Ei,ei,ei!!!

Tuntuu,että elämä on pelkkiä kieltoja täynnä.Ainakin pienten lasten ja heidän vanhempiensa.
Lapsia kasvatetaan,kuin koiria koulutetaan."Älä","Ei",Istu siinä",Pysy paikallasi","Ei saa ottaa",Ei suuhun","Ei saa juosta","Ei saa hyppiä" jne,jne....Koirat jäävät sitten koulutetulle tasolle,kun taas ihmislapset oppivat myöhemmin mm.rötöstelemään,ryyppäämään ja haistattelemaan.
Aika karulta tuo pienen ihmisen elämä kyllä kuulostaa.Helpoimmallla pääsisi,kun vain makaisi paikoillaan ja söisi siististi.Mutta olisiko se helpoin ratkaisu kuitenkaan viihdyttävin?Tuskin.
Täytyyhän lastenkin joskus ajatella tuossa Ei-viidakossa,että luovuttamalla saisi edes hetken rauhan aikuisten nalkutukselta.Aikuiset ajattelevat hanskojen tiskiinlyömistä varmasti useammin päivässä kuin seksiä.

Ja kyllä sitä erotiikkaa elämään saa välillä oikeen hakemalla hakea.
Toinen,kun koittaa hempeillä ja vaikka ohimennen koskettaa,saattaa toinen ärähtää:"Älä koske".Mutta se ei tarkoita,etteikö haluaisi toisen välillä hipaisevan tai halaavan ohimennessään.Se kielto/negatiivinen komennus vain tulee jo varmasti selkäytimestä.Onko se ihme,kun päivät veisaa virttä,joka toimii lähes kaikilla melodioilla,mutta sanoitus on kokolailla aina sama:

"Ei saa ottaa,älä mene.Varo päätä ja istu.
Olkaa hiljaa,tappelu seis,lyöminen on kielletty.

Ei saa huutaa,älä vaan hyppää,ruolla ei saa leikkiä.
Piirrä paperiin,älä seinään.
Hella on poppa,älä koske,varo sormia,ei ei ei!

Ei saa rikkoa,varo se on rikki.
Mitä sulla on siinä,anna se tänne,sehän on isin mäsä kännykkä.
Odota äitiä,siellä menee autoja,ei saa juosta,ei ei ei!

Nyt sitten nukutaan,nyt on yö,hyvää yötä ja silmät kiinni.
*huutoa,itkua,pahoja unia,unissakävelyä ja särkyjä*
Ongelmat,kiellot ja huuto ei lopu,ei vaikka olisi jo keskiyö".

Tämän jälkeen jos joku vielä viitsii ihmetellä,miksi hempeily saattaa joskus saada huonoa vastakaikua,ei joko omista lapsia tai sitten niitä lapsia on liian vähän.
Parasta kuitenkin on,jos kaikesta huolimatta muistaa halia rakastaan,suukottaakin ja kehua,välittämättä mahdollisesta nihkeydestä tai suoranaisesta kiellosta.Sillä eiköhän kumpikin tiedä mistä se johtuu?Me kasvatamme lapsia,mutta lapset myös kasvattavat meitä,yleensä hieman huomaamatta,mutta kasvattavat kuitenkin.
Se jääneekin ikuiseksi arvoitukseksi,että mikä on minuun kohdistuvan kasvatuksen tarkoitus,kun nekin hetket siitä ns.omasta ajasta illalla,täytyy huutamalla pilata ja päätöksellä,ettei oma sänky olekaan hyvä paikka nukkua vaan ainoastaan äidin kainalo kello 21!
Lapset ovat minulle kaikki kaikessa ja pienen kiukun jälkeen,huomaan olevani enemmän kuin onnellinen saadessani kääriä poikani kainalooni ja nukkua pari tuntia pidemmät yöunet,kuin normaalisti.

Aika kuluu niin valtavan nopeasti,että ihan hirvittää.Koitankin kaikin tavoin nauttia tästä pikkulapsiajasta,vaikka tiukkaa välillä tekeekin.Sillä pian varmasti huomaan olevani omien kieltojeni ja sääntöjeni ainoa kohde,vähän niin kuin Vintiöiden Kesämies.
"Miun täytyy nyt muistaa,et mie en saa nukkua,mie en saa valvoa.Mie en saa syödä enkä sotkea.Mie en saa juosta,mie en saa kävellä ja ainakaan mie en saa tanssia.Mie en saa käyttää kesällä lipokkaita,läpökkäitä,lenkkareita,sandaaleita,crocseja enkä varsinkaan korkkareita.Mie en saa ottaa kissaa enkä koiraa,enkä varsinkaan mursua,marsua,hamsteria,hiirtä,hevosta tai haisunäätää.Sitten miun täytyy muistaa,että mie en saa käyttää pesukonetta,astianpeskonetta,porakonetta,tietokonetta enkä varsinkaan kompressoria".
Parasta varmasti onkin,että perustan sitten tulevaisuudessa sillä omalla ajalla,"Voimisteluringin",jossa ainoastaan maataan alasti ja syödään siististi!Cocos palm!
 

 
 
 

Ken on heistä kaikkein rakkain?

"Tiesitkö,että muumien mörkö on ehkä tyttö?".Kysyi kahdeksan vanha lahjatyttäreni autossa.
"Minä olen aina ajatellut,ettei mörkö ole sen paremmin tyttö kuin poikakaan".Vastasin takaisin.
"Mutta yhdessä jaksossa muumipeikko rakastuu siihen mörköön,joten ehkä se on tyttö".Jatkoi tokaluokkalainen.
"Voihan se (muumipeikko)rakastua poikaankin,haittaisiko se?".Sanoin.
"Ei,koska muumipeikkohan oli rakastunut siihen vaikka se(mörkö)olisi mikä".Vastasi tyttö.

Viimeisen lauseen jälkeen en enää keksinyt mitään parempaa sanottavaa,joten annoin kahdeksan vuotiaan pitää ansaitsemansa paikan viimeisen sanan sanojana, tuolla kertaa.

Rakkaus on maailman kaunein asia,jos sitä nyt asiaksi voi sanoa.Rakkaus kuuluu kaikille,aivan kaikille eikä sitä saa rajoittaa edes mörön mahdollinen sukupuolettomuus tai sukupuoli ylipäätään.
Jos kahdeksan vanha sen itsekin jo tajuaa,täytyykö vanhemmille ihmisille mennä se rautalangasta vääntämään?Hävettää,jos todella tarvitsee!

Tämän keskustelun johdosta,rupesin miettimään,että onko meillä jossakin muissakin kohdissa oltu itse oivaltavia,vai oliko tuo kenties ensimmäinen kerta?No,ei se ollut.Muistan kuinka tyttö oli vasta esikoulussa ja leikki huoneessaan barbeilla erään kaverinsa kanssa.Vein heille jossakin vaiheessa välipalaa,mutta ennen kun menin huoneeseen,jäin oven taakse kuuntelemaan.En siksi,että olisin tarkoituksella salakuunnellut,mutta jutut vain olivat niin ihania ja kekseliäitä.Huoneessa leikittiin kahdella pariskunnalla ja käynnissä oli ilmeisesti häät.Kuuden vanhojen pariskunnat olivat tuolloin Jimi ja Juho sekä Anni ja Johanna.Avasin huoneen oven ja katselin tyttöjen leikkejä.Niin luonnikasta se oli,että mikään ei pistänyt silmään.Meidän tytön ainoa huoli oli vain,kun barbien morsiuspukuja oli vain yksi ja Annikin olisi tarvinnut oman.Miehet sen sijaan menivät keskenään naimisiin,toinen hawaji-paidassa ja shortseissa,toinen farkuissa ilman paitaa.Heidän mahdollisista pukeutumisongelmistaan ei edes puhuttu.

Viime vuonna rakensimme ensimmäisen pahvilaatikkolinnan esikoiseni kanssa.Poika ei rakennus vaiheessa vielä tiennyt,ketä linnassa asuisi,mutta valmistumisen jälkeen,sävelet olivat melko selvät.Linnaan muuttivat prätkähiiret,spiderman,lego-ukko(poliisi)sekä T-Rex ja leijona.Leijona saattoi olla myös tiikeri tai pantteri,kun en nyt enää tarkkaan muista,mutta joku suuri kissa kuitenkin.
Olimme tehneet myös kalusteita ja yhden sängyn pahvista,parisängyn.Illan tullen sänkyyn kömpivät sulassa sovussa niin spiderman,kuin prätkähiirikin.Jalkopäässä nuokkui poliisi.
Muistan hieman hymyilleeni poikani asetelmille ja hän sen huomasi.Ennen kun kerkesin suutani avata,hän sanoi:"Kyllä nämä voivat nukkua vierekkäin,tässä talossa ei asu tyttöjä".
Muistan sanoneeni,ettei joka paikassa tyttöjä tarvinnut ollakaan ja että poikakommuuni on ihan ok.Esikoiseni ei ymmärtänyt puheitani,katseli vain suurilla silmillään ja jatkoi leikkejään,jättäen minut yksin juttujeni kanssa.
Seuraavana päivänä hän ilmoitti leijonan olevan tyttö,mutta sekin olisi vain lemmikki,joten se nukkuisi aina ulkona.Tuolloin mietin olisiko  pitänyt huolestua noista puheista,mutta lapset ovat lapsia,ei heillä ole ennakkoluuloja mitään tai ketään kohtaan, jos me aikuiset emme niitä tyrkytä heille.
Olen aina antanut lasteni leikkiä miten he haluavat.Ei ole tullut edes pieneen mieleen rueta ohjailemaan tai korjailemaan heidän leikkejään "oikeaan"suuntaan saati tyrmätä homohäitä tai supersankareiden yhteistä petiä.
Niin kauan,kun he eivät puhu leikkiessään rasistisia,kiusaa tai kiroile,niin kauan saavat leikkiä ihan rauhassa.

Tasa-arvoinen avioliittolaki ei ole leikinasia ja juuri siksi kehottaisin kaikkia sitä vastustavia olemaan hetken kuin lapsi!

 

 

 

Lakanaköysi ja Miss Marple!

Tulella on rauhoittava vaikutus minuun.Tulella on rauhoittava vaikutus myös lapsiini.
Joka päivä teen takkaan valkean ja joka päivä istun takan edessä ja tuijotan liekkejä.Katselen kuinka onnettomasta sytykkeestäni pikku hiljaa kasvaa koko kasaa halkova liekkimeri.
Saatan istua takan äärellä puolikin tuntia,jos kenelläkään ei sinä aikana tule pissat housuun tai kaadu mehumuki sohvalle.Useammin,kuin kerran viikossa,huomaan myös istuvani lapset kainalossa.Ihme kyllä,istumme siinä kaikki hiljaa.
Tulta kun katselee,tulee hieman samanlainen fiilis kuin katselisi vettä järvellä.Mieli on rauhallinen ja ajatukset juoksevat päässä kauniisti.Ne eivät sinkoile kipinöiden lailla tuikkaillen tuleen jokaista aivolisäkettä,vaan ne juoksevat suloisesti virraten,kuin pieni ja uomiinsa uponnut puro.
Jos minulla olisi aikaa ja tilaisuus,istuisin takan äärellä kirjoittamassa joka päivä.Oikein pelottaa,kuinka luovaksi saattaisin puhjeta tuon voimakkaan ja yhtä aikaa rauhoittavan elementin äärellä.Ehkä joskus vielä,ehkä joskus vielä...

Tuli on todellakin mielestäni hyvä renki,mutta todella huono isäntä.Renkinä se hoitaa asiansa siihen kuuluvalla tavalla.Lämmittää kodin,luo tunnelmaa kynttilöiden kanssa ja riemastuttaa keskikesän juhlijoita kokkona.Mutta jos tuli pääsee isäntänä taloon riehumaan,komentelemaan ja holtittomasti hosumaan,on tuhon merkit selvät.
Meillä on jo talossa isäntä sekä pari muuta pientä pyrkyriä pallille,saa renki hoitaa osuutensa takassa ja meidän isäntä olkoon ainoa isäntä talossa.

Kun on pieniä lapsia talossa ei avotulta meillä juuri muualla ole, kun takassa ja sekin visusti luukkujen takana.
Joka talvi iskee kuitenkin jo perinteeksi muodostuneet sähkökatkokset ja silloin oikeilla kynttilöillä on töitä.Viime talvena olin kuitenkin varustautunut hieman paremmin ja hankkinut kynttilöiden lisäksi paristoilla toimivan lumiukon ja joulupukin talon.Ei kuulkaa käynyt edes mielessä hankkia paria ylimääräistä taskulamppua ja pattereita,kun harva taskulamppu nyt on niin söpö ja tunnelmallinen kuin loistava lumiukko tai vilkkuva pieni joulupukin tupa.
Niiden ledimöykkyjen ja muutaman kynttilän voimin selvisimme pitkistäkin katkoista.Ainoa oikeastaan oikea huoli oli pakastimesta,joka oli täytetty marjoilla.Huoli olisi varmasti ollut hyvinkin olematon,jos sisältö olisi ollut itse poimittua,sillä silloin ei sisältöä edes olisi ollut.Mutta marjat olivat anopin hyvyyttä ja ahkeruutta,jolloin sydäntä ei painanut pelkästään huoli niiden sulamisesta vaan myös häpeä omasta saamattomuudesta.
No,tänä kesänähän koitin korjata tilannetta ja poimin jopa kaksi desiä mustikoita ja vadelmia,yhteensä.Torilta hain masikoita ihan itse(yhden ämpärin toi anoppi),vadelmia ilmestyi auton takakonttiin eräällä mummula reissulla ja puolukoita kymmenen litraa,ihan muuten vaan.
En todellakaan toivota sähkökatkoja tervetulleiksi tänäkään vuonna.Tuntuu,että häpeä tyhjistä marjasankoista on liian suuri ja avotulen sytyttäminen riskimpää,kuin viime vuonna.Vaikka pojat ovat kasvaneet viime talvesta on silti vallitseva olotila kotona:vauhti 100 ja äly 0!

Jostakin kumman syystä viime yönä ei uni maittanut,minulle.Muut äijät kyllä kuorsasivat,kirjaimellisesti.
Siinä kattoa tuijotellessani,olin haistavinani savun hajua.

Nousin oikein ylös ja nuuhkin ilmaa kunnolla,en haistanut sitä enää yhtä voimakkaasti istuen.Palasin pötköttämään.Savun haju ei enää häirinnyt,kun tilalle tuli paljon kotoisampi tuoksu.Kuopuksemme oli kömpinyt viereen ja tuhnutti nyt vieressäni kankut poskellani.En päässyt sen siivittämänä höyhensaarille,vaikka jonkun toisen olisi sen vahvuus saattanut tainnuttaa.Minä olen kai liiaksi jo tottunut...
Mielikuvitus sen sijaan alkoi liihottaa.Muka haistamani savun haju palasi,mutta vain mielikuvana.
Yön kuorsaavina tunteina pääni täytti paniikinomainen ajatus tulipalosta.
Mietin miten pääsisimme ulos jos alakerran olisi vallannut vieras isäntä?Oliko palotikkaat muistettu laittaa takaisin silloin neljä vuotta sitten,kun talo maalattiin?(rynnin ikkunaan kello kaksi yöllä ja tarkistin,oli ne paikallaan)
Laskin kuinka monta lakanaa meillä oli vinnillä ja riittäisikö niiden yhteensolmittu pituus maahan asti ja riittäisikö aika niiden solmimiseen?
Tuumailin paloaseman olevan melko kaukana ja käsisammuttimen autotallissa.
Tuolloin en enää makoillut vaan huokailin sängyllä istuen.Savunhajukin oli palannut.Oli pakko nousta.Hiippailin alakertaan hiljaa ja hieman salaa,enhän halunnut,että muu perhe herää leikkiessäni Miss Marplea ja yrittäessäni ratkaista mielikuvituksen tuottamaa savun hajun tekijää.Valvottujen tuntien jälkeen olin kyllä jo varma,että jossakin haisi ihan oikea savu.Yhtä terävä ja nokkela en saavutuksissani ollut, kuin Marple,mutta asennetta löytyi kyllä,vain suurennuslasi puuttui.Olisin äkkiä saattanut päästä leikkimään muitakin leikkejä pehmeään ja valkoiseen huoneeseen,jos joku muu olisi minut yöllä yllättänyt.Sen verran kummalliselta touhuni täytyi näyttää.Onneksi oma perheeni ei paljon hätkähdä,jos mamma hieman hiippailee,mutta turhan paniikin olisin voinut saada aikaan jo pelkästään sanomalla,että täällä haisee savu.
Tapaus ei ratkennut,eikä minua tyydyttänyt edes ajatus siitä,että olin saattanut vain keksiä kaiken yön hiljaisina ja unettomina tunteina,valvoin siis loputkin yöstä ja arvailin.On varmasti parempi,että pysyn kirjoittamisen parissa,enkä edes ajattele uraa etsivänä!

 

Tein itsestäni tontun!

Ei ole vilpitön hyväntahtoisuus vielä ainakaan maasta kadonnut.
Päätimme eilen tehdä retken yhteen suosikkikirppareistamme,kun poikia ei huvittanut ulkoilla ja itsellekin se oli vallitsevassa säässä hieman epämiellyttävää.Siellä me sitten kiertelimme ja teimme muutaman aivan huipun löydönkin.Minä löysin erään satukirjan,sellaisen jota mummoni on meille siskon kanssa lukenut,kun olimme pieniä.Kirja on ollut jo äidilläni ja tädillänikin,joten aivan viime vuosilta tuo teos ei ole.Näin kirjan jo kaukaa ja kiiruhdin sen luo.Arvelin tuon vanhan teoksen olevan melkoisen hintainen,mutta yllätyksekseni se olikin vain 1,5€,etsin vikoja,mutta niitä ei löytynyt.Mitä nyt pieniä luetuksi tulleen jälkiä,mutta nehän kuuluvat asiaan.Kirjassa on mm.tarinat Herra Pekin mansikoista,mutta oikealta nimeltään se on Ahmatti saa opetuksen.Minä muistan kuitenkin siitä vain ne Herra Pekin mansikat ja ahmatin naamaa pitkin valuvan mansikkamehun,joka näyttää kyllä enemmän vereltä,vieläkin.Kirja alkaa pikku Jussin seikkailulla tähtien kanssa,sadun nimi on tähtitaivas.Tarinat ovat ihanan mielikuvituksellisia,mutta tyypillisenä -60 ja -70 lukujen kirjana,tarinoissa on aina jokin opetus.Eilen illalla kerkesin lukea pojille noista saduista molemmat.Taisin silti olla se joka eläytyi enemmän.Pojilta kun on kirjan näpelöintikin kiellettyä.

Kirpparikierros jatkui onnistuneen kirjalöydön jälkeen normaalisti.Esikoinen juoksenteli hyllyjen välissä ja tarjoili ostettavaksi milloin vedenkeitintä,milloin laskettelumonoja(jotka olisivat kuulema voineet olla hänen ja veikan jalkatuet lääkärileikissä),joita nyt en sitten ostanut.Tylsä äiti!
Hetken perästä matkamme tyssäsi,kun eteen tuli nainen kärryineen.Hän oli purkamassa pöytäänsä ja pakkasi tavaraa kärryihin.Yhtäkkiä huomasin,että lattian rajassa kyykki poika.Poika oli jotakin 12-13 vuotias,mutta henkisesti ehkä viisi vuotias.Tuo herttainen poika tonki pusseja,joiden sisältö oli erinäistä lelua ja roinaa.Pusseihin ei kunnolla nähnyt sisään,kun ne olivat sameita pakastepusseja.Nainen kuitenkin kehotti poikaa avaamaan haluamansa pussin ja katsomaan tarkemmin sen sisältöä.Poika tutki sisältöä tarkkaan ja innoissaan.Sitten hän löysi kaksi mieleistään lelua.Toinen oli Toy Storyn Woody ja toinen oli Monsterit Oy:stä se karvainen ja jalallinen vihreä silmä.Molemmat taisivat olla Happy mealin kylkiäisiä.Ennen kuin poika ehti kysyä,nainen sanoi hänelle,että hän saisi ottaa lelut ihan ilmaiseksi.Pojan mielestä mitään ei voinut saada ilmaiseksi,mutta kun nainen lupasi käydä kassalla kertomassa mitä hän oli pojalle antanut,poika rauhoittui ja rentoutui.Me jatkoimme matkaa.
Vähän ajan päästä tuo poika seisoi selkäni takana ja sanoi:-"Tiedätkö mitä?En ole koskaan ollut näin onnellinen.Minulla ei koskaan ole käynyt näin hyvää säkää,tämä on minun onnen päiväni".
Minä siinä toistelin hänelle myös iloani hänen puolestaan,kyynelten noustessa silmiini.Sellaisen aidon kiitollisuuden ja onnellisuuden kohtaaminen sai minutkin välittömästi pois tolaltaan.Oli kuin pojan ympärillä olisi loistanut kirkas valo,niin iloinen ja onnellinen hän oli.
Minulla aukeavat kyynelkanavat kohtalaisen helposti ja lapsenikin ovat jo siihen tottuneet.Esikoinen kuitenkin kyseli,miksi itkin ja selitin hänelle,että itkuni oli onnesta ei surusta ja että olin niin iloinen tuon pojan puolesta,kun hän oli saanut tykkäämänsä lelut.
Poikani katsoi minua hetken ja sitten hän marssi pieni Bakugan pussi kädessään isomman pojan luokse ja sanoi:-"Minä voin ostaa nämä sinulle minun omilla lahoilla".
Silmäni valuivat kuin niegaran putoukset,kun kuopuskin kiisi siihen selittämään ja tarjoilemaan löytämäänsä värityskirjaa.
Poika katseli meitä hymyillen ja sanoi sitten esikoiselleni:-"Minä en tykkää noista niin saat ostaa ne itsellesi".
Esikoiseni ilme oli hivenen pöllähtänyt,kun hän ei oikein ymmärtänyt miksi tuo poika ei tykännyt Bakuganeista ja siksi,että hän voisikin nyt ostaa nuo arteensa itselleen.Hänen pieni neljä ja puoli vuotias päänsä taisi olla aika pyörällä.
Minä sen sijaan olin jotenkin koonnut itseni ja kuivannut kyyneleeni.En ollut pelkästään onnellinen tuon pojan puolesta vaan olin myös onnellinen omien poikieni puolesta.Jotain olen siis tehnyt oikein,kun lapsenikin vilpittömästi halusivat antaa omastaan toiselle.

Tänä aamuna esikoiseni aivan itse ehdotti,että valitsisimme heidän leluistaan leluja,joita voisimme antaa köyhille lapsille.Olin muutama viikko sitten puhunut sellaisesta mahdollisuudesta,mutta silloin se vielä jäi ajatuksen tasolle.Olen varma,että eilinen tapahtuma vaikutti poikaani niin vahvasti,että hän on pienessä mielessään ajatellut asiaa ja nyt aamulla se todella konkretisoitui.Poikani ei alun alkaenkaan tyrmännyt ideaani ylimääräisten lelujen pois antamisesta,projektin siirtyminen oli pelkästään minun saamattomuuttani.Mutta tänään aamulla hän kantoi muovipussia minulle ja yhdessä lähdimme valitsemaan leluja joilla ei leikitä ja leluja,jotka voisivat ilahduttaa vielä monia lapsia meiltä lähdettyään.

Auttamisesta tulee aina hyvä mieli ja olipa tuo hyvä mieli sitten itsekästä tai epäitsekästä niin joka tapauksessa me olemme nyt iloisia ja onnellisia,aidosti!

Olen ennenkin haastanut ihmisiä tekemään asioita ja haastan taas.Ruetaan yhdessä tontuiksi.

Jokaisella keskituloisella(rikkaista nyt puhumattakaan) lapsiperheellä on varmasti ylimääräisiä leluja ja leluja joilla ei leikitä.Nämä lelut laitetaan nyt kiertoon,mutta ehdotan että seuraavasti:
Jokainen myös varmasti tuntee tai tietää jonkun perheen,jolla on tiukkaa.Ei varsinaisesti tarvitse olla köyhä,mutta kyllä esimerkiksi neljä tai viisilapsisen(puhumattakaan isommasta) perheen joululahjojen hankinta on jo kenelle tahansa tyyristä.
Ehjä ja kauniisti pakattu lelu ilahduttaa varmasti lasta kuin lasta,vaikka se ei olisi alkuperäispaketissaan.Pienet lapset eivät edes erota sellaisia asioita ellei vanhemmat ole sitä teroittaneet tai kierrätettyjä leluja mollanneet.
Minä ajattelin ottaa riskin ja lahjoittaa poikien ehjiä leluja eteenpäin.Paketoin ne kauniisti joulupaperiin ja kiikutan itse henkilökohtaisesti sellaisille,joiden uskon niistä olevan kiitollisia.
Tämä minun ehdottamani tapa on vain yksi tapa ja jos joku siihen mukaan lähtee niin hyvä niin!Mutta onneksi on paljon muitakin tapoja auttaa ja lelut voi vaikka köijätä pelastus armeijalle jos ei muuta ehdi tai halua.Haastan silti ihan jokaisen tekemään edes jotakin.Helpointa olisi antaa vain rahaa,mutta toivoisin että jokainen näkisi edes hieman vaivaa tuon auttamisen eteen ja samalla siinä saa itselleenkin jotain.Ei pelkästään hyvää mieltä vaan myös lisää kaappitilaa!

 

Langaton mielensäpahoittaja!

Alan jo pikku hiljaa vieraantua facebookista ja ennen niin kovasti käyttämistäni tiedonlähteistä,kuten iltalehden ja mtv3 nettisivuista.
Olen nyt kaksi kuukautta viettänyt elämää,jolle en ihan heti näe mitään järkevää syytä loppua.Meno siitä kuukauden takaisesta on jatkunut lähes samana,mutta aina vain enemmän olen ehtinyt asioita tekemään ja miettimään,kun vapauduin itse itselleni asettamista netin pakotteista.
Minulle on jopa syntynyt aivan uusia rutiineja,mikä sinänsä hämmästyttää,sillä en ole kovin hyvä enkä varsinkaan luonnollinen rutiineista irtautuja tai niiden muuttelija.
Ennen nautin aamukahvini kera facebookin tai iltalehden otsikoiden.Ahdistuin uutisista ja koitin epätoivoisesti miettiä jotakin nasevaa status-päivitystä facebookiin.Yleensä en keksinyt mitään ja korvasinkin tuon pettymyksen lueskelemalla toisten mahtavia päivityksiä ja peukuttelin niitä.Elämä pyöri kirjaimellisesti koneen ympärillä.
Tämän kuluneen kahden kuukauden aikana olen käynyt facebookissa kaksi kertaa.Molemmat asiat koskivat tärkeää tapahtumaa elämässäni,sellaisia asioita joissa pääsen itseäni toteuttamaan.Muutamalle henkilölle oli vastattava inboxin kautta ja näin ollen pikaisesti käväisin boxissa juttusilla.Sen sijaan päivitykset jäivät katsomatta.Hyvin olisin senkin voinut tehdä siinä samalla,kun kerran siellä olin,mutta eipä käynyt edes mielessä.Aika pelottavaa toisaalta.

Tätä nykyä juon aamukahvini kera kirjan,mutta jos ei juuri ole lukusessa mitään hyvää kirjaa,selailen mainoksia.
Kaupungissa asuessani minulla oli postiluukussa mainostenjako kielto.Siellä niitä tuli niin paljon,etten ehtinyt puolia lukea,kun seuraavat jo kolahtivat luukusta.
Täällä maalla mainoksia saisi tulla hieman enemmänkin,on päiviä ettei postilaatikosta löydy mitään.Mutta niinä päivinä,kun sieltä putkahtaa mainoksia,säästelen niitä aamukahvini kanssa luettaviksi.On mahtavaa selailla Bauhausin punaista lehtistä ja haaveilla led-porosta pihalle tai ihailla kauniisti koristeltuja tekokuusia.Siinä lehdessä on vaan myös aivan liikaa kaikkea mistä en haaveile,mutta ne sivut voi repäistä pojille ja hetken on rauha maassa,kun tatit kilpaa toivovat joulupukilta akkuporaa,kompuraa ja pistosahaa.Laminaatit ja muut lankut päätyvät meiltä kaikilta takkaan.
Toinen aivan mahtava aamupala seuralainen on Select.Jos joku ei tiedä mikä se on,niin se on se katalogi joka myy ampiaisansoja,kissa-kynnysmattoja,aikuisten talvilenkkareita ja monitoimi lompakoita.Sieltä saa myös joka koon legginsejä,laihduttavia alusasuja ja laulavan joulupukin,joka tosin näyttää narkkarilta,mutta väliäkö sillä,sehän laulaa!

Paras tuon kuvaston tuote on kuitenkin yllätyspaketit.Niin uhkarohkea en itse ole ollut,että olisin vielä uskaltanut tilata esim.neljänkymmenen euron arvoista pakettia(tai ylipäätään mitään sieltä),joka sisältää setin kuvaston korvaamattomia tuotteita.Tuotteita ei tietenkään voi itse valita,eihän se muuten mikään yllätyspaketti olisi.
Minun säkälläni saisin varmasti koko rahan edestä roinaa,mutta eriasia on tarvitsenko korottavia pohjallisia,liikavarvastukea,"kaunista"korusettiä,sälekaihdinharjaa tai kuulolaitetta?.
Select on silti yksi suosikkini,eipä saa Ellokselta leninkiä koossa XXXXL eikä muuntautuvaa muovipöytäliinaa.Eikä saa Ellokselta yhtä hyviä nauruja,kun Selectiltä.

Eräs ystäväni oli juurikin lukenut erään artikkelin siitä,että mitkä asiat pitäisi olla sallittuja ilman, että muut ihmiset ottavat niistä itseensä tai ylipäätään vaivaavat niillä päätänsä.Yksi näistä oli puhelimen kiinni pitäminen tai valinnan vapaus olla vastaamatta siihen,ilman että perään lähetetään heti pelastuslaitosta tai loukkaannutaan siitä.Samaa toivottiin myös somelta.Nämä ovat minulle itsestään selvyyksiä,mutta kaikille nähtävästi ei ole.
Näiden kuluneen kahden kuukauden aikana olen myös törmännyt ilmiöön,jossa joko oletetaan jotakin ilman että mielessä käy mikään muu vaihtoehto tai suorastaan suututaan siitä,että välillä valintani on ollut aivan tietoisesti tavoittamattomuus.Miten sellaisesta voi edes suuttua?
Enhän ole maanpinnalta kadonnut ja kuitenkin jossakin vaiheessa päivää tai viikkoa katson puhelinta tai sähköpostia,mutta en hyvänenaika roiku niissä 24/7!
Kyllähän tässäkin maassa toitotetaan suureen ääneen erilaisten vapauksien puolesta,kirjoitellaan adresseja ja järjestetään kylttikulkueita kaupungeissa ja yleensä ihan hyvien asioiden puolesta.
 Mutta mihin on unohtunut kunnioitus toisen ihmisen yksityisyyttä kohtaan?Minusta yksityisyyttä on juurikin vapaus valita milloin haluaa olla vain itsensä kanssa ja milloin ei.Eihän kukaan siitäkään suutu,kun ei pääse kaupassa toisten sovituskoppeihin tiirailemaan tai saa vapaasti lyödä turpaan ketä nyt huvittaa kadulla.
Siitäkään ei pitäisi kenenkään suuttua,jos joku kerta haluaa perua menonsa harrstuksiin ja vain siitä syystä,ettei jaksa kymmentä ihmistä kerralla juuri sillä hetkellä tai vain siitä syystä,että siltä tuntuu.
Muiden ihmisten puolesta en voi puhua,mutta minulla siihen ei liity mitään henkilökohtaista ketään kohtaan.Se vain on sen hetkinen haluni olla ja elää.Ja niinhän sitä sanotaan,että jos itse voi hyvin,kaikki muutkin ympärilläsi voivat hyvin.Sama myös toisin päin.
Hyvä olo ja hyvä olo itsensä kanssa on ainakin kohdallani hyvin pienistä asioista kiinni.Niitä oloja oppii,kun kuuntelee itseään ja kehoaan.Tärkeintä kuitenkin on kuunnella vain ja ainoastaan itseään,ei niitä muita!
Aina ei tietenkään voi olla niin,että kuuntelee vain itseään.Itsekyyttäkin on niin monenlaista,mutta luotan siihen, että jokainen järkevä ja tunteva ihminen pystyy ne toisistaan erottamaan!

 
 

168,viskillä ja ilman!

Minulla on aivan järkyttävä korkeanpaikankammo.Yleensä jo pelkkä ajatus korkeasta paikasta riittää siihen,että polvet alkavat tutista ja päässä sumenee.Sydän pyrkii paidan läpi jo seistessäni keittiöjakkaralla ja palotikkaille nouseminen oksettaa.
Kyse ei siis ole mistään pienestä kammosta ja voin myös kertoa,että se ei ole mennyt ohi myöskään karaisemalla.
Mummoni oli joskus muinoin sitä mieltä,että raahaamalla minut Näsinneulaan,katoaa kammoni oitis.No,kammo ei kadonnut mutta taju lähti ja itku tuli.Muuta en siitä reissusta muistakaan,kun ensihoitajat ja hissin jolla he veivät minut alas.Maisemia en ehtinyt tiirailla,kun pimeys peitti näkymän ja äänet lakkasivat kuulumasta.
Olin tuolloin noin kaksitoista vuotias.
Reilut kymmenen vuotta myöhemmin halusin itse kokeilla olisiko kokemukseni karaissut minua niin paljon,että kestäisin tuon tornin tajuissani.Niin rohkea en kuitenkaan ollut,että sinne selvinpäin olisin lähtenyt kestoani testaamaan.
Hyvän ystäväni kanssa istuimme neulan juurella ja siemailimme sikakallista olutta terassilla.Rahat kuluivat,eikä olut riittänyt halutun tilan saavuttamiseen.Onneksi meillä oli myös viskillä täytetty taskumatti,josta parin ryypyn jälkeen sisäinen duudsonini heräsi eloon.
Hissin ovella tunsin olevani vähintäänkin Jarppi tai ainakin Jukka,kun hissiin sisälle astelin,niin kovin uhkarohkeasti ja pelkoani uhmaten.

Ystäväni kuvietteli varmasti myös joutuneensa jonkin sortin duudsoni-käsittelyyn,kun koko hissimatkan puristin häntä kädestä verenkiertohäiriön uhallakin.
Rystyset valkoisina saavuimme perille.Minä olisin voinut sukeltaa hissin kanssa takaisin alas,mutta sisäinen Jarppini ei sallinut sitä,ei vielä siinä vaiheessa.Ja niin kuin kaikella hyvällä on tapana kadota, niin myös katosi viskihiprakkani.
Orastavan normalisoitumiseni eteneminen tyssäsi kuin seinään,muistaessani erään tarinan jonka olin kuullut joitakin viikkoja aiemmin.Siinä minulle kerrottiin palomiesten matkasta Näsinneulaan.Kyse ei ollut heidän virkistyspäivästään vaan ihan oikeasta pelastustehtävästä tai no lähinnä sellaisen mahdollisuudesta.Kuulemani mukaan he eivät palon sattuessa saisi käyttää hissejä,vaan heidän olisi raahattava kehonsa ja varusteensa portaita pitkin pelastettavien luokse.Ylös päästyään,palomiehet olisivat kuitenkin niin poikki,että eivät jaksaisi tehdä mitään raasujen loukkoon jotuneiden eteen.Silmissäni vilisikin kuvia hikisistä haalarimiehistä pötköttelemässä näköalakerroksen lattioilla ja paniikissa juoksevia turisteja,jotka pyrkisivät hisseihin kielloista huolimatta ja ne jotka rappusiin ehtisivät,kompuroisivat hyytyneisiin palomiehiin ja kierisivät näiden yli satoja rappusia alas.Onnekkaimmat selviäisivät vain mustelmilla ja ehkä jokunen matkalta mukaan matoksi tarttunut palomies,onnettomimmat katkenneiden kylkiluiden kera.
Hikisyydestään huolimatta palomiehet näyttäytyivät silmissäni seksikkäiltä tosin hieman avuttomilta,mutta se nyt oli vain sivuseikka.

Mulkoilin ympärilläni olevia turisteja,yli-innokkaita kiinalaisia,jäyheitä venäläisiä ja hieman mölyäviä paikallisiakin.Erilaisuudestaan huolimatta,he kaikki olivat kiinnostuneita kurkkimaan allemme levittyvää Tampereen kaupunkia.Ei sillä, ettenkö itse pitäisi Tamperetta yhtenä hienoimmista kaupungeista Suomessa,mutta minä voin ihailla sitä kävellen kaupungin katuja ja pyörtyilemättä,joka kerta ei edes tarvitse olla humalassa.
Siinä selkäillessäni seinän kanssa,hapuilin silmilläni jotakin pistettä,joka voisi oloani helpottaa.Hissi oli liian kaukana,ystäväni kurkisteli ikkunalla ja huutamaankaan en kyennyt,kun kurkkua kuivasi niin paljon.Suomessa kun olimme juoma-automaatit tarjoilivat pelkästään coca colaa ja fantaa(hieno ravintola oli yhdet portaat ylempänä,joten ei kiitos ja sitä paitsi rahani olisivat tuskin riittäneet siinä puljussa edes jääveteen),eivätkä tarpeisiini sopivaa lonkeroa.Suljin silmäni ja kuvittelin olevani Saksan lipun alla seilaavassa auto-lautassa,jonka juoma-automaatit tarjoilivat(ainakin vielä vuonna 2000) jääkylmää lonkeroa ja olutta lievittämään pahimpia aallonharjoja.Niiden mielikuvien siivittämänä,ystäväni kuljetti minut hissiin ja talutti lähimmälle terassille.Rahat eivät enää riittäneet olueen,mutta pelätessä tulee nälkä ja yhden oluen hinnalla saimme ranskalaiset,jotka oli mahtavaa jakaa hyvän ystävän kanssa turvallisesti maanpinnalla.

Niin kovasti ovat korkeanpaikankammoaan ystävämme Aku ja Ville kailottaneet,että luulin sen jo hetken olevan tottakin,mutta todellinen kammo ei katoa telkkarissa.Ellei sitten kammonkin selättävä tekijä ole raha,nähtävyydet ja ainutlaatuiset kokemukset?En tiedä,kun en ole päässyt kokeilemaan!
Korkeanpaikankammoni on niin kova,että vaikka olenkin melkoinen yllytyshullu,niin silti en lähde hyppäämään benjihyppyä,en riippuliitämään enkä varsin varmasti tarttuisi lentokoneen ohjaksiin.Mutta vannomatta paras,jos maikkari minulle joskus vaikkapa omaa matkailuohjelmaa tai mitä vaan tarjoaa,saatan yllättäen kammoistani päästä ja tehdä sen seitsemän ihmettä elämässäni!

Gormitit Edenissä!

Lumi tuli,lumi suli,puro sanoi puli puli...Kurahousukelit tekivät paluun,jipii!
Tai sitten ei niin jipii...Me ainakin poikien kanssa päätimme eilen yhteistuumin keksiä jotakin erilaista meidän viikkoon,joka nyt auttamatta näyttää märältä,tylsältä ja tylsän märältä.
Olenkin oikein hyvä keksimään kaikkea puuhaa,mutta kun tarvitsisi keksiä sitä puuhaa ilmaiseksi tai hyvin pienellä rahalla,tuntuu että vaihtoehtoja on todella vähän.Kaikki maksaa ja vieläpä aivan liikaa.
Nyt kun tämä taantuma/lama/mikä lie ahdinkoa lisäävä maailman tekijä on meidätkin kouriinsa sulkenut,on pakko laskea mihin tuo huikea kodinhoidontuki riittää.
Sillä ei lähdetä pohjoiseen iso-mummon luokse,kun bensat pelkästään maksavat 100€+jos ajelee paikan päällä.Junasta emme voi edes haaveilla,sillä pelkästään minun meno-paluu on halvimmilaankin 140€,mutta todellisuudessa se kipuaa sinne 160€ luokkaan.
Sillä(kodinhoidontuki) voi käydä kerran kaupassa(kaksi kertaa Lidlissä) ja kerran tankata auton tankin täyteen,mutta mitään ylimääräisiä huveja se ei lupaa.Kauppareissun jälkeen ei mennä Edeniin eikä edes Edenin kylpylään.Uimahalliinkin menoa täytyy miettiä ja laskea,joskus viedä pulloja kauppaan.Jo kolmella täydellä muovikassilla saa sen 6€ kasaan ja aamupäivä lorkkiessa on taattu.

Eilen kuitenkin nautimme uimahallissa erään kirjanmerkin ansiosta.Kirjanmerkki oli riittänyt viikonloppuna aikuisten glögipulloon ja jäädyillä rahoilla matkasin uimahalliin poikien kanssa.Retki oli mitä onnistunein,pojat nauttivat ja minä nautin kun heillä oli niin kivaa(ehkä vähän palelin,mutta se ei haitannut,kun rakkaiden riemua seurasin).Oli ihanaa mennä uimaan ja tietää,että sieltä tullessamme rahaa olisi vielä kahvion tikkareihin ja pillimehuihin.
Ei haitannut,vaikka uimahallireissun jälkeen kukkaro huusi tyhjyyttään ja pankissa joku kirjoitteli taas tilinylitys lappua postiin tungettavaksi.Toisaalta,saipahan sekin pankkivirkailija edes yhden työn sinne kahvitaukojen lomaan ja voi nyt hyvällä omallatunnolla nauttia kolmen tonnin kuukausi palkkaa.
Ja ei,en ole kateellinen.Onhan minullakin täysi vapaus valita työ ja alkaa tienata,mutta minä olen tehnyt valinnan,sydämen valinnan ja siihen kuuluu lasteni hoitaminen kotona.Harmittaa vain kun sitä arvostetaan niin vähän!
Enhän minä olisi tätä tietä elämässäni valinnut,jos rahalla olisi suuri merkitys.Rahan merkityksen huomaa vain juuri niissä kohdissa,kun täytyy kieltäytyä riennoista,jotka kustantavat.

Eilen mietin oikein ajatuksella,että mitä ovat ne ulkoilun ja kotona askartelun lisäksi tehtävät ja mahdollisesti ilmaiset tai hyvin edulliset aktiviteetit.
Kirjasto/kirjastoauto,mutta sinne emme voi mennä.Kaksi vuotias saa kirjat siihen kuntoon,että sekin harrastus on todella äkkiä kallis.
Leikkipuistot.Ne ovat näille meidän maalaislapsille,kuin huvipuistoja.Leikkipuistoon menemme aina kun mahdollista,mutta koska niitä ei täällä maalla ole niin autolla täytyy mennä ja bensa maksaa.Niinpä leikkipuistoon mennään,jos saadaan siihen samaan yhdistettyä muutakin tuottoisaa,kuten kauppareissua tai kyläilyä ystävien luokse kaupunkiin.
Vähän aikaa sitten löysimme yhden huoltoaseman,jossa on pieni pallomeri,liukumäki ja muutama lelu lapsiasiakkaille.Ei sinnekään voi ostamatta mennä istumaan ja laittaa lapsiaan viihtymään,mutta yhdellä kahvikupilla ja parilla pillimehulla pääsee sisään lapsiani viihdyttävään maailmaan.Parasta on,että minä saan tuolloin juoda kahvini kuumana ja rauhassa,ne on niitä arjen pieniä herkkuja,joista kahden euron kahvikuppi ei ole liikaa.

Minulla on onneksi jonkin verran mielikuvitusta ja lapsillani myös.Näin saammekin kotona olosta mukavaa ja viihtyisää,mutta toki mekin välillä kaipaamme ihmistenilmoille,se lienee ihan inhimillistä?
Pari viikkoa sitten törmäsin taas tähän raha-asiaan.Vanhempi poikani halusi välttämättä lähteä ostamaan sadan euron Gormiti linnaa.Juuri sillä hetkellä ei taskussani ollut ylimääräistä sataa euroa,mutta takka huoneessa oli kolme tyhjää pahvilaattikkoa,teippiä,tarroja ja sakset.Askartelimme pojan kanssa yhdessä Gormiteille linnan ja vaikka itse sanonkin,siitä tuli hienompi kuin kaupan.Samaa mieltä on esikoiseni,joka nyt suojelee linnaa pikku veljen tuhoavilta käsiltä ja leikkii sillä joka päivä innoissaan.Linnaan ovat päässeet asumaan myös Turtlesit ja kaksi robottia.Tilaa riittää siis muillekin ja vain mielikuvitus on rajana.

Ennen tuota uimahallikeikkaamme olin kaihoistasti haaveillut kylpylästä ja isommasta altaasta pojille,kun ammeet alkavat olla jo hieman pieniä.Niinpä raahasin pienen puhallettavan uima-altaan pesuhuoneeseen,täytin sen vedellä ja kylpyvaahdolla ja nakkasin pojat kylpyyn.Sanat eivät riitä kuvailemaan tuota onnea ja riemua lasteni olossa.

Elämä voi joskus olla rahallisesti köyhää ja haastavaakin,mutta muuten ei kyllä.
Minä kun olen hyvä keksimään itselleni uusia harrastuksia, niin uusin niistä on ilmaisten kohteiden löytäminen,mielikuvituksen laajempi käyttöönotto ja päivittäiseen onnellisuuteen panostaminen.Katsotaan miten mamman käy!?
 
 
 

Vahingonilo!

Vahingonilo on lienee paras ilo...ainakin se tulee hörähtämällä,tilanteessa ja joskus vaikka kuinka yrittäisi olla nauramatta soveliaisuus syistä.Kaikki varmasti myös jollakin lailla nauttivat vahingonilosta ja pelkäävät tavallaan sen kohteeksi joutumista.Ei kai me muuten katsottaisi "hauskoja" kotivideoita ja naurettaisi toisen vahingolle ja kivullekin.Itse en pysty katsomaan sitä suomalaista versiota,johtuu vain ja ainoastaan siitä juontajasta.Parempi olisi jos ukko pysyisi poissa ja vain uimalelut juontaisivat ohjelmaa.Paremmat vitsit olisivat sanomattakin krokotiilipatjalla tai uimarenkaalla.Jenkki versio menettelee ja joku kanadalaistenkin,niitä jaksan joskus seurata ilman että samalla suunnittelen millä heittäisin telkkaria tai viillänkö ranteeni partaterällä vai ihan puukolla?

Olen nyt viime aikoina törmännyt vahingoniloon liikenteessä.Se ei naurata,jos jotakin sattuu,mutta edellä menevän peltipoliisin kuvaamaksi joutuminen laittaa väkisinkin hymyilemään.Eilenkin illalla kaupasta tullessani oikein säikähdin,kun salama yhtäkkiä välähti mäen päällä.Säikähdys muuttui nauruksi,kun vain hetkeä aiemmin oli tuo volvo kiiruhtanut ohitseni piemeällä tiellä.Kiire nyt ei loppunut siihen,sillä volvo paineli näkymättömiin talla pohjassa.Minä mietin mielessäni,että kannattiko kaahata ja naurskelin loppumatkan omahyväisesti.

Vähän aikaa sitten ajelin myös autolla,kun huomasin pienen pirun olkapäälläni kuiskimassa.Ensin en kuunnellut moista pahan sanaa,mutta aikani taustapeiliä kyylänneenä tulin siihen tulokseen,että piru oli oikeassa.Tuolloin autoni takapuolessa roikkui mersu.Mersulla oli selvästikin pahempi asennevamma,kuin fårdillani.Mondeoni kiisi satasen rajoituksella noin sataa kymmentä,mutta ylimieliselle ja mustan puhuvalle mersulle se ei riittänyt menovauhdiksi.Sen nokka kurkisteli koko ajan peiliini ja samaan aikaan piru olallani huuteli:"vedätä vedätä vielä vähän,edessä on poliisi".
Kun olin kotoa aiemmin lähtenyt,näin kuinka lähelle kotiamme poliisi asettui tutka asemiin.Tiesin niiden olevan siellä,kun takaisin tulisin,kävin tuolloin nimittäin vain tankkaus reissulla.Tankilta lähtiessäni,perääni jäi tuo mersu roikkumaan.
No,siinäpä sitten kävi niin,että satasen rajoitus loppui ja muuttui äkisti kahdeksaan kymmeneen ja tuolloin tuo kaahari otti ja ohitseni lennähti.Suoraan poliisin syliin.
Piru ei saanut minua vedättämään,vaan tiellä ei yksinkertaisesti ollut tilaisuutta mennä ohitseni.Mutta nautinko edes hieman tilanteesta?Kyllä nautin,olinhan sen seitsemän kilometriä raahannut tuota perseen nuolijaa perässäni,ärsytti sen asenne ja jopa auton merkki.Siitäs sai!

Kaikista vahingoista ei kuitenkaan voi iloa irti ottaa.Eikä todellakaan tee edes mieli.Ei minun mieleni ainakaan nauti toisten onnettomuuksista,olivat ne sitten fyysisiä tai henkisiä.Eikä minua naurata kenenkään epäonni,menetys tai sairaus.Minua naurattavat juurikin nuo maanteiden Teuvot,ihmiset jotka eivät tajua vitsejä ja oma kömpelyyteni monessakin asiassa.
On mielestäni hyvin tärkeää,että osaa nauraa itselleen ja omille mokilleen.Ei elämän niin vakavaa pidä olla, etteikö osaisi sydämestään höristä itselleen ja itsestään.Unohtamatta kuitenkaan sitä vähän myös muiden kustannuksella nauramista.Naurua,iloa ja huumoria ei koskaan voi olla liikaa,uskon että ainakin Ismo Leikola on kanssani samaa mieltä!

 

EPOP eli Ennen Paasosta oli Porkka!

Kiitos Putous tai paremminkin kiitos viime lauantain Putous.
Itse ohjelmahan on aina ollut hyvä,mutta nyt tällä uudella kaartilla on mielestäni vielä hieman hakusessa se hauskuus johon totuin edellisillä kausilla.
Viime lauantaina kuitenkin tuli sellaista settiä,johon olin enemmän kuin tyytyväinen,nimittäin Putous retro.
Mieleeni nousivat kaikki lapsuuden ja nuoruuden aikaiset hyvät ohjelmat ja ajat.
Napakymppi,ihan kymppi.Sitä katsottiin mummon ja papan kanssa joka viikko,jännitettiin pääseekö pari Malagaan vai Somerolle.Suomen kohteet olivat aina paniikki,en tiedä mitä parin päässä tuolloin liikkui,kun kääröstä paljastuikin Lanzaroten sijaan Lappeenranta,naamasta näki aina pettymyksen kuitenkin.Minä sen sijaan ajattelin,että ulkomailla olisi helpompi kadottaa tuo hikinen Harri iholta,kun kotimaassa,mutta kotimaassa voisi vaan työntää Harrin junasta Lappeenrannassa ja jatkaa itse matkaa kotiin.Molempi vaihtoehto paremmuudessaan huonompi.Fiksu ei tietenkään ennen matkaa kertoisi osoitettaan,eikä ehkä matkan jälkeenkään.
Mahtava ohjelma silti ja toivon sen paluuta.Kyllä sen myötä kalpenisivat Maajussille morsian,kuin Sinkkulaivakin,kun rakkauden portit Kaitsun säestyksellä avautuisivat ja lemmenlomalle Karin siivittämin tanssiaskelin liihotettaisiin.Eikä haittaisi vaikka kohde olisi pelkkä Muurame,Jari Sillanpää laulaisi sen kyllä hetkessä tunnelmalliseksi Malagaksi tai ihan miksi vain,vaikka elämän kevääksi.
Onnenpyörä on kyllä hitusen uudempaa ohjemaa,kuin Napakymppi,mutta olisin silti kaivannut sen parodiointia Putoukseen.Itse en ole aivan varma,kuinka paljon kyseisestä ohjelmasta pidin,mutta Janne Porkasta pidin kyllä.

Muistan erään mahtavan tapahtuman varhaiselta teiniajaltani.Olin siinä 11 tai 12 vuotias.
Olimme mummoni kanssa Tampereen Stockmannilla Hulluilla päivillä,nyt en muista oliko syksy vai kevät,mutta Hullut Päivät kuitenkin.
Kiertelimme alakertaa ja etsimme jotakin super halpaa kahvia.Kahvi löytyi ja Janne Porkka.Aivan puoli ilmaisten kahvien vieressä oli pieni lava,jonka päällä hosui Porkka.Lavalla oli myös laatikoista tehty seinämä ja joku onnekas pääsi arvalla jonkin laatikon avaamaan ja sisällä oli ehkä jotain tai sitten ei.Mummon kanssa seisoimme pienen lavan lähellä,kunnes yhtäkkiä Jannen käsi osoitti minua.Minä pääsin avaamaan yhden laatikon,vaikka en edes tiennyt osallistuneeni arvontaan.Jännitti aivan kamalasti,ei niinkään laatikon mahdollinen sisältö vaan Porkan Jannen kättely ja vieressä seisominen.
Valitsin laatikon ja se ei ollut tyhjä.Olin onneni kukkuloilla,laatikosta nimittäin paljastui L niin kuin lihanuija.Puinen lihanuija on minulla edelleen ja se pääsee käyttöön hyvin harvoin,vain todellisen tarpeen edessä,kuten taulunauloja naputtamaan ja kynttilän jämiä pienimään.Pois en heitä sitä koskaan,siinä kun tuntuu kädensijassa melkein kuin Janne Porkan käsi.
Sain myös arpoa seuraavan laatikon avaajan ja muistan vielä naisen,joka laatikostaan tempaisi mankan.Eikä ihan mitä tahansa mankkaa,siinä oli lokerot peräti kahdelle c-kasetille.
Nainen oli onnellinen.

Voittamani L niin kuin lihanuija.

Olin jo melkein unohtanut Putouksessa myös mainitut Fii deodorantit.Sätin itseäni siitä,kuinka sellaisen voi edes unohtaa?
Itselläni oli ainakin pinkkiä,joka tuoksui muistaakseni "raikkaalle" ja kukkaiselle,sitten jotakin oranssia "hedelmäistä" ja sinistäkin,mutta se haisi uimahallille.Mustaa en koskaan ostanut,kun erään kaverin äiti käytti sitä ja haisi mielestäni enemmän hielle,kuin ilman sitä.
Fii deodoranttien tuoksu oli ehkä voimakkain ikinä,verrattavissa hajuveteen.Mutta eivät tuolloin myös niin muodikkaat Date deodorantitkaan aivan hajuttomia olleet.Itse muistan suosineeni Daten Feliciaa,koska Pamela oli imelä.
Luulenpa vain,että edellä mainittujen katoavaisuus johtui lisääntyneistä astmaatikoista ja hajuallergikoista.En näin jälkeen päin mieti enää yhtään,miksi sain istua koko puolen tunnin bussimatkan kouluun ilman vierustoveria ja jos joku viereen istui oli hänenkin pakko olla Fiin käyttäjä.

Tahtoisin takaisin noihin aikoihin.Tahtoisin yhden tai enintään kaksi brändiä,joista voisin valita vartalooni/kasvoihini sopivat töljät.Tahtoisin istua iltapäivisin sohvalla ja huudella vokaaleja Janne Porkan kanssa.Tahtoisin lauantain olevan napakymppi ja sunnuntain kymppitonni.Tahtoisin elää odottaen Lemmenlaivan uusia jaksoja ja ihailla taas komeita miehiä Kauniissa ja rohkeissa.
Mutta...Lemmenlaiva seilaa nykyään Tallinnaan,Kaunareissa komeus ja vaatetus ei enää muistuta Miami vicea,Kymppitonni on ihan vinossa ja napakymppejä jahtaavat maajussit.Voi surkeutta,kyllä ennen oli paremmin!
Onneksi on sentään Paasosen Heikki,joka pelastaa minut tältä kurjalta nykyisyydeltä.Siinä on komea suomalainen mies ja hauskakin vielä.Mutta niin kuin kaikki hyvä tässä maailmassa,on Heikkikin katoava median vara.Toivottavasti ei kuitenkaan vielä vuosiin(kymmeniin)!