut siellä kerrallaan kovinkaan pitkiä aikoja,mutta nyt kun en roiku ollenkaan,olen tehnyt yhtä ja toista,sellaista mitä en ennen tehnyt.Olen esimerkiksi istunut vessa seurana juniorille,joskus jopa puolikin tuntia.Keskustelut ovat liidelleet sujuvasti ankoista villasukkiin ja pieruista puuha peteen sekä jarrusukissa komeileviin kuviin.
Olen siivonnut kaksi suurta kaappia,sekoittanut ne uudestaan ja siivonnut taas,kuukaudessa ehtii moneen kertaan.Olen lukenut aamukahvini kanssa kaikki aikakausilehdet,joita olen haalinut viimeisen vuoden aikana kotiin.Saanut niistä valtavasti uusia kasvatusvinkkejä ja sisustusideoita.Tällä aikaa eteisemme onkin saanut jo aivan uudet pinnat ja värin,mutta lapseni sen sijaan huseeraavat entiseen malliin,super nannyä odotellessa.
Kotona olemisestani on tullut aitoa.En enää päivystä koneella ja lueskele muiden työpäivistä,lapsista tai mielensäpahoittajista.En kirjoittele tai kommentoi omaa päivääni(en ehdi),en peukuta hassuja juttuja enkä eläydy kymmeniin testituloksiin.
Mutta mikä tärkeintä,en väheksy niitä jotka facebookissa tätä kaikkea tekevät.En aliarvioi heitä enkä pilkkaa.Ja sitäpaitsi,kaipaan heitä kaikkia!En kuitenkaan vielä koe olevani valmis palaamaan,ei vain tunnu siltä.Elämä ilman facebookia on kohdallani osoittautunut vapauttavaksi ja todella aidoksi olemiseksi ja elämäksi.Tiedän kuitenkin,että palaan sinne vielä...Olenhan vain ihminen.

Elän mielelläni autuaan tietämättömänä maailman asioista,kun omassakin maailmassa on paljon käsiteltävää ja mietittävää.Jos siis joku facebook kaverini on saanut lapsen,mennyt naimisiin tai kohdannut jonkin suuren asian,haluaisin kyllä niistä tietää.Mutta luotan sokeasti siihen,että tuollaisten asioiden takia punainen puhelimeni tai puhelin ylipäätään pirisee,vaikka ei muuten soisikaan.

Jos ennen unohtelin ja hukkailin kännykkääni sukkalaatikoihin,vaunuihin,äänettömälle ja kellariin,niin nykyään vieläkin enemmän.Otettuani käyttöön punaisen puhelimeni,on älypuhelin lojunut milloin ulkotakin taskussa,autotallissa tai autossa jopa kokonaisen vuorokauden.On siihen joku saattnut soittaakin,mutta vastaamattomuuteni ei ole kenenkään henkeä vaarantanut,ei ainakaan vielä.
Yllättävän hyvin on punainen puhelin soinut ja ihmiset sen löytäneet.Lumia laulaa kyllä vähintäänkin yhtä paljon,kuin ennenkin,mutta sattuneesta syystä en sitä läheskään aina kuule.Edelleenkin laukkaan välillä lenkillä luuri korvalla ja puhua pulputan työasioita tai jaan kuulumisia mummon kanssa,mutta huomattavasti vähemmän kuin ennen.Ennen saatoin joka lenkillä huohottaa kännykkään ja toisella kädellä lykkiä sisarusrattaita,siinä jos jossakin kunto laitettiin koetukselle,niin äänihuulten kuin lihastenkin.Viime aikoina olen lykkinyt kaksin käsin rattaita ja puhunut kaksi kertaa puhelimeen samalla,toinen oli tärkeä puhelu,toinen vain huvin vuoksi joristu.

Muistuipa tässä mieleeni vielä eräs arjen ansa.Nimittäin pari viikkoa sitten tein pannukakkua ja muistini teki tepposet.En kertakaikkiaan muistanut tuleeko taikinaan leivinjauhetta vai ei.Muistelin,että ei,mutta koska en ollut varma riensin koneeni luokse.En kuitenkaan avannut konetta vaan mietin,että nyt kun olen nettilakossa en voikaan googlettaa taikinan ohjetta,minun täytyisi joko soittaa mummolle tai kaivaa ihka oikea keittokirja kaapista.Kaivoin kirjan kaapista(mummo ei vastannut).Ja mikä fiilis siitä tulikaan?Mahtava!Selailin koko kirjan ja viikon aikana kokeilin keittokirjan muutamia reseptejä innoissani,nostalgisissa fiiliksissä.Pannukakun taikinan ohjeen unohdin tarkistaa ja pannari paistui ilman leivinjauhetta,onneksi.Siitä tuli hyvää!Olisi pitänyt vain vaistoon luottaa ja pannari paistaa ilman sekoilua.Nykyään se onkin vaikeaa,nimittäin vaistoon luottaminen.Kaikki tarvitsee tarkistaa netistä,niin ohjeet,oikein kirjoitus kuin mustelma jalassa tai viikon vihlonut päänsärkykin.Pelottavaa!

Haluan nyt vielä loppuun korostaa,että en ole nettilakkoani pakon edessä valinnut,en ole kenenkään kanssa vetoa lyönyt,korkeintaan alitajuntani kanssa enkä ole lakolleni minkäänlaista aikarajaa luonut.Lakko ei myöskään ole kaiken kattava,sillä kirjoitanhan blogiani ja se on netissä.
Voihan olla,että jo ensi yönä minut valtaa suunnaton tarve saada tietää ebolaan sairastuneiden määrä,ukrainan kriisin tilanne tai selvittää Markku Aron keikkakalenteri.Sitten se olisi siinä ja nettilakko ohi,ilman sen suurempaa draamaa.Nyt juuri en koe tarpeelliseksi saada vastausta edellämainittuihin tai muuhunkaan,koska nyt on hyvä näin!
Mietin,että tällainenko olin kun olen nyt, noin kuusitoista vuotta sitten?On ollut ihanaa löytää se tyyppi taas!
 


 

Rommi-mummo!

Luin jokin aika sitten lehdestä tutkimuksen,jonka mukaan lapset pitävät ydinperheenään sisaruksiaan,vanhempiaan ja iso-vanhempiaan.Vanhemmat sen sijaan haluavat itsekkäästi omia lapsensa ja pitävät ydinperheenä vain itseään ja lapsiaan.Kaiken kukkuraksi vanhemmat vielä kertovat sen lapsilleen.Jos iso-vanhemmat ovat alkoholisteja,pedofiileja,narsisteja,väkivaltaisia tai kaikkea tuota yhdessä,ymmärrän hyvin,ettei tee mieli luokitella deeku-mummoa tai narkkari-ukkia ydinperheeseen.Muutoin en asiaa oikein käsitä.
Itse kuulun kyllä niihin vanhempiin,jotka mieltävät ydinperheen olevan paljon suurempi.Minun mielestäni ydinperhe koostuu paitsi meistä vanhemmista ja lapsista,myös iso-vanhemmista,omista ja mieheni sisaruksista sekä joistakin läheisistä tädeistä,sedistä ja enoista.Ei sillä ole väliä,onko läheinen täti iso-täti vai äidin serkku,joka tapuksessa se läheinen sukulainen,jonka kanssa on tekemisissä,kuuluu meidän ydinperheeseen ja hänet siihen lasketaan.
Lasten rakkaus on niin ehdotonta ja ainakin omat lapseni rakastavat iso-vanhempiaan vähintään yhtä paljon,kuin meitä vanhempiakin,joskus varmasti enemmänkin.Ainakin silloin,kun nukkumaanmenoa saa siirtää vähintään kahdella tunnilla ja iltapalaksi saa kakkua,keksejä ja kaakaota.Olisi jotenkin järjen ja sydämen vastaista kieltää tuo rakkaus heiltä ja senhän juuri tekisimme jos iso-vanhemmat perheen ulkopuolelle jättäisimme.Enkä näe kovinkaan reiluna,että ensin työnnetään jälkikasvua mummulaan hoitoon ja samaan hengenvetoon ilmoitetaan heidän olevan perheen ulkopuolisia,ehkä vain jotakin apujoukkoja silloin kun "ydinperhe"tarvitsee.
On tietysti paljon perheitä,joille ainoa vaihtoehto on vanhemmat ja lapset ydinperhe,syystä tai toisesta.Siksi olisikin paljon tasa-arvoisempaa,että jätettäisiin moiset tutkimukset ja annettaisiin myös näille perheille mahdollisuus rakentaa oma ydinperheensä ystävistään ja muista läheisistä.
On ihan ok,että jotkut(mielestäni itsekkäät)vanhemmat pitävät suppeasta ydinperheestä,mutta antaisivat lastensa olla eri mieltä.Tämä on mielestäni asia,johon lapsi saa vaikuttaa niin pienestä asti kun tajuaa ja lapsen mielipide vaikuttaa!Ennen kuin kukaan aloittaa lastensa aivopesun,on syytä istua alas ja ajatella.

Minun laaja ydinperhekäsitykseni saattaa johtua monestakin asiasta,mutta suuri vaikutus on ollut sillä,että mummolani ei koskaan ollut pelkkä "hoitopaikka".Sinne sai mennä milloin vain ja kouluikäisinä saimme siskoni kanssa myös omat avaimet mummolaan.
Olen tietysti elänyt ihanteellisissa olosuhteissa,ainakin omasta mielestäni.Mummolaan saatoin poiketa välipalalle koulun ja harrastusten välissä,mennä yöksi kun maailma teiniä ahdisti ja kaivautua mummon kainaloon,kun poikaystävä oli jättänyt.Mummolan tunnelma ja sympatia olivat aina niin erilaiset kuin kotona.Eivät välttämättä paremmat,mutta erilaiset kyllä.
Kuinka rikkaaksi voikaan itsensä tuntea,kun lähellä on vanhempien lisäksi myös ne yhtä rakkaat ja tärkeät iso-vanhemmat,perheenjäsenet.

Koska olen todella hyvä etukäteis stressaaja, niin tietenkin panikoin jo etukäteen mahdollista tulevaa mummouttani.Pyörittelen päässäni mahdollisuutta,että minut suljetaankin joku päivä ydinperheen ulkopuolelle.Pelottaa,että mummona en kuuluisikaan lasteni ydinperheisiin,olisinkin vain joku harmaahapsi maalla,jonka luokse lapsenlapset voi tyrkätä,kun apua tarvitsee.Ja vain silloin,ei koskaan ihan muuten vain.Ei,siihen en suostu!Turhaan en aio antaa hiusteni harmaantua ja punoa niitä nutturalle.Turhaan en aio opetella kutomaan sukkia(myös kantapäätä)ja leipomaan syömäkelpoista pullaa.Turhaan en aio rueta marjastamaan ja juomaan rommitoteja.Turhaan en aio keinua kiikkustuolissa ristikot sylissä ja opetella polttamaan oikeaa piippua.Turhaan en aio...niin montaa muutakaan asiaa!

Onneksi omaan nyt jo hyviä mummomaisia piirteitä.Hemmottelen lapsiani herkuilla,annan syödä olohuoneessa(ainakin aamupalaa)ja ostelen leluja muulloinkin kun synttäreinä ja nimppareina.Siskoni sanookin,että minusta tulee ihan vallaton mummo joskus,kun nyt jo olen hövelillä päällä kuulema turhan usein.Pelkäänkin,että mummona minulta karisevat kiellot ja kuri,nyt onkin vielä hyvää aikaa opetella sanomaan ei ja pitää siitä kiinni myös mummona.Mutta mummojen ei,voikin olla aina joustavampi ei!
Eiköhän ydinperheeseen kuuluminen ole nyt taattu!

 

Kalenteri joulukalenterille!

Niin kuin hyvin on tiedossa,olen suurista suurin joulu-fani.En kuitenkaan ole niin suuri joulufani,että nyt jo ostaisin itselleni ja lapsilleni joulukalenterit.Kyllä,näin ensimmäiset joulukalenterit jo yli kaksi viikkoa sitten.Järkytyin!En sen takia,että kauniit jouluiset maisemat koristivat suklaakalentereiden pintoja,en siksi että joulupukin naama näkyi neljästä eri kulmasta jossa seisoin,enkä edes siksi,että legoja sisältävä joulukalenteri näytti enemmänkin kuuluvan leluhyllyyn kuin ns.perinteisten kalentereiden joukkoon.Hinta kyllä järkytti!
Minä järkytyin siksi,että kalenteri oli kaupassa liian aikaisin.Tuolloin päiviä joulukalenterin ensimmäiseen luukkuun oli 76,niin monta päivää olisi ollut odotettavana ennen kuin olisin saanut avata luukun 1.Omaa tuskaani pystyin hieman järjellä valistamaan,mutta mitä olisinkaan sanonut lapsilleni,jos he olisivat nuo kalenterit nähneet?Ei lapselle voi ostaa joulukalenteria syyskuussa,ei vain voi!Mutta jos sen mottipäisen virheen menee ja tekee,on syytä olla varustaunut omistamaan kalenterin joulukalenteria edeltävälle ajalle.Minun tapauksessani 76 luukkua omaavan esijoulukalenterin.Toinen vaihoehto tietysti on,että siihen ihan tavalliseen joulupukinnaamakalenteriin lisätään 76 luukkua,niin sekä minä että muut voivat oikeasti aloittaa joulun odotuksen jo syyskuussa luukkuja availlen ja ilman pahaa mieltä.

Muistan kuinka lapsena suklaakaleteri oli joka vuotinen ja jouluun vauhdilla siivittävä 24 luukkuinen taival.Sitä odotettiin ja yleensä siskoni kanssa saimmekin nuo pukinnaamat vain muutamaa päivää aiemmin.Tuolloin odotus luukun avaamisesta ei tuntunut ylitsepääsemättömältä ellei jumalaton suklaan himo yllättänyt ja johonkin luukuista oli kajottava ennen ensimmäistä päivää.Olen siis joskus avannut jo marraskuun puolella luukun 18,suklaa oli pahaa,mutta siihen jäi koukkuun.Avasin siis pari muutakin luukkua sieltä täältä niin varoen,että sain vielä painettua luukun takaisin kiinni,kuin sitä ei olisi koskaan avattukaan.Mikä neronleimaus sillä hetkellä,mutta pari viikkoa myöhemmin tyhjät luukut harmittivat.Ei se suklaa kuitenkaan niin pahaa ollut,etteikö sitä olisi voinut syödä harmitukseensa lisää,kun kohtasi nuo tyhjät muotit,jotka kuvastivat luukun pohjalla joko oravaa,lahjapakettia tai kulkusia.Täytyy myöntää,että melkein aina kalenterini oli tyhjä viimeistä luukkua lukuunottamatta.Luukku 24 on minulle pyhä ja sen sisältöä en koskaan avaa ennen aattoa.Vaikka tiedänkin,ettei senkään luukun sisältö poikkea muista,paitsi ehkä koollaan,avaan sen aina vasta aattona.Ei se maku,vaan se tunne!

Vielä nykyäänkin ostan kalenterin itselleni.Sen aivan perinteisen jouluisen maiseman tai pukin naaman.Sisältö on aina yhtä pahaa suklaata,mutta kun ilman sitä ei joulu tule,ei ainakaan niin nopeasti.Edelleenkin syön luukut tyhjäksi jo ennen aattoa(paitsi yhtä)ja paikkaan tyhjiä luukkuja fazerin sinisellä.Joku voisi nyt ihmetellä,että miksi se joulun tulo sitten tuntuu nopeammalta,kun syö luukutkin tyhjiksi ennen h-hetkeä?No,sillä nyt ei varsinaisesti olekaan muuta merkitystä,kuin fiilis.Kalenterin tuoma fiilis on kuvailematon ja henkinen,mutta mikään muu ei sitä korvata voi.
Kerran minä onneton kokeilin jotakin Haribokarkkikalenteria,mikä suuri virhe.Oli kova työ saada jouluinen ja odottava fiilis takaisin,kun se oli kerran tuolla hedelmäkarkki helvetillä pilattu.Vaikka ostin kolme suklaakalenteria tilalle,oli joulukuu jo alkanut ja melkein kaikki pilalla.Tuntui suorastaan sairaalta napsia suklaita jo menneistä joulukuun luukuista,se oli kuin olisi työntänyt joulua kauemmaksi.Meneillään olleen päivän saavutettuani,saatoin hieman hengähtää.Jotakin meni silloin pahasti pieleen,enkä enää halua miettiä oliko se minkä syy lopulta?Vahvasti luulen,että syy oli kuitenkin se,että haparoin kaavojeni ulkopuolelle,tein jotakin uutta ja minulle vierasta,olin ehkä mainoksen uhri?Minä olenkin kaavoihini kangistunut ja aion ollakin,ainakaan ei mene joulu pilalle.

Jouluvalot sen sijaan eivät kaupoissa häiritse.Eivät ehkä siksikään,että itse asentelin juuri muutama päivä sitten pienet valot takkahuoneeseen.Muualle eivät valot ole vielä päässeet,sillä haluan rauhassa tutkia kauppojen valikoimat ja inventoida omat viime vuotiset.Joka ikkunaan jotakin ilmestyy,viimeistään lokakuun loppupuolella.Minusta aina on vähemmän ollut enemmän ja pieni kaunista.Mitä tulee jouluvaloihin,kumpikaan ei päde.Ihailen amerikkalaisten tapaa käyttää valoja ja haaveilen valoilla koko talon koristelusta.Silloin edes hetkisen tällä järjettömällä pimeällä olisi jokin tarkoitus.
Viime vuonna jo salaa haaveilin jostakin söpöstä valopäästä pihalla,lapseni ja mieheni eivät enää riitä tuota virkaa toimittamaan ja tarvitsenkin lisäksi ehkä poron tai pupun.Pässi sopisi parhaiten,mutta ledeillä en ole sellaisia vielä nähnyt. 

Mutta se siitä,jouluun on enää79 päivää ja joulukalenterin ekaan luukkuun 55 päivää.
Saattaa jäädä joulukalenterin esikalenteri  haaveeksi tällä kertaa,mutta ainakin on vielä aikaa suunnitella ledipääpässi pihaan ja koristaa huoneet muikeilla valoilla, ensimmäistä päivää odotellessa....