Rahalla ei taivaspaikkaa saa!

Kauhulla olen seurannut nyt näitä hallituksen leikkauksia, niin kuin varmaan moni muukin. Kysymyksiä pyörii päässä, mutta suurin niistä on, miksi yksinkertaisesta täytyy aina tehdä niin monimutkaista?
Opiskelija, jonka tuesta lähtee liki sata euroa, joutuu ihan oikeasti tekemään enemmän töitä opintojensa ohella, ja näin valmistuminen väistämättä viivästyy. Pahimmassa tapauksessa koulun joutuu jättämään kokonaan kesken. Sillä se mikä on opiskelijalle koko kuukauden lounaat, on jollekin burberry-tädille hallituksessa uusi käsilaukku. Mitä hyötyä tästä on?
Kun työtön yrittää tehdä työtä työttömyytensä ohella, häntä rangaistaan. Parempi on vain maata kotona yhteiskunnan rahoilla kuin yrittää saada jalkaa oveen väliin, tehdä työtä josta menee veroa ja olla näin se niin sanottu kunnon kansalainen, eikä loinen. Mutta ei, jos haluaa vaikka perustaa verkkokaupan työttömänä on se täysin mahdotonta, sillä sinun tulee elää perustamasi yrityksen tuloilla, vaikka se olisi vain sata euroa kuukaudessa. Pieneen päähäni ei mahdu tämä. Onko se niin vaikeaa tehdä sellainen suunnitelma, että jos yrityksesi ei jossakin kuussa tuota sinulle perusturvan verran palkkaa niin lopun saa tukena? Nyt puhun niistä todella pienistä yhden ihmisen yrityksistä. Varmasti siinä säästettäisiin enemmän kuin tällä nykyisellä sohvaperunamallilla.

Miksi aina poljetaan eniten niitä, jotka eniten tekevät sen eteen, että meillä kaikilla olisi täällä hyvä olla? Ja se ei ole hallitus!
Kuka muistaisi välillä kiittää ja huomioida niitä, jotka pitävät kadut puhtaina, yleiset vessat siisteinä, niin ettei niihin tarvitse mennä kokovartalosuojapuvussa pissalle. Niitä, jotka sairaalaoissa huolehtivat, ettei bakteerit leviä, niitä jotka aamulla hymyilevät lapsellesi päiväkodin portilla, vaikka oma elämä olisi juuri eilen heittänyt häränpyllyä. Niitä, jotka pesevät ja syöttävät sinun mummosi tai pappasi joka päivä, niitä jotka hoitavat lapsensa kotona köyhyysrajalla, koska kokevat sen oikeaksi, niitä jotka opiskelevat päivät ja illat tekevät työtä. Niitä, jotka saavat rangaistuksen siitä, että tekevät työtä. Ja niitä ihan jokaista yrittäjää, jotka tekevät töitä 24/7, eivät näe perhettään, eivät pidä lomia, eivätkä valita yhtään niin paljon kuin esimerkiksi Sipilä jostakin hemmetin uutisesta, jonka itse aiheutti!

Eilen luin uutisen, jossa kerrottiin Alkon toimitusjohtajan saavan palkkaa kuukaudessa 36 000 euroa. Niin justiinsa, no kyllä varmasti joutuu päätöksiä tekemään, mutta eikö niitä päätöksiä nyt tekisi vaikka 30 000 euroa vähemmälläkin palkalla? Miksi hänen päätöksensä ovat rahassa mitattuina paljon suurempia, ja vastuuta vaativampia kuin esimerkiksi sen tieauraajan, joka miettii lähteäkö töihin kahdelta yöllä vai neljältä, kiihtyykö lumisade vai heittääkö suojaksi? Onko Alkon toimitusjohtajalla suurempi vastuu päätöksistään kuin sairaalahuoltajalla, jos tämä vaikka sairastuttuaan jättää yhden huoneen siivoamatta, sijaista ei saada koska on kielto säästösyistä palkata sijaista ja sen tähden esimeksiksi vastasyntynyt vauva ja tämän äiti sairastuvat sikainfluenssaan?
Miksi täällä ei olla kohtuullisia? Miksi jokainen ei voisi saada kohtuullista ja inhimillistä palkkaa työstään? Ei niin, että osa-aikatyön ottaja joutuu miettimään kannattaako se, koska palkka olisi noin 1300, hoitomaksut kahdesta lapsesta 350 ja bensat noin 200e ja käteen jää niin vähän, ettei sillä elä. Bonuksena vielä, omia lapsiaan ei näe juuri koskaan ja mies paahtaa entistä enemmän töissä, jotta jostakin se raha elämiseen saataisiin!
Miksi se ei voisi olla niin, että pienimmilläänkin se palkka olisi 2000€/kk ja suurimmillaan vaikka 6-10 000€/kk? Aika harvan tarvitsisi tällöin nähdä nälkää ja toimitusjohtajillakin olisi varaa luxuselämään! Koska mihin me loppujenlopuksi sitä rahaa määrättömästi tarvitaan? Mitään täältä ei kuitenkaan mukaansa saa, kun lähtö tulee! Eikö olisi paljon järkevämpää panostaa elämään jota elämme nyt, tehdä tästä elämästä edes inhimillistä ja jollain tasolla tasa-arvoista?
Kukaan ei miljoonillaan osta taivaspaikkaa, eikä sammuta helvetin tulea. Sukanvarteen säästetyt rahat eivät auta meitä tuonpuoleisessa, eikä niitä rahoja saa mukaansa edes ne lapset tai lapsenlapset, joille niitä säästetty on! Ja jos sitä kuolemanjälkeistä elämää taivaassa havittelee, sen saanti määräytyy teoilla, ei rahalla! Että onnea vaan nykyinen hallitus, bileet teillä jatkuu helvetissä!
Minä luulin joskus, että taantuma ja lama johtuvat koko maailman taloudesta. Täällä meillä lamaan ajaa ihan oma hallitus!

Rikkaan on helppo hymyillä, työttömän vielä helpompi itkeä!

Minäpä kerron teille erään tositarinan. Tarinan omasta elämästäni. Tarinan jolla on alku, mutta loppua ei näy.

Hoitovapaani loppui vuonna 2015, sen jälkeen jäin työttömäksi. Alku työttömänä sujui ihan hyvin, sai kirjoitettua esikoisromaanini, liityin erääseen taiteilija-ja kulttuuriosuuskuntaan, hoidin lapseni kotona, ja kävin TE-keskuksen järkkäämillä turhanpäiväisillä "kursseilla" kuulemassa kuinka monta työtöntä on Suomessa ja kuinka surkea työllisyystilanne pirkanmaalla on.
Ja älkäämme unohtako, että koko ajan hain myös töitä, niitä kokoaika töitä!
Joka ikinen kuukausi olen jännittänyt meneekö työttömyyskorvaushakemukseni läpi, olenko sittenkin , ehkä huomaamattani tehnyt jotakin mistä minua rangaistaan. Huomatkaa, siis TEHNYT jotakin enkä vain maannut sohvalla. Eräänä päivänä sitten menin tekemään töitä eli olin TEHNYT jotakin, jotakin josta saattoi rangaista.
Osuuskunta tarjoili minulle siivoustyötä, josta sain palkkaa. Siivousta kertyi yhdelle kuukaudelle 14 tuntia, wow! Osuuskunta siis tarjoili minulle työtä, josta oli työsopimus ja palkkalaskelma. En ollut tehnyt siellä mitään omaani ja laskuttanut siitä, osuuskuntamme kun ei ole mikään läpilaskutusosuuskunta!Silti minua epäiltiin yrittäjäksi eli suomeksi olin kuin rikollinen ja niin minua myös kohdeltiin. Yrittäminen Suomessa on kuin rikollista toimintaa, jos se ei kannata, saat ranagaistuksena turvattomuuden taloudellisesti, ja kuitenkin siihen kannustetaan. Täysin mahdoton yhtälö, ihan yhtä mahdoton kuin löytää sitä kokoaikatyötä näillä työttömyysprosenteilla ja työpaikkojen määrillä. Virkailija sen sijaan oli sitä mieltä, että minun kuuluu hankkia itselleni kokoaikatyö, mielellään heti eikä palloilla jossakin osuuskunnassa, joka saatetaan katsoa yrittämiseksi, joka taas takoittaisi sitä, että tuet menee ja sehän on ihan oikein, koska en ole hankkinut sitä kokoaikatyötä enkä ole ryhtynyt oikeaksi yrittäjäksi. Niin, koittakaa saada selvää tästä, näin selvää se katsokaas on!
Virkailija (jonka ymmärrän tekevän asioita protokollan mukaan, mutta joka voisi edes hitusen omata inhimillisyyttä), joka minulle soitti ja tiedon antoi ei sanojaan säästellyt. Puhelun jälkeen jäin käsitykseen, että parempi olisi maata sohvalla ja olla tekemättä yhtään mitään tai hankkia se KOKOAIKATYÖ. Mutta sen työn hankkimiseen tarvitsee tehdä jotakin, virkailija puhui itsensä pussiin ja minä jäin itkukurkussa suljetun luurin taakse.

Olen todella herkkä ihminen, ja välittömästi tämän uutisen jälkeen minulta meni yöunet, ruokahalu, mieleni muuttui itkuiseksi ja kiukkuiseksi. Lähetin heti samana päivänä heidän pyytämänsä selvitykset ja jäin odottamaan tuomiota. No, sainkin odottaa viikkoja, työttömyysturvani ollessa sillä välin jäädytettynä.
Niinä viikkoina ehdin toivoa, että kaktukseni kukkisivat rahaa, taivaalta sataisi kultaa ja taloni lentäisi Aruballe. Niinä viikkoina itkin maha kipeänä, pelkäsin ja jännitin. Niinä viikkoina minusta tehtiin uneton elämässä epäonnistuja, arvoton ihmisriepu, joka on riippuvainen muutamasta satasesta kuussa. Ja minä todella olen niistä satasista riippuvainen niin kauan kuin saan sen KOKOAIKATYÖN tai TYÖN!
Joku kysyi minulta taannoin, että miksi nillitän(inhoan muuten tuota sanaa) rahasta, onhan minulla työssäkäyvä mies? Niin, miksi? Siksi, että silloin olisin täysin riippuvainen hänestä.Minä haluan olla edes sillä muutamalla satasella riippumaton miehestäni, itsenäinen ihminen, itsenäinen oma itseni, omine henkilökohtaisine menoineni. Sitäpaitsi, mieheni on yrittäjä!
 Se, että ei ole minkäänlaista omaa "rahapussia" parisuhteessa tekee ihmisestä riippuvaisen, eikä se minusta ole tämän päivän hyvinvointiyhteiskuntaa saati tasa-arvoa!

Päätös tuli sitten vihdoin, sain työttömyysturvani, koska minua ei katsottu yrittäjäksi niin kuin en olekaan. Enkä uskaltaisi olla, vaikka haluaisin, koska minun täytyy hankkia se kokoaikatyö, jonka eteen joudun taas tekemään jotakin ja se jokin saattaa viedä taas kaiken.
Ihan totta sentään! En ole ainut työtön tässä maassa, jota on kohdeltu ja kohdellaan näin. En ole myöskään työtön, joka makaa sohvalla, pelkästään tämän vuoden syksyllä olen lähettänyt 12 työhakemusta ja vain kahteen haastatteluun olen päässyt. Toista en saanut, toisesta ei ole tullut vielä tietoa (ja nekin olivat osa-aikatyötä, en siis tiedä voinko edes ottaa sitä vastaan vai rangaistaanko siitäkin :) )Minä hoidan lapseni kotona niin kauan kuin olen työtön, minä olen kirjoittanut yhteensä neljä kirjaa, viides romaani tulossa. Minulla on taidenäyttely ensi keväänä ja minä teen muutakin kuin siivoan osuuskunnassani, muutakin osuuskunnan tarjoamaa työtä. Silti minun olisi parempi maata sohvalla tekemättä mitään niin pääsisin paljon helpomalla. Aktiivinen työtön on kuin yrittäjä, aina rangaistaan ja vieläpä siitä työnteosta!


Eräänä iltana olin taas toivonut lumihiutaleiden olevan timantteja, lottokuponkini seitsemän numeron olevan samat kuin telkkarissa, hallituksen olevan järjissään ja työvoimatoimiston vallanväärinkäyttäjä-tädin soittavan ja pyytävän anteeksi! Näin ei tapahtunut. Niinpä otin lasin viiniä ja soitin uruilla joululauluja "arkihuolesi kaikki heitä..."

Elämä jatkuu, ja työttömyyskin näköjään, mutta sohvalta käsin en elämääni aio elää, en vaikka voittaisin lotossa, ja pystyisin palkkaamaan koko nykyisen hallituksen minua palvelemaan! (houkuttava ajatus tosin:))

Elämä on improvisointia!

Viime perjantaina sain kunnian olla vieraana Pohjolan palvelukeskuksessa. Minut oli pyydetty sinne pitämään kirjaesitelmää kirjasta Mummo on Jumala.
Valmistauduin huolella esitelmään. Kirjoitin hahmotelman puhtaaksi hyvissä ajoin ja tulostin samana aamuna. En ole koskaan osannut kirjoittaa valmiiksi puheita, vaan hahmottelen asiani paperille ranskalaisin viivoin, silloin  siinä säilyy pieni vapaus inprovisaatioon ja omannäköinen ote. Valmiin, paperille kirjoitetun puheen/esitelmän lukeminen johtaa usein siihen, että puhuja tuijottaa vain paperiaan eikä saa kontaktia kuulijoihin. Paperista on kovin hankalaa "irroittautua" ja nostaa katsetta yleisöön. Vapaasti puhuessa se käy luonnostaan ja katsekontaktin luominen syntyy itsestään. Tietystikään kaikille tämä tyyli ei sovi ja hyvä niin. Kaikenlaisia puhujia kyllä tarvitaan, kun on kaikenlaisia kuulijoitakin.

Olen kova jännittäjä ja se näkyy aina sähläämisenä. Niin silloinkin.
Jännitän yleisön eteen menoa, mutta kun pääsen sinne jännitys katoaa ja olen kuin kotonani.
Jännitän joka kerta sekoilenko sanoissani, toistanko jotakin liian monta kertaa tai täytänkö puhettani sanoilla "niinku" ja "sillain" tai "tällain". Seuraan puhettani vaistomasesti koko ajan ja karsin turhat "niinkut" pois ennen kuin ne ehtivät ulos suusta.
Aina niitä muutama pääse, eikä se haittaa, kunhan en täytä joka lausetta turhilla sanoilla.
Niin kuin ;) sanoin, jännittäessäni aina sählään. Aamulla tulostin esitelmän rungon ja survoin sen kirjan väliin, olisi sitten varmasti mukana.
Kuopus hyppi koko aamun kintereillä, kärtti piirustuspaperia, muovailuvahaa ja saksia. Annoin kynät ja paperia, jotta rauhoittuisi vähän.
Kotoa lähdön hetkellä kahvi kaatui juuri valitulle mekolle, kirjalaatikosta petti pohja, lompakko oli hukassa, autonavaimet piilossa ja sukkahousut repesivät, paikkasin ne kynsilakalla äkkiä.
Lapset kerhokaverille hoitoon ja nokka kohti kaupunkia.
Olin varmuuden vuoksi syöttänyt viisi vuotta vanhaan Lumiaani Pohjola keskuksen osoitteen, jotta osaisin navigoida paikalla kerrasta. Olisinhan minä osannut, jos olisin uskonut navigaattoria.
Paikalle ennätin kuitenkin todella hyvissä ajoin, enkä lainkaan tyylikkäästi vattia myöhässä.

Tilaisuus alkamassa Pohjolan palevelukeskuksessa/päiväkesksuksessa 9.9.2016

Salissa jossa esitelmä tapahtui, oli valmiiksi jo monta kymmentä ihmistä odottamassa. Minua alkoi jännittää enemmän. Kädet hieman hikoilivat ja sydän hakkasi niin, että luulin sen sykkivän mekkoni pintaan asti. Kokoilin papereita pöydälle, vilkuilin jalkojani ja hengitin syvään. Hymyilin.
Papereista puuttui puolet, sukkahousuissa oli pohkeen kohdalla muovailuvahaa ja hengitykseni muuttui pinnalliseksi.
Puuttuvat paperit olivat varmasti kotona ja piirrustuksia täynnä, en ehkä ollutkaan antanut kuopukselle tarpeeksi paperia. Muovailuvahaa en ollut antanut, en ainakaan muistanut antaneeni..tyhjästä se vieoletti läntti ei kai ollut sukkahousuihini tullut? Jännityksin alkoi kadota, tilanteeni oli jo sen verran hupaisa, että olisin voinut ääneen nauraa.
Ei auttanut kuin improvisoida, mutta sitähän se elämä yleensäkin on!

Esitelmä meni mielestäni hyvin. Sain aikaan keskustelua ja syntyi monta hyvää huomiota. Tuntui hienolta, kun niin moni oli tullut sinne kuuntelemaan minua ja heitä todella kiinnosti mitä minulla oli sanottavaa! Ei haitannut puuttuvat paperit, ei muovailuvaha sukkahousuissa, olihan siellä jo kynsilakkaakin.
 Minä en änkyttänyt, en täyttänyt lauseita turhilla sanoilla, minä nautin tilanteesta ja siitä, kuinka sain ihmiset innostumaan.
Siellä oli hauskaa, mielenkiintoista ja osallistumisen riemua. Tällaisia keikkoja lisää kiitos!

Äiti älypuhelin!

Luin eilen josatkin artikkelin opettajan sydämensärkeneestä junamatkasta. Siinä käsiteltiin vanhempien oloa älypuhelimilla ja sitä kuinka lapsille ojennetaan jokin näyttö käteen mieluummin kuin jutellaan tai tehdään jotakin muuta tuiki TAVALLISTA lapsen kanssa.
Olen itsekin huomannut tämän ilmiön ja syyllistynyt ilmiöön myös itse. Onneksi kuitenkin hyvin pienissä määrin ja siitä saan olla ylpeä!

Istun "työkseni" paljon koneella, kirjoitan ja olen poissaoleva vanhempi niinä hetkinä. Pyrin kuitenkin kirjoittamaan hetkinä, jotka eivät suunnattomasti ole pois lapsilta.
Aamupäivisin esikoinen on eskarissa ja kuopus puuhailee omiaan, saatan kirjoittaa tovin, en silti joka päivä. Iltapäivällä lapset leikkivät keskenään, ja silloin on hyvää aikaa kirjoittaa taas tovi.
Luonnollisesti iltaisin, kun lapset nukkuvat, kirjoitan.
Mutta entäs se kaikki väliin jäävä aika? kuinka sen käytän lasteni kanssa? No, näin:
meillä maalataan paljon, yhdessä. Meillä piirretään paljon, yhdessä. Meillä luetaan joka ilta ainakin kaksi kirjaa, yhdessä. Me käymme nayttelyissä ja museoissa, yhdessä. Välillä se on lapsista tylsää, useinmiten ei. Yhdessä näkeminen ja kokeminen jättää aina positiivisen ja muistettavan jäljen meihin kaikkiin. Käyn lasten kanssa kylässä ja silloin kun ei ole toisia lapsia, aika kuluu toisinaan vaivalloisesti, olisi helppoa työntää ruutu eteen ja laittaa Youtube päälle. Mielestäni lapsen on kuitenkin hyvä oppia myös hyväksymään tylsiä hetkiä, pitkästyä ja keksiä sen myötä jotakin puuhaa. Vanhemman ei tarvitse hädissään keksiä tekemistä heti, ei kylässä eikä kotona(ja ruutuaika ei mielestäni ole mitään tekemistä). Toisinaan kylässä ollessamme, saan kokoajan pitää kuopusta sylissä, kun hän ei halua tehdä mitään. Toisinaan olisi kauheen kiva jutella vain aikusten kesken, eikä pyöritellä sylissä pitkästynyttä lasta. Mutta niissäkin hetkissä kiinnitän huomiota myös lapseen, hän saa olla läsnä ja välillä jutellaan myös hänen kanssaan. Jos todella kaipaa vain hetkeä aikuisten kesken, sen pystyy kyllä järjestämään tavalla tai toisella, ja silloin kun ei siihen ole mahdollisuutta, mennään niillä mitä on eli yhdessä lapsen kanssa ja jutellaan asioita, joita siinä tilanteessa pystyy puhumaan. Esimerkiksi tässä taannoin olin uuden käsikirjoitukseni tiimoilta tapaamassa ihmistä, joka oikoluki tekstin. Pari kertaa kävimme siellä kuopuksen kanssa kahden. Juttelut keskeytyivät vähän väliä, kun jompi kumpi aikuisista kömpi lattialle linnaa katsomaan tai vastaili lapseni kysymyksiin, sitten taas jatkettiin. Viimeisen kerran halusin mennä ilman kuopusta, halusin paneutua asiaan ja keskusteluun, kirjan laatu ei sovi lapsen korville enkä minä olisi pystynyt keskittymään palautteeseen lapsi läsnä. Järjestin hänet hoitoon siksi aikaa.
Kesällä kävimme mm. Visavuorella Emil Wickströmin kotona ja ateljeessa. Lapset olivat innoissaan. Ostimme siellä myös jäätelöt ja söimme niitä ihanassa ympäristössä, kauniilla säällä. Meitä vastapäätä istui perhe, kolme lasta ja vanhemmat. Vanhemmat selasivat kumpikin omaa älypuhelintaan ja lapset söivät jäätelöä. Lapset olivat silminnähden vaikuttuneita paikasta ja esittivät alvariinsa kysymyksiä vanhemmilleen. Vanhemmat vastasivat nenät ruuduissa vuoron perään, aavistus kiukkua ja turhatumista äänessään: "Joo, joo!", ihan joka asiaan ne vastasivat "joo, joo".
Että minua tuolloin säälitti!ja ainoa kysmys huulillani oli, miksi?

Me käymme ravintolassa joskus, yhdessä ja mikä tärkeintä; ilman ruutuja naaman edessä.
Minusta on tuiki tärkeää, että lapset oppivat tietyille tavoille ja kunnioittamaan tiettyjä tapoja. Ravintolassa syödään yhdessä, jutellaan ja ollaan toisille läsnä. Hyviin pöytätapoihin ei mielestäni kuulu lakki päässä istuminen ja jonkin kosketusnäytön näplääminen kukin omissa oloissaan. Ja kyllä, se vaatii vanhemmilta sitkeyttä, pitkää pinnaa ja jatkuvaa toistoa joka kerta, ja se vaatii oman ruokailuhetken/rauhan uhraamista. Uskon kuitenkin vakaasti, että se kantaa myöhemmin hedelmää!
Arvatkaa vaan kuinka montaa kertaa on tehnyt mieli kaivaa Lumia taskusta ja laittaa siihen pyörimään jokin filmi? Aika monta, varsinkin silloin kun toinen tai jopa molemmat roikkuvat pöydän alla ja pyyhkivät vaatteisiinsa ruoantähteitä ja pölyä. Tai silloin, kun ruoan tulo kestää yli kaksikymmentä minuuttia, rupeaa olemaan keinot viihdyttämiseen vähissä. Ihan muutaman kerran olen sortunut tähän näytöllä tilanteen "pelastamiseen", kunnes olen ymmärtänyt, että lapset ovat lapsia, eivät miniaikuisia, eikä aikuistenlaista käytöstä voi heiltä vaatia. Ainoastaan voi ja pitää opettaa pöytätapoja sekä ohjeistaa heitä oikeaan suuntaan.
Kerran eräs tarjoilija sanoi meille, että olemme harvinainen näky ravintolassa. Ihmettelin asiaa ja hän kertoi, että suurimmalla osalla lapsiperheitä pöydissä vallitsee hiljaisuus ja näyttöjen loiste. Meillä sen sijaan koko pöytä möykkää enemmän tai vähemmän ja alta aikayksikön lautasliina ruokailuvälineineen on lattialla tai muokkaantunut teltaksi keskelle pöytää, jossa suola ja pippuripurkit asustaa. Tarjoilija sanoi myös, että on hienoa kun jaksamme "taistella" ruokailuhetken läpi niin kuin kuuluukin. Olen täysin samaa mieltä, vaikka välillä siihen väsynkin.
Lapset ovat olleet kautta aikain ihan samanlaisia, kuinka vanhempamme sitten selvisivät esim. ravintolassa meidän kanssamme, kun mitään laitteita ei ollut viihdykkeenä?  Minusta ovat selvinneet hyvin ja suurin osa kasvattanut meistä hyviä pöytätapoja omaavia sekä ympäristön että toiset ihmiset huomioivia ihmisiä.
On perin vaikeaa kasvattaa lasta huomiomaan ympäristöä, toisia ihmisiä ja opettelemaan pöytätapoja jos aina eteen työnnetään älypuhelin tai joku padi ja sen myötä otetaan itsellekin sellainen, vaivutaan somekoomaan, ja lapsi eristäytyy vanhemmistaan ja ympäristöstä todella yksinäiseen ja mielikuvituksettomaan maailmaan!
Miksi näin, miksi meitä ohjaa laiskuus? koska mistään muustahan ei tässä ole kysymys, kun laiskuudesta ja itsekkyydestä. Olemme laiskoja olemaan lapselle läsnä, pääsemme paljon helpommalla, kun ei tarvitse kuluttaa junamatkaa jutellen tai piirrellen. Niin, se on laiskuuttaa, sillä lapsen kanssa oleminen on välillä raskasta ja tylsääkin, loputonta kysymystulvaa, kiukkua ja lattialla vetelehtimistä. Ja niin sen kuuluukin olla. Sellaisia lapset ovat ja pitääkin olla, meidän aikuisten vain pitää olla mukana siinä, tukemassa ja elämässä läsnä. Vastaamassa tuhansiin kysymyksiin, innostua sadoista töherryksistä, kuunnella valitusta ravintolassa ja pitää kädestä kadulla ilman, että toisessa kädessä roikkuu älypuhelin.
Jos ei pysty olemaan lapsella läsnä oikein, kuuntelemaan, juttelemaan, retkeilemään ilman erinäisiä näyttöjä, osallistumaan lapsen elämään tekemällä yhdessä asioita, on ehkä todellakin parempi, että ei hanki lapsia ollenkaan!
Ja jos tämä sama(some) meno jatkuu ja sitäkö me haluamme, niin minkälaisia lapsia kasvattaa padit ja älypuhelimet?

Vanhuus ei ole mediaseksikästä!

Koko pirkanmaa ja vähintään puoli Suomea kiehuu delfiinien ympärillä.
Olihan tuo touhu perin kummallista ja lähes jokaisella on oma mielipide asiasta, toisilla jopa paljon parempia ehdotuksia kuinka asiat olisi pitänyt hoitaa.
Niin, asiat voi hoitaa niin monella tapaa ja jälkiviisaus kai niistä se pahin/paras on...Itsekin syyllistyin siihen pohtimalla delfinaariosta toiseen siirtelyn syitä, järkevyyttä ja mahdollista kärsimyksen määrää. Mielestäni huolissaan saa ja pitääkin olla, mutta tyhmä ei tarvitse olla!
Jossakin sentään pitäisi kulkea mouhoomisen rajat. Jos näin paljon ihmisiä mouhoaa delfiinien puolesta ja näin paljon mediahuomiota sillä saadaan; ajatelkaa jos kaikki nämä ja vielä pari muuta sanaisen arkkunsa avaajaa pistäisvät hanttiin vanhusten kohtelulle! Ajatelkaa mitä kaikkea voitaisiin saada aikaiseksi!
Mutta delfiinejä oli neljä ja ne olivat Suomessa harvinaisia, ne eivät kuuluneet vankeuteen ja niille piti taata olosuhteet joissa voi elää kuin delfiini, vai kuinka se meni...?
Vanhuksia on monta sataa tuhatta, he eivät ole harvinaisia, MUTTA hekään eivä kuulu vankeuteen saati huonosti hoidetuiksi. Vanhuksetkin kuuluvat ympäristöön, jossa huomioidaan tarpeet ja luodaan elämiselle moitteettomat olot.
Toisinaan asiat saavat käsittämättömät mittasuhteet, niin nytkin. Monet vetoavat kaupungin omistamaan yritykseen ja plää,plää,plää! Niin, mitä sitten? On kaupungilla vanhustenkotejakin joiden sisällä tälläkin hetkellä paljon, paljon arvokasta ihmiselämää!Ja nyt saa suuttua ne jotka sen aiheelliseksi kokevat, mutta minusta ihmiset tulevat aina ennen eläimiä. En tarkoita, että eläimiä pitäisi huonosti kohdella tai tappaa, otetaan kuitenkin järki käteen ja mietitään mikä tämän elämisen jatkumisen kannalta on tärkeämpää, ihmiset vai eläimet?
Ja nyt joku varmasti kokee tarpeelliseksi joko ajatella tai jopa sanoa ääneen sen, että ovathan vanhuksetkin "katoava luonnonvara". Ehkä näin, mutta aikanaan ovat enemmän ihmiselon eteen tehneet kuin esimerkiksi delfiinit ja näin ollen ansaitsevat minusta huomattavasti paremman kohtelun kuin mitä nyt saavat!

Minun oma mummoni on 77 vuotias, vielä hyvässä kunnossa ja asuu omillaan. Hän soitti viime viikolla ja kertoi, kuinka aikoi mennä kotikuntansa järjestämään iltaan puhumaan, kysymään ja kyseenalaistamaan vanhusten kohtelua omassa kunnassaan. Mummo oli kuullut, kuinka vähäosaiset, kotihoidon piirissä olevat vanhukset saivat kerran viikossa apua suihkuun ja sen jälkeen heille oli puettava likaiset vaatteet takaisin. Kukaan ei päässyt/ehtinyt heille pyykkiä pesemään ja ihmispolot pyörivät likaisissa vaatteissa viikosta toiseen, kaikesta muusta puhumattakaan!
Mummoni oli reippaana ihmisenä ottanut asian esille jo paljon ennen kunnantalolle menoa ja saanut naapurit keräämään laatikoittain ylimääräisiä vaatteita, puhtaita vaatteita ja he olivat kärränneet ne laatikot kotihoitajille autoihin. Näin hoitajat voivat sitten ottaa puhtaat vaatteet vanhuksille suihkun jälkeen. Tämä ei itse ongelmaa poista, mutta auttaa kuitenkin, hetken!

Tämä oli nyt yksi esimerkki, valitettavasti totta, siitä kuinka paljon epäkohtia esimerkiksi vanhusten hoidossa on. On suorastaan naurettavaa, että nyt nämä delfiinit saavat kaiken sen huomion, joka ihan oikeasti kuuluisi toiseen osoitteeseen!
 Uskon, että tämä johtuu siitä, että vanhukset eivä ole söpöjä ja mediaseksikkäitä niin kuin delfiinit! Sairasta ja totta!

Minusta kaikkien siellä kaikista heikoimmassa asemassa olevien niin vanhusten, lapsien kuin eläintenkin kuuluu saada huomiota ja huolenpitoa, mutta hyvänen aika, laitetaan nyt se huoli ja huolenpito edes johonkin tärkeysjärjestykseen ja tasapainoon, kiitos!

Oopperajuhlista sukujuhliin osa 3

Hetki on vierähtänyt, kun viimeksi kirjoitin tänne. On niin monta rautaa ollut tulessa, että jostakin kohtaa on ollut aivan pakko karsia.
Jatkan matkapäiväkirjaa nyt!

Imatralta lähdettiin levännein fiiliksin. Imatran yö olikin ainoa yö, jolloin todella nukuttiin koko reissussa. Vaikka ei kai kukaan reissuun lähde pelkästään nukkumaan, en minä ainakaan. Myöhemmin sitä yleensä katuu, kun seuraava viikko kotona menee nukkuen pystyyn ja sumussa vaeltaen. Päivääkään/yötäkään en silti toisin eläisi reissustamme jos sen nyt uusiksi tekisin!

Meillä oli tarkoitus mennä suoraan Imatralta Lappeenrantaan. Suoraan ja suoraan, minun kanssa mihinkään ei mennä suoraa.
Matkaa ei ollut taittunut vielä montaakaan minuuttia, kun kaarsimme lennosta Joutsenoon vievälle rampille. Halusin nähdä sen paikan keskustan ja ihailla kirkon, ulkoa vaikka, mutta ihailla kuitenkin. (Tykkään katsella eri paikkakuntien kirkkoja, niissä on niin paljon historiaa ja arvokkuutta yhdessä ainoassa rakennuksessa)
Kirkko oli kaunis ulkoa päin, sisälle en päässey sillä kertaa. Torin laidalla oli myös Minimani, jonne upotin puolen tunnin tonkimisen tuloksena yli puolet lomakassastani. Mutta hei, siellä oli ihania vaatteita, reppu ja kroketti peli. Kaikkea tarpeellista minulle ja suvullekin.
Matka jatkui ja nälkä kasvoi. Vielä ei kuitenkaan ollut lounaan aika ei. Tarkkana tyttönä olin pongannut Lappeenrannasta spr:n Kontin. Sinne oli aivan pakko päästä seikkailemaan. Mies oli jo hitusen puhki, sillä juuri ennen konttia olin raahannut hänet jollekin suur-kirppikselle, sovittanut kolmea mekkoa, vatvonut pojille vaatteita ja vieläpä surusilmäisenä pyytänyt lisää rahaa, jotta maailman kaunein retromekko pääsi sieltä kanssani kotiin. Se pääsi ja silmäni hymyilivät taas.
Kontin jälkeen minunkin oli pakko jo puhua lounaan perään. Lappeenrannassa kun kerran olimme, halusin tietysti satamaan syömään tai torille tai vielä parempaa, torin laidalle laivaan syömään.
Kävelymatka ei ollut paha, joskin tuulinen ja pisaroiva.
Laivoja kellutteli torin laidalla useampi, tuulen takia en halunnut ulos jäädä syömään. Niinpä marssimme yhteen niistä puikuloista ja tilasimme muonaa tyhjän vatsan mieliksi.
Jotakin ruoan tasosta kertoi se, että tilaamani valkoviini oli parempaa kuin ruoka ja yleensä en edes pidä valkoviinistä. No, ei se mitään, mahat oli täynnä ja matka saattoi jatkua.

Paatti, minä ja täysi maha, sekä Savonlinnasta ostettu ihana hippi-hame!

Meidän oli ollut tarkoitus olla Lappeenrannassa siihen asti, että sieltä suoraa matkaisimme Luumäelle suvun helmaan. Suunnitelmat muuttuivat, kun emme saaneetkaan aikaa kulutettua enää siellä ja ehdotin josko ajaisimme Kouvolaan katselemaan paikkoja? Ja me lähdimme, Kouvolaan siis.
Kouvola ei ole minulle mikään tuttu paikka ja olinkin aina hieman ihmetellyt Henkka Hyppösen Kouvolaa mollaavaa puhetta ja asennetta. Kaupunkihan näytti vallan kivalta ja sopivan kokoiselta.
Auto saatiin parkkihalliin ja sitten alkoi se jo minun kanssa hyvinkin tuttu vessan metsästys. Kouvolassa ei vissiin käydä vessassa missään muualla kun kotona. Tai jos käydään, se maksaa. Kouvolaan kannattaa siis lähteä taskunpohjat täynnä euroja, jos mielii käydä pissillä jossakin muualla, kun puiston reunalla. Kuvitelkaa, Sokoksellakaan ei ollut vessaa ja joo, nyt todella joutuu kuvittelemaan! Tosin ei siellä Sokoksella ollut paljon muutakaan, Taika-astiastot, deodorantit ja pikkutakit olivat kaikki samassa kerroksessa ja samalla osastolla. Kouvolassa on Sokos, yhdessä huoneessa! Harmittelin, kun en ottanut yhtään kuvaa Kouvolassa, toisaalta edellä mainittu on syöpynyt ikikuvaksi kallooni, eikä lähde sieltä painamalla "poista" nappia. Tässä on nyt vaarana, että se saattaa syöpyä myös nyt jonkun teistä päähän, olen pahoillani jos näin käy, mutta yhden huoneen Sokos on kyllä valokuvaakin parempi "matkamuisto". Koittakaa kestää, huumorilla siitä tulee siedettävämpää :)
Toivuttuani vessajärkytyksestä ja edelleen pissat lähes housuissa(minulla ei ollut yhtään kolikkoa), päätin pidätellä niin kauan että löytyi Alko ja pääsisimme ajamaan pois koko kaupungista. Alko olikin sitten aivan yhtä helppo löytää kuin ne vessatkin. Puhelimen navigaattorit kädessä näytimme pokemoneja metsästäviltä huppanoilta, kun kävelysovellukset päällä suunnistimme lähimpään Alkoon. Se oli yhtä suuri kuin keskustan Sokos. Vessaa siellä ei ollut, viiniä kyllä!
Aloin ymmärtää Hyppösen Henkkaa, todella!
Autossa alkoikin olla jo melkoinen kiire vessaan. Mies etsi googlesta lähintä Prismaa ja sehän löytyi parin minuutin ajomatkan takaa.
Prisman vessa oli ilmainen, olin onnellinen!
Kaupassa oli hiljaista ja me hiihtelimme kärryn kanssa sinne tänne pitkin kauppaa. Sukujuhlille täytyi varustautua pikkunaposteltavin, juomien ja makkaran kansssa. Kyllä siellä ruokaakin oli tarjolla, mutta yönälkä oli paha yllättäjä, jos ei siihen saanut makkaralla loppua pian. Mies jäi jossain kohtaa jälkeen, kun löysin uimapuku osaston ja halvat hinnat. Siellä sitten hipelöin uikkareita ja tissiliivejä, kun samalla puhuin puhelimeen tätini kanssa hänen juuri kadonneista liiveistään ja suureen ääneen totta kai.
Ihana kokouimapuku pilkisti erään rekin välistä ja sieppasin sen käsiini, sitä oli pakko koittaa ylle. Samassa sekunnissa toisistamme tietämättömät sukulaiset hyökkäävät takaani kauppaan sisään ja jälleennäkemisen riemu on todella kuuluvaa. Miehenikin löytää minut pelkän äänen perusteella. Uimapuku jää ostamatta, kun kiire yllättää. Meidän piti pukeutua juhlia varten ja sitten ne mokomat sukulaiset hiihtivät yllättämään. Ei ollut mitään mahdollisuutta jäädä heidän kanssaan kauppaan kierteleen, kun yllätys meinasi mennä pieleen.
Äitini ja tätini kanssa oli sovittu treffit Uttin ABC asemalle, siellä vaihdettiin vaatteet hieman parempiin, ei meillä serkkujuhlia joka vuosi ollut, ei edes joka toinen vuosi, asuun panostaminen oli vähintä mitä saattoi tehdä kunnioittaakseen muita!

Kuva puhukoon puolestaan :)

Kun oli kuteet kunnossa ja tukka ojennuksessa, matka jatkui kohti Luumäkeä ihanien serkkujen luokse! <3
Jatkuu....

Oopperajuhlista sukujuhliin osa 2

Torstai aamu koitti villatumppu suussa ja kamariorkesteri päässä. Niistäkin huolimatta kaikki oli ollut sen arvoista!
Pari buranaa naamaan ja askeleet kohti kesähotelli Tottin aamiaispöytää. Heittämällä voin todeta sen hotellin aamupalapöydän olleen yksi parhaista pitkään aikaan. Niin paljon tuoreita hedelmiä, marjoja ja ihania juustoja. Tuoretta leipää ja jopa muikkuja, että eihän sitä juhlinut ihminen muuta tarvinnut.
Olimme sen verran ajoissa jo syömässä, että pöytä löytyi helposti. Hetken päästä tupa oli täynnä ja meidänkin pöydässsä erittäin oivallista seuraa. Kaksi rouvista oli ollut myös oopperassa edellis iltana ja yksi heistä, seuraan kuulumaton, paikallinen tuttavuus, joka auliisti kertoi Tottin historiaa ja sai tarinoillaan minutkin hetkessä kahdeksankymmentä luvulle diskoon ja sen hotellin kattoterassille kaljaa juomaan. Tarinoiden, huumorin ja hyvän aamupalan siivittämänä orkesteri päässä lopetti ja villatumppu hellitti otteensa suussa. Olo alkoi olla normaalia muistuttava, joskin väsymyksellä höystettynä.
Juttua aamupalapöydässä olisi riittänyt vaikka ja kuinka, mutta minä halusin jo lähteä liikkeelle ja tutkimaan Savonlinnaa muualtakin kuin torilta, terassilta ja Olavinlinnasta.
Kamat kasaan ja autolle.
Olin edellis päivänä bongannut kirpputorin kirkon takaa ja sinne oli ehdottomasti päästävä. Käteen jäi ihana hame, matkamuistoksi Savonlinnasta.
Tottista lähteissä olin bongannut myös näyttelyn johon halusin poiketa matkalla. Johanna Oraksen ateljee ja näyttely olivat matkamme varrella. Siispä sinne suuntasi matkamme heti kirpputorin jälkeen, Punkaharjulle.
En ole koskaan nähnyt Oraksen töitä livenä, ainoastaan lehtien sivuilla joskus. En ole myöskään erityisesti niistä pitänyt, mutta halusin antaa mahdollisuuden itselleni muuttaa mielipidettä. Minusta ne olivat kuvien perusteella aina olleet todella hyvin jäljennettyjä töitä, pikkutarkkoja ja hieman sieluttomia, kiiltokuvamaisia.
Lehdissä esitetyt kuvat eivät voineet olla koko totuus, ajattelin ja näin ollen suuntasimme muuttamaan lähinnä minun käsitystäni Oraksen taiteesta.
Perille päästiin nopeasti, matkaa ei ollut kuin parikymmentä kilometriä. Kaunis paikka ja hieno ateljee, kyllä minullekin sellaiset puitteet työhuoneeksi passaisivat.

Punkaharjulla Johanna Oraksen näyttelyssä/ateljeessa.

Torstai sattui olemaan Johannan nimipäivä ja mitenkään pienesti sitä siellä ei muistettu. Ovella vastaan käveli Reijo Oras kuohuvaa kädessään ja ennen kuin ehdin itseni esitellä oli kädessäni kuoharilasi ja edessä tuoreita mansikoita. Sain lopulta esiteltyä itseni sekä Reijolle että Johannalle. Kuohuviini oli hyvää.
Kiersimme näyttelyn verkkaisesti. Muutama ihan mukiin menevä yksilö pompsahti sieltä esiin, muuten ne olivat kuin olivatkin taidokkaasti jäljennettyä asetelmaa ja harmaita kukkia. Miehensä myi tauluja kuin autokauppias autoja, siinä kohtaa meinasi tulla kiire. Viimeistään kun katsoi taulujen hintoje oli kiire muuttunut pakokauhuksi. Taiteilija itse oli kyllä herttainen tapaus, hänestä jäi lämmin kuva....
Kaikesta huolimatta minulle jäi sieltä muistoksi painokuva omistuskirjoituksella, kiitos siitä! Laitan sen seinälle kun löydän sille paikan, olenhan jollakin lailla tähti matolla, joskin ihan omalla räsymatolla ja kotona. (tähdet punaisella matolla taulu on kuulemma ollut ihan cannesissa asti esillä)

Tähdet punaisella matolla.

Taulu takaa, omistuskirjoituksella.

Samainen seutu tarjoili meille myös lounaaan ja niin saattoi matka jatkua.

Olen varmasti rasittavuuteen asti ärsyttävä matkakumppani. Jos minulla ei ole pissahätä, nälkä tai jano, haluan pysähtyä jokaiselle kirpparille jonka bongaan matkan varrelta , nähtävyyksistä puhumattakaan. Mieheni teki aika monta äkkijarrutusta ja U-käännöstä minun huomatessa kirpputorin tai nähtävyyden.
Veijo Rönkkösen patsaspuiston kohdalla Parikkalassa tehtyä u-käännöstä ei varmasti kadu kumpikaan. Niin oli hieno paikka, että sinne voisi vaikka vartavasten lähteä uudestaan!
Kuinka paljon onkaan hienoja paikkoja Suomi pullollaan ja kuinka monen nähtävyysmerkin ohi sitä ajaakin eikä laiskuuttaan viitsi poiketa. Suosittelen pyähtymään, kokemaan, näkemään ja aistimaan, yllättymisistä puhumattakaan!

Savonlinnasta Imatralle, jonne olimme siis menossa, ei ole kamalan pitkä matka, mutta minun kanssani siihenkin sai kulumaan päivän.
Imatarlle menimme siksi, kun kumpikaan meistä ei ollut koskaan käynyt siellä. Hotelli sijaitsi keskellä kaupunkia ja autolle oli maksuton paikka hotellin katolla.
Halusin tietysti nähdä Imatrankosken ja sen valtionhotellin, molemmat näin mutta toisen kuivana ja toisen vain ulkoapäin.

Kuiva Imatrankoski.

Hotellin terassi tuli tuttuakin tutummaksi ryytyneille matkailijoille, vaikka kerkesimme me Imatrallakin koluta kolme kirpputoria, supermarket alueen ja saada ähkyn hampurilaisista.
Terassilla oli mukavaa istua ja katsella pokemoneja metsästäviä nuoria, kuunnella naapuripöydän keskustelua politiikasta ja lomautuksista varsinkin kun ässä oli suhiseva  ja toinen keskutelija nuokkui aika aijoin lonkerolasiinsa nojaten.
Mutta tuli se nälkä terassillakin. Niin olimme väsyneitä, että emme jaksaneet etsiä mitään muuta ravintolaa kuin hotellin oman, se kun oli juuri siinä missä istuimme. Ja nyt täytyy sanoa, että onneksi jäimme sinne. Niin hyvää, mureaa ja täydellistä naudansisäfileepihviä en ole koskaan aiemmin syönyt.
Uuniperuna kyljessä oli vauvan pään kokoinen ja kastike pihvillä kermainen ja juuri sopivan pippurinen. Vieläkin pystyn maistamaan tuon taivaallisen ruoan kieleni päällä.
Jos siis ikinä suuntaatte Imatralle, menkää Center Hotel Imatraan ja tämän hotellin bistroon syömään. Kyllä kannattaa ja varsinkin, kun en kaduilla kulkiessamme löytänyt muuta kun Rosson ja mäkin niin voin luvata, että niissä käymättäkin tiedän ettei parempaa ainakaan saa!
Uni vei mennessään jo ennen puolta yötä. Hyvä niin, sillä seuraavana päivänä odotti pitkä matka mamman kanssa Luumäelle sukujuhliin ja ennen Luumäkeä monta kirpparia, nähtävyyttä ja Kouvola!

Oopperajuhlista sukujuhliin osa 1

Jos minä jotakin olen odottanut viimeiset puoli vuotta niin Savonlinnan Oopperajuhlia ja serkkujuhlia vaivaiset 18 vuotta!
Jos olisi tarvinnut valita kumpia juhlia odotin enemmän, en olisi osannut valita. Kumpikin niin erilaisia, kumpikin yhtä odotettuja.
Onneksi osasin kuitenkin valita näiden kahden ulkopuolelta, nimittäin yhteisen ajan mieheni kanssa. Se meni kaiken edelle heittämällä. Neljä yötä ja viisi päivää kahden. Sen ajan olisin viettänyt vaikka leirintäalueella, mutta en teltassa. Näin se oli vieläkin paremmin vietettyä aikaa, huippujen muistojen kanssa!
Pieni kahdenkeskinen loma ei olisi ollut mahdollinen ilman appivanhempiani, iso kiitos kuuluu siitä heille!

Lähtöpäivän aamu, viime keskiviikko alkoi aurinkoisesti ja helposti. Lapset autoon ja kohti mummulaa. Kerrankin olin ollut ajoissa ja pakannut reissua varten edellisiltana, niin se ei jäänyt aamuun. Tätä voisin harrastaa useamminkin.
Mummulassa odotti kotona syömättä jäänyt aamupala, tosin hieman runsaampana ja herkullisempana. Evästyksen jälkeen saattoi matka alkaa.
Puoli kymmenen olimme jo mondeon nokka kohti Savonlinnaa. Mies ajoi ja minä koitin oikolukea käsikirjoitusta, vaikka ajatukset viipottivatkin alvariinsa illalla häämöttävään esitykseen ja sen odottetuihin jälkimeininkeihin, joista minulla ei vielä tuolloin ollut aavistustaan.

Olin saanut kesähotelli Tottista peruutushuoneeen, onneksi. Aiempi hotelli olisi sijainnut liki 40 kilometrin päässä Savonlinnasta. Meillä ei mennessämme ollut tietoa parkkipaikasta, kun huoneen varaushetkellä kaikki hotellin omat paikat olivat täynnä. Hieman jännitti mihin saisimme auton ja kuinka paljon se maksaisi kokonaisen vuorokauden. Perille päästyämme kävikin ilmi, että olimme saaneet hotellin oman parkkipaikan. Peruutuksena senkin ja juuri hetkeä ennen saapumista.
Siitä alkoi mieletäni positiivisten sattumusten onnellinen summa.
Auto oli vielä sisäänkirjautuessa maksullisella paikalla ja parkkiaikaa jäljellä vielä pari tuntia. Päätimme hyödyntää maksamamme ajan ja käydä syömässä siinä välissä, auton ehtisi siirtää hotellin parkkiin sen jälkeenkin.
Minä olen käynyt Savonlinnassa viimeksi lapsena ja mieheni ei koskaan. Meille ei kaupunki näyttäytynyt tutulta ollenkaan ja jopa ravintolan etsiminen aiheutti pientä päänvaivaa.
Automme oli torin laidalla ja minä rakastan toreja. Aika harvoin ostan toreilta muuta kuin herneitä, mutta toisinaan innostun käsitöistä ja koruista. Yleensä haluan vain kierrellä torilla, imeä tunnelmaa sisääni koko sen laajuudelta ja olla vain. Niin silläkin kertaa, paitsi että nälkä kurni mahassa ikävästi.
Torin laidalla oli kuitenkin ihania ruoka paikkoja. Ensimmäiseen oli liian pitkä jono, toiseen ei jonoa lainkaan. Tarjoilija nappasi meidät ovelta kelluvaan ravintolaan ja liihotti ruokalistojen kanssa pöytään ennen kuin ehdin penkkiä alleni vetää.
Päivän kala oli paistettua nieriää. Parasta nieriää mitä olen koskaan syönyt ja helposti! Annos ei pelkästään ollut hyvä vaan myös kaunis ja lähenteli todella tasokkaan ravintolan ruokaa. Kehuin paikkaa oitis eteenpäin, tosin en muista sen ravintolan nimeä, mutta se kelluu torin laidalla aivan kalaravintolan vieressä.
Ruoan jälkeen auto sai paikkansa hotellin parkista ja me tavaroinemme huoneen. Alkoi valmistautuminen Don Giovanniin. Mahassa pyöri tuhansia perhosia kuplien kanssa ja aivan pakko oli avata matkaan mukaan tarttunut kuohuviini. Lasillinen sitä ei muuttanut jännitystä mihinkään, aikaa vain ei ollut enempää juoda lisää.
Sääennuste oli kokoajan luvannut sadetta illaksi ja kovaa, kolmella pisaralla kuvattua sadetta myöhäiseksi illaksi. On se kumma kuinka sateeen uhka vaikuttaa mielialaan, onneksi me emme antaneet sen vaikuttaa. (tämä voi kuulostaa nyt todella hörhölle, mutta suljin silmäni vessassa ennen lähtöä ja rutistin koko voimani toiveeseen ettei sataisi tai jos olisi aivan pakko sataa, niin mieluiten sillä välin kun nautimme esityksestä)
Lähdimme hotellista sillä asenteella, että oopperabussi saisi kuljettaa meidät Olavinlinnaan. Ulos päästyämme lähdimme kuitenkin kävelemään sadetta uhaten ja maisemista nauttien. Pieni tihku yllätti linnan porteilla ja viskin joutui nauttimaan suuren varjon alla, se ei kuitenkaan ollut mikään ongelma!
Päästyämme linnaan, huomasin väliaikatarjoilun pisteen. Esitysen väliin on tarjoilu tilattava etukäteen jos todella meinaa jotakin siellä nauttia. Minä olin unohtanut koko tilauksen tehdä ja pisteen ohi kävellessä toitotin sitä tietenkin suureen ääneen. Tytöt kuulivat huoleni ja kiiruhtivat perään. Saimme muistaakseni toiseksi viimeisen paikan väliaikatarjoilusta. Melkoinen sattuma.
Katsomoa kohti vaeltaessa sade oli äitynyt jo kunnon ropinaksi. Vettä tuli koko esityksen ajan ja kunnolla. Väliajan jälkeen istuin paikallani ja suljin taas silmät, toivoin sateen loppumista.
Vieressäni istui myös nainen yksin. Hän oli saanut paikan aivan seinän vierestä ja hänen seuransa kukin mistäkin päin katsomoa. Juttelin rouvan kanssa väliajan jälkeen ja esityksen loputtua. Mahtava tyyppi, ajattelin. Heti luisti juttu kuin vanhoilla tutuilla, vaikka olimme todella tavanneet juuri sillä penkkirivillä ja juuri sinä iltana. Hän joutui todistamaan eläytymiseni esityksen mukana, vaikka hillitsinkin itseäni puristamalla mieheni reittä aika ajoin. Jos olisin tiennyt naisesta enemmän sillä hetkellä, en olisi hillinnyt itseäni niin paljon. Kaikesta huolimatta esitys sai niskavillat pystyy hyvällä tavalla, käsikarvat seisovat vieläkin ja päässä soi aaria toisensa jälkeen. Waltteri Torikka oli pettymys. Ääni tuli kurkusta, ei auennut ja kuulosti todella pieneltä muihin verrattuna.(Luulin, että hänellä oli kurkku kipeä, myöhemmin illalla kuulin ettei näin ollut) Näytellä hän kyllä osasi, vaikka olikin tehnyt Don Giovannista enemmän pellen kuin karismaattisen naistenmiehen, joksi tämä hahmo enemmän mielletään. Muissa rooleissa loistivat joukko todella taitavia laulajia, kaikki naiset olivat huippu hyviä ja todella väärin olisi jos en tässä kohtaa kehuisi Jaakko Ryhästä Komtuurin roolissa. Hänen äänensä soi todella hyvin ja lensi orkesterin yli helposti ja jykevästi. Ei uskoisi, että lavalla lauloi kohta seitsemänkymppinen, miekkailusta puhumattakaan! Ryhänen laulaa aina hyvin, esityksessä hän lauloi parastaan!
Istuin katsomossa ja kyyneleet nousivat silmiini, en peitellyt enkä hävennyt. Olin vain niin onnellinen. Vieressä istui oma rakas mieheni, lavalla kaikui mahtava esitys ja puitteet kaikelle olivat satumaiset. Ei kai sitä muuta ihminen kaipaa!
Yritin imeä oopperasta jokaisen sekunnin itseensi, tallettaa sen kokonaan muistini parhaimpiin laareihin, sillä sen haluan muistaa aina, kiikkustuolissakin selkeästi.
*(tekstin lopussa Don Giovannin juoni lyhennettynä)

Esitys loppui ja vessahätä oli kammottavissa lukemissa. Väliajalla ei ehtinyt sekä nauttia lasia viiniä ja käydä vessassa. Voitte arvata, kumman valitsin.
Meillä ei ollut hurjaa kiirettä pois linnasta ja ulos päästyämme huomasimme , että ei satanut yhtään pätkää. Taivas oli harmaa ja hivenen tuulinen, mutta vettä ei tippunut pisaraakaan alas, ei vaikka sääennusteen mukaan sitä piti tulla kaatamalla. Toiveeni oli käynyt toteen!
Odotimme linnaan vievän kävelysillan mantereen puoleisessa päässä, odotimme siellä Jaakko Ryhästä, jonka kanssa olin muutamia viikkoja aiemmin puhelimessa sopinut näkevämme. Tai hän pyysi nähdä meitä esityksen jälkeen, minä en luonnollisestikaan laittanut vastaaan.
Minua jännitti, mieheni käyttäytyi normaalisti.
Olin miettinyt muutaman päivän ennen esitystä, että vienkö kukkia hänelle vai jotakin muuta, kiitokseksi! Tulin tulokseen, että lahjan täytyisi kuvastaa antajaansa ja kukat eivät totta tosiaan kuvasta minua. Päädyin hankkimaan hänelle hänen oman voimakiven, onnen kiven sodaliitin. Kivi roikkui avaimenperänä, joten ehkä se kulkisi hänellä mukana, onnea ja voimaa tuomassa.
Odotimme muutaman kymmenen minuuttia ja sitten, siinä hän oli. Halasimme kuin vanhat tutut ja juttu luisti entiseen malliin. Sain kiitokset kirjasta ja me saimme kutsun hänen seuraansa linnan vieressä sijaitsevalle Sarastro-terassille. (terassin nimi oli hauska, sillä ensimmäinen rooli jossa olen Ryhäsen aikoinaan nähnyt oli taikahuilun Sarastron rooli)
Olin otettu, todella! Minun pienessä mielessäni ei ollut käynytkään kuin hetken juttelu sillan päässä, ei todellakaan kutsua terassille saati jatkoille.
Saavuimme terassille ja siellä odotti hänen ystäviään muutama. Minut esiteltiin kirjailijana ja kehujen kanssa. Hitsit se tuntui kivalta, joskin kummalliselta hyvällä tapaa, enhän ole sellaiseen tottunut, vielä. Yksityisyyden takia en rupea kertomaan ketä siellä oli, mutta pariskunta sekä kaksi muuta. Tästä pariskunnasta se nainen oli juuri se nainen, jonka vieressä olin istunut katsomossa. Jutellut niitä näitä ja nauranut muun muassa pakottavalle vessahädälle. Taas yksi sattuma. Istuimme ja tilasimme juomaa, sekä pientä purtavaa. Juttu luisti pöydässä kuin siinä olisi istunut ystäviä vuosien takaa.
Edelleenkään ei satanut ja terassilla pohottanut lämpölamppu ei antanut viileän uida luihin ja ytimiin.
Jonkin ajan kuluttua koko seurue sai kutsun jatkoille Jaakon luokse. Olin itse aivan äimän käkenä, mutta en näyttänyt sitä. Me pääsimme asunnolle Ryhäsen auton kyydissä ja loppu seurue tuli omallaan. Matka ei ollut pitkä ja olisi taittunut jalkaisinkin, kyydistä kieltäytyminen olisi kuitenkin ollut noloa.

Kirjailija ooppera basson kainalossa!

Niillä jatkoille en pelkästään tutustunut Ryhäseen paremmin vaan myös erääseen naiseen, säestäjään, jonka kanssa jaoimme heti "hörhöt" jutut elämästä ja tunsimme hassua sielujen sympatiaa jutusteltuamme vain tovin. Viini oli osallisena jatkoilla, tutustuminen olisi tapahtunut joka tapauksessa, siitä olen varma.
Kyseisen naisen kanssa tapaamme pian, se on jo sovittu ja odotan sitä innolla. Mikä parasta, istuttuamme terassilla samaan pöytään, kävi ilmi, että koko porukka (Ryhästä lukuun ottamatta) asuu samassa pitäjässä tosin aivan eri puolilla, mutta väliäkö tuon! Lisää sattumia.
Sinä päivänä kuulin paljon uutta, opin paljon uutta, koin paljon paljon uutta! Ja mikä parasta, mieheni jakoi sen koko päivän kanssani. Ilman häntä se päivä ei olisi tuntunut siltä miltä se tuntui, ilman häntä mikään ei tunnu siltä miltä se tuntuu <3

Jatkoilta kävelimme kaikki omiin kesähotelleihimme, halasimme hyvästiksi, vaan ei lopullisiksi sellaisiksi.
Kunkin matka jatkui siitä, niin meidänkin ja siitä kerron myöhemmin lisää!

*

Ensimmäinen näytös

Don Giovanni saapuu kylään palvelijansa Leporellon vetämissä vaunuissa yömyöhällä. Don Giovanni tekeytyy Donna Annan, komtuurin tyttären, sulhaseksi ja ahdistelee tyttöä seksuaalisesti. Donna Anna tajuaa, ettei Don Giovanni ole hänen sulhasensa ja suuttuu tälle. Hänen komtuuri-isänsä saapuu paikalle mutta Don Giovanni tappaa tämän. Donna Anna vannoo sulhasensa Don Ottavion kanssa kostoa, kyläläiset pystyttävät muistopatsaan komtuurille. Leporello nuhtelee isäntäänsä murhasta, mutta Don Giovanni ei ole kuuntelevinaankaan. He kohtaavat Donna Elviran, Don Giovannin entisen rakastetun. Donna Elvira muistuttaa Giovannia että hän vannoi rakastavansa häntä aikoinaan. Don Giovanni lähtee pois ja Leporellolle jää tehtäväksi selittää, että Donna Elvira ei ole ainoa nainen, jota Don Giovanni on vannonut rakastavansa, hän on yksi 2065 muun naisen lisäksi. Leporello laulaa luetteloaarian Madamina, il catalogo e questo (Madamina, tämä kirja on lista). Zerlina ja Masetto, aviopari, juhlivat häitään, Don Giovanni kutsuu juhlaväen jatkamaan kutsuja hänen omassa huvilassaan, Masetto vastustelee, mutta suostuu lopulta tulemaan mukaan. Zerlina ja Don Giovanni laulavat dueton La ci darem la mano (Saan sinut sinne johtaa). Don Ottavio ja Donna Anna pyytävät Don Giovannilta apua komtuurin murhaajan kiinniottamisessa. Donna Anna tunnistaa Don Giovannin isänsä murhaajaksi ja vannoo kostoa raivoissaan. Juhlat jatkuvat Don Giovannin huvilassa, Don Giovanni laulaa samppanja-aarian Fin ch'han dal vino (Viineistä parhaat vieraille tuhlaa). Zerlina lepyttelee mustasukkaista Masettoa puutarhassa. Don Giovanni käskee Leporelloa pitämään Masetton loitolla hänestä ja Zerlinasta ja niin Don Giovanni tanssin huumassa viettelee Zerlinan. Samassa Donna Anna ilmoittaa kaikille, että Don Giovanni on komtuurin murhaaja. Don Giovanni ja Leporello lähtevät pakoon.

Toinen näytös

 

Leporello uhkaa erota Don Giovannin palveluksesta, Don Giovanni lepyttelee Leporellon rahalla. Nyt Don Giovanni aikoo vietellä Donna Elviran palvelijattaren, hän vaihtaa Leporellon kanssa vaatteita voidakseen paremmin lähestyä häntä. Don Giovanni kertoo rakkaudestaan uudelle ihastukselleen. Masetto saapuu parin talonpojan kanssa kostaakseen Don Giovannille ja he lähtevät naamioituneen Leporellon perään. Masetto jää kahden Leporelloksi naamioituneen Don Giovannin kanssa, Don Giovanni antaa tälle perinpohjaisen selkäsaunan. Leporello riisuu Don Giovannin vaatteet yltään ja livahtaa tiehensä. Don Ottavio kertoo rakastavansa Donna Annaa. Don Giovanni on vetäytynyt hautausmaalle, jossa kuolleen komtuurin patsas puhuttelee häntä. Don Giovanni kutsuu tämän illalliselle, mihin patsas vastaa myöntävästi. Don Giovanni lähtee valmistamaan illallista. Donna Elvira pyytää Don Giovannilta viimeisen kerran, että tämä muuttaisi tapansa, tämä ei kuitenkaan suostu. Komtuurin patsas saapuu paikalle ja vaatii Don Giovannia parantamaan tapansa, Don Giovanni lausuu vastaukseksi 9 kertaa ei ja silloin tämä heitetään helvettiin.

Miksi hallitus saa kiusata?

Ajoin tänä aamuna lehtihaastatteluun ja kihisin raivosta koko matkan. En suinkaan haastattelun takia, vaan asian jonka kuulin aamulla radiosta. Hallitus aikoo laskea vielä entisestään vanhusten hoidon tasoa, se alaraja, joka todellakin on alaraja on nyt joinakin lukemina 0,5 ja nyt se meinataan laskea 0,4 lukemaan. Sinänsä nuo lukemat eivät minulle sano lukemina mitään, mutta kaikki mikä on laskussa vanhusten kohdalla ei voi tarkoittaa hyvää!

En varmasti voi tarpeeksi paasata tästä aiheesta, mutta jos nyt jo on niin, etteivät hoitajat ehdi hoitaa ja vanhukset kärsivät, niin kuinka sen on tämän laskun jälkeen? Ihminen jätetään heitteille, se on törkeä heitteillejättö ja rikkoo varmasti kaikkia ihmisoikeuksia ja olisi rangaistava teko, mutta kenelle?Hallitukselle!
Hoitajia vähennetään, mikä johtaa siihen, että heillä on entistä enemmän töitä, paineita ja kiire, eivätkä he enää  jaksa hoitaa vaan ovat myös itse hoidon tarpeessa. Kuka sitten hoitaa niitä kaikkensa antaneita hoitajia, kun he eivät enää jaksa? Kuka tästä älyttömästä yhtälöstä hyötyy?

On erittäin tärkeää muistaa, että kaikilla ei suinkaan ole neljän tuhannen euron eläkettä, jonka turvin voi valita itselleen parhaan mahdollisen hoitopaikan vanhana. Suurin osa meistä joutuu ihan tavalliseen vanhainkotiin, joka voisi parhaimmillaan olla hyvä paikka meille jokaiselle vanhana, jos nyt puututaan peliin. Kaikilla ei myöskään ole varaa laittaa sitä omaa äitiä, mummoa tai pappaa yksityiseen ja kalliiseen huippupalvelutaloon, vaikka lähes jokainen meistä sen tekisi rakkaalleen. Soisi parasta mahdollista hoitoa! Edelleen suurin osa meidän mummoista ja vaareista joutuu kaupungin vanhainkotiin ja omaisella on jatkuva huoli riittävästä hoidosta, hoidosta jonka jokainen vanhus on ansainnut!
Vanhusten saama hoito ei missään laitoksessa saisi olla rahaan sidonnaista, vaan sen pitäisi olla ihan joka paikassa yhtä hyvää ja yhtä laaduksta asiakkaan yhteiskuntaluokasta riippumatta!

Vaikka vanhus ei ole enää tuottava, ei hän ole ihmisenä yhtään alemmassa arvossa, päin vastoin. Hän on jo elämäntyönsä tehnyt, eikö sen jälkeen ole aikakin ja oikeus jo levätä turvallisissa käsissä?
Jokaisen vanhuksen olisi saatava voitinsa mukaista hoitoa. Jos on vielä aktiivinen ja suht hyvä kuntoinen, pitäisi saada osallistua askareisiin ja saada viikottaisi virikkeitä. Petipotilaat ja liikuntarajoitteisset tarvitsevat enemmän tukea, huomiota, syliä ja silitystä. Kosketus on valtavan tärkeää ihmiselle eikä se suinkaan poistu vanhetessa! Kannustus ja yhdessä iloitseminen onnistumisten johdosta kantavat yhtä pitkälle, kun lapsen kehuminen uusien asioiden äärellä.

Nyt toivonkin sydämeni pohjasta, että päättäjät, hallitus pysähtyisivät leikkimään ajatusleikkiä omilla vanhemmillaan ta vaikka itsellään vanhana. Laittaisivat silmät kiinni ja kuvittelisivat kuinka oma isä tai äiti makaisi omissa ulosteissaan, söisi hyvin jos joku ehtisi syöttää, puhuisi ajatuksiaan ja asioitaan, jos joku kuuntelisi, lukisi mielellään, vaan kun ei enää näe, kuuntelisi jos joku lukisi(omaisilla on toki suuri rooli siinä kuinka yksinäiseksi vanhus itsensä tuntee, mutta paljon on vanhuksia joilla ei ole omaisia, silloin hoitaja on entistä tärkeämpi, ei pelkkä hoitaja). He voisivat myös leikkiä ajatuksissaan sellaista tavallista omaista, joka huolehtii mahahaavaan asti oman isän tai mummon hoidon riittävyydestä, itkee itsensä uneen, kun hoidon laiminlyönti raastaa rakastavaa sydäntä ja käy siellä vanhainkodissa itse tekemässä asioita, jotka todella kuuluisivat hoitavalle henkilökunnalle.Mutta hän tekee sen koska rakastaa lähimmäistään ja tuntee omissa nahoissaan sen kun raha säästetään väärästä paikasta! Luulisi normaalia ihmistä hiukan liikuttavan?
Jos tämäkään leikki ei päättäjiin tehoa, niin tervemenoa katsomaan ja kokemaan se ihan paikan päälle!

Älä kiusaa ja puutunpeliin! Ne ovat tämän päivän sana, miksi ne eivät koske hallitusta? Miksi hallitus saa kiusata heikompia,vanhuksia ja hoitajia, julkisesti?  Sairasta, eikö vain, mutta kuka hoitaisi hallitusta?

Aamutee ajatuksella!

Viime yönä näin unta papastani, joka on kuollut jo liki kaksikymmentä vuotta sitten. Aina kun  näen hänestä unta, hän on todellinen. Läsnä unissa, kuin oikeasti elämässä ja puhuu selkeästi. Hän myös näyttää joka kerta aivan itseltään. En näe papasta unta kovin usein, ehkä kerran vuodessa. Joka kerta hän on kirkaassa valossa harmaine ja tuuheine hiuksineen, myhäilee hänelle tyypillisesti ja ilme kertoo, kuinka hän hakisi minulle vaikka kuun taivaalta, jos sitä pyytäisin.
Papan kanssa katsottiin usein elokuva Tanssii susien kanssa ja yleisurheilua televisiosta. Hän kannusti minua liikkumaan ja venyttelemään, vaikka olen lapsesta asti ollut yhtä notkea kun rautakanki. Hän hurrasi ja taputti, kun sain seisaaltaan kädet maahan ja kannusti kirjoittamaan lisää runoja sen jälkeen, kun yhden rohkaistuin hänelle ääneen lukemaan. Taisin olla kolmetoista vuotias.
Pappa kuoli ollessani neljätoista, se oli kova paikka, olen siitä kirjoittanut tekstin blogiin, mutta en enää muista millä otsikolla :)
Joka tapauksessa, se viimeöinen uni, se oli taas niin todellinen, että vieläkin tuntuu, kun pappa olisi vierellä. Ehkä hän onkin?
Unessa pappa istui meidän sohvalla, sillä punaisella, josta en itse niin välitä(pappa piti punaisesta) ja joi kahvia kupista jota meillä ei ole olemassakaan. Pöydällä lepäsi kaksi voileipää ja appelsiinimehua lasissa. Pappa söi paljon leipää ja mummolan jääkaapissa oli aina appelsiinimehua.
Pappa istui melko hiljaa ja yksin sillä punaisella sohvalla. Minä istuin sillä minun lempi sohvallani, vihreällä ja kuuntelin. En mahtunut samalle sohvalle, sillä papan ympärillä oleva kirkas valo vei kaiken muun tilan. Ei se minua haitannut, papan ympärillä oli aina ollut se valo, unissa. Katselin häntä ja olisin halunnut nousta ja halata, en ylettänyt lähellekään pappaa, vaikka välillämme oli vain metrin matka. Lysähdin takaisin sohvaan.
Sitten pappa puhui, hän katsoi minua osittain silmiin, osittain minun ohi ja sanoi:" Sinulla on elämässäsi kaikki mahdollisuudet, eikä lainkaan rajoja siinä mihin pyrit. Jatka samaan malliin vaan". Ja sitten hän katsoi minua kannustavin silmin, juuri sellaisin silmin kun ollessani kolmetoista vuotias. Pappa nousi sohvalta ja lähti kohti meidän keittiötä, en saanut häntä kiinni vaikka yritin ja sen jälkeen en enää unesta mitään muistakaan.
Kun heräsin klo 03.15 laitoin heti ylös puhelimen muistiin ne sanat, jotka pappa unessa sanoi, muuten en niitä ikipäivänä olisi muistanut! Ylös laittamisen olen oppinut kirjoittaessani, jos en heti laita ylös ajatusta mikä päähän putkahtaa, en taatusti muista sitä enää aamulla.
Aamulla herätessäni, minulla oli kummallinen oli. Hyvä, mutta tavallaan pelokas. Mitä jos petänkin papan ja luon itselleni jotakin turhia rajoja ja ennakkoluuloja itsestäni? Itku meinasi tulla, kun taas liikaa mietin asioita. Pappa tuskin oli tarkoittanut sitä.
Laitoin tytön kouluun ja keitin teet. Pojat nukkuivat vielä, kun avasin koneen ja teepussin(sain hiljattain ystävältäni rentouttavaa teetä, jonka jokaisessa pussissa on ajatus tai miete), teepussissa luki "You are unlimited", "Sinä olet rajoittamaton" noin vapaasti kännettynä. Arvatkaa vaan, meinasin pyörtyä siltä istumalta! Kädet täristen heilutin teepussia kupissa ja mietin yöllistä untani ja pussin sanomaa. Aika monen mielestä tämä on vain silkkaa sattumaa, minun mielestäni siinä on suurtakin suurempi sanoma, tarkoitus ja viesti. En todellakaan ollut aamulla yksin keittiössä, pappa oli minun kanssani!

Saan jäätävän paljon voimaa kaikesta tällaisesta. Uskon ja luotan yhä enemmän itseeni, haluan tehdä parhaani ja menestyä valitsemallani tiellä. Haluan ennen kaikkea olla itse itsestäni ylpeä ja haluan, että pappa siellä jossain voi taputtaa ja hurrata minulle, kun olen käyttänyt kaikki minulle suodut mahdollisuudet ilman rajoja ja jatkanut samaan malliin! Kannustan kaikkia muitakin ihmisiä tekemään samoin!

Kiitos ja anteeks!

Olen miettinyt paljon sitä mitä sanoin Studio55 ohjelmassa perjantaina. Sitä kuinka tärkeää on kiittää ja arvostaa ihmistä vielä hänen eläessään. Olen miettinyt, voiko sen tehdä niin ettei tee itsetään numeroa tai huomionhakuista akkaa. Ja olen miettinyt, miksi ei saisi tehdä hieman itsestään numeroa, kun on kerran kiitoksen asialla. Niin, minä tiedän, että ajattelen välillä liikaa.
Tänään aamulla, monen ikävänkin sattuman kautta ymmärsin, kuinka tärkeää on sanoa ihmisille, että välittää heistä ja kuinka tärkeää on kiittää heitä syystä tai toisesta. Siinä ei mielestäni ole mitään "amerikkalaista", jos kertoo läheisilleen rakastavansa heitä muulloinkin kun kriisin keskellä tai kiittää tai arvostaa ääneen jos siihen on syytä.
Amerikkalaiset ovat tosin ymmärtäneet sen ennen meitä ja pitävät täysin normaalina asiana sellaista, mitä me pidämme tekopyhänä ja oman itsen esilletuomisena. Suomalaiset ovat suomalaisia, hitaasti lämpeneviä, kyräileviä, kylmiä ja surusilmäisiä. Suomalaiset eivät puhu ja pussaa, suomalaiset paheksuvat julkista kiittämistä tai huomiota, muka ja miksi? Ei meidän enää tarvitse piiloutua suomalaisuuden taakse. Kyllä me jo nyt tänä päivänä voidaan halata ilman syytä, kiittää mummoa televisiossa ja lausua rakkauden sanoja, vaikka joka päivä ja monta kertaa. Eikä siitä saa siirappista tekemälläkään, sillä olemmehan kuitenkin suomalaisia :)
Jos minusta joku ihminen tuntuu minulle tärkeältä, ystävältä, kerron sen hänelle. Kerron sen hänelle useamman kerran, eikä ole väliä ajatteleeko hän samoin. Jos saan hyvää palvelua, niin kuin eilen laboratoriossa, kiitin hoitajaa sydämeni pohjasta ja lopuksi innostuin vielä halaamaan, sillä hän oli hoitaja paikallaan. Otti pyörtymisriskini tosissaan, kertoi hauskan jutun ja sai huomioni muualle. Mikään ei sattunut, mutta ennen kaikkea paljon jäi mieleen. Ajattelin sillä siunaamalla hetkellä kertoa, kuinka hyvä hän minua kohtaan oli ja kiittää. Rouva ei mennyt hämilleen vaan oli oikeasti otettu. Olin kaiketi onnistunut siinä mihin pyrin eli arvostamisessa ja kiittämisessä.

Liian paljon pidetään asioita sisällä, liian paljon haudotaan yksin asioita. On ani harvoja asioita, joita ei voisi tärkeän ihmisen kanssa jakaa. Oikeastaan kaiken voi jakaa jos vain haluaa. Parempi olisikin puhua asioista niiden oikeilla nimillä, niin vältyttäisiin väärinkäsityksiltä ja loukkaantumisilta. Kokonaan niiltä välttyminen on mahdotonta, minimoiminen mahdollista. Puhumattomuus on myöskin pitkälle sen suomalaisuuden syytä, sen taakse piiloudutaan vaikka halu puhua olisikin kova. On täysin väärin välittää muiden sanomisista ja jättää siinä pelossa, että naapurin Heikki tai kummin kaiman täti saattaa sanoa jotakin, sanomatta sydämellään olevia asioita. Aina on joku joka jaksaa olla kiinnostuneempi muiden asioista kun omistaan. Muutos puhumisen tielle lähtee itsestä ja vain itsestä. On hyvä miettiä pelkääkö yleensäkin puhua tunteistaan, mielipiteistään ja muusta vain sen takia, että on arka vai sen takia, että joku voi ajatella siitä jotakin muuta. Minusta on myös hyvä miettiä, jättääkö puhumatta sen takia, kun eivät suomalaiset puhu vai sen takia ettei halua puhua. On kuitenkin pelottavaa, että niin monet jättävät puhumatta vaikka haluaisivat puhua paljon enemmän, vain sen takia mitä se naapuri siitä sanoo jos kuulee tai oma äiti, vielä pelottavampaa se olisi jos jätettäisiin puhumatta sen takia että ollaan suomalaisia. Se ei ole mikään syy!
Niin kiitos, kunnioitus, arvostus ja anteeksi pyytäminenkin kuuluvat puhumiseen ja ne kulkevat käsikädessä. Ei tehdä näiden asioiden  eteen esteitä, vaan yritetään lähteä muutoksen tielle jokainen itse itsestämme. Niin moni asia olisi varmasti paremmin, jos vain uskallamme tehdä itsestämme hieman numeroa, kiittää ja kumartaa siihen suuntaan mihin kuuluu ja kulkea rinta rottingilla rakkauden käsipuolessa!

.

Sana on erityisen herkkä!

Erityisherkkä on päivän sana! Se on erityisen herkkä sana, kun sitä punnitsee ja kääntelee.
Erityisherkkä tuli ulos kaapista nyt jo jokin aika sitten. Minäkin olisin tullut ulos kaapista jos olisin erityisherkkä, en ole, olen vain erityinen minä ja siihen päälle herkkä.
En tiedä minkälaisen diagnoosin saisin jos menisin kertomaan tämän kaiken lääkäriin? Ehkä jonkin erityisherkän tai en mitään. Pelottaa toisaalta, että en saisi mitään, olisin edelleen luokittelematon ja valta säilyisi omissa käsissäni. Vaikea minua varmaan olisi diagnosoida. Suurpiirteinen(tunteissaan ei koskaan), hauska ja itkuinen, tunteiden kauhakuormaaja. Koti-ihminen, joka rakastaa aurinkoa, mutta ei osaa nukkua muuta kun pimeässä ja hiljaisessa huoneessa. Tykkää ihmisistä ja juhlista, mutta juttelee mielummin pienemmässä porukassa ja istuu iltaa muutaman kaverin kanssa. Rakastaa hyvää ruokaa ja samalla miettii niitä lapsia, jotka kaapivat tyhjää kattilan pohjaa Afrikassa, kurkkua alkaa kuristaa. Nauraa hyville vitseille, mutta ei loukkaaville. Kritisoi itseään ja maailman tyhmyyttä sekä uskoo naivisti, että se mitä on itsellä ei ole muilta pois tai toisin päin ja että rakkaus voi pelastaa maailman ja lopettaa sodat! Tämä jo varmaan riittäisi, jatkan vielä kuitenkin, kun nyt kerran aloitin.

Mutta, minä olen herkkä, minä olen herkkä minä. Lapsena istuin mielikuvitusystäväni kanssa nojatuolin takana teellä ja takapihalla suuren haapapuun juurella, pakosalla tätä maailmaa. Vaikka ei minun lapsuuteni mitenkään kamala ollut. Itkin itseni uneen, jos olin mielestäni suututtanut isäni tai koin, että pikkusiskoa rangaistiin väärin perustein. Muistin sen kauan juuri sellaisena tunteena kuin silloin ja muistan edelleen. Kuoroleirillä siskon kanssa piilotin siskon piirrustukset oman kenkäni sisään, jotta kukaan ei repisi niitä(niitä oli revitty aiemmin ja haukuttu rumiksi, sisko ei ehkä muista, kun oli onneksi aika pieni), tunsin valtavaa kipua sydämessä siskon puolesta, suojelun tarve oli valtaisa ja itkin silloinkin itseni uneen.Tosin odotin aina, että hän nukahtaa ensin. Sekin muisto on tunteen kanssa edelleen käsinkosketeltava. Yksitoista vuotiaana itkin vuoden lähes putkeen. Halusin olla kokoajan äidin lähellä ja iltaisin odotin sängyssäni, että muut nukkuivat jotta saatoin hiippailla hiljaa peittoni kanssa kirjastohuoneeseen nukkumaaan, seinän takana nukkui äiti. Olin vuoden väsynyt ja itkuinen, en muista kuinka se loppui...
Halusin antaa ja auttaa jo lapsena. Kymmenen markan viikkorahasta annoin keskustorin kupeessa kököttänellee harjakauppiaalle viisi markkaa joka kerran kun ohi kuljin eli usein. Kerran ostin häneltä pienen harjan ja annoin sen joululahjaksi mummolleni. Se käpertynyt vanha mies säälitti minua, mutta se sääli ei ollut sairasta, vaan sääliä sillälailla hyvällä tavalla. Halusin auttaa. Myöhemmin luin lehdestä, että hän myi niitä harjoja, jotta hänen tyttärensä saattoi kouluttautua kunnolla ja rauhassa. Eli minä autoin häntä, näin ainakin uskon.
Teininä ja nuorena aikuisena en osannut hallita tunteitani. Ne tulivat sellaisina kuin tulivat ja missä vain ajasta ja paikasta välittämättä. Myöhemmin olen oppinut hallitsemaan niitä jollakin tasolla, vaikka pois niistä en koskaan olekaan yrittänyt oppia. Edelleenkin itken missä sattuu ja milloin sattuu. Nauran jos naurattaa ja huudan jos huudatuttaa. Kannan asioita kotiin, enkä pääse kovin hyvin ohi vaikeiksi kokemistani asikoista. En jää niihin asumaan, enkä tuleen makaamaan, mutta minun on hetkessä paha olla ja pystyn palaamaan niihin tunteisiin ja muistoihin liiankin hyvin takaisin. Ne eivät tarvitse olla kummallisiakaan muiden mielestä, minulle ne saattavat lähennellä henkilökohtaisen maailman loppua. Uutisia en juuri pysty katsomaan, ne ahdistaa. Facebook on paha, sillä siellä saattaa törmätä rannalle kuolleeseen lapsen kuvaan(sen kuvan jälkeen en hetkeen saanut henkeä, oksetti ja sydän löi tuhatta ja sataa. Tuskan tunne oli valtava, enkä jaksa uskoa että kukaan ymmärtää kuinka sen kuvan koin, vaikka ehkä joku ymmärtääkin...), poikaan joka kärsii kosketuksesta ja vanhukseen, joka on viikon pyörinyt kotonaan omissa ulosteissaan ja nälissään. Sieluni särkyy joka kerta ja joka kerta sen uudelleen kokoaminen on hidasta ja vaikeaa. Mitä useammin se särkyy, sitä vaikeampi on enää löytää kaikkia palasia oikeille kohdilleen. Koen kaiken valtavan suurena, niin surun, säälin, pettymyksen kuin ilon, onnen ja rakkaudenkin. Sitä on valtavan vaikeaa selittää, kun tuntuu ettei siitä kärsi sillälailla, sairauden lailla tai että muut lähellä kärsisivät. Se on kuin sisään rakennettu pieni suuri, ylimääräinen reseptori, joka sykäyttelee tunteita lottokoneen lailla. Lisäosana siinä on myötäelämisen kauha, joka kippailee myötätuntoa ja hengessä elämisen santaa sekaan niin paljon, että välillä voi todellakin kuvitella miltä toisesta tuntuu!

Ensi viikolla menen lääkäriin, koska minulla puhkesi vajaa vuosi sitten paniikkihäiriö. Ensimmäisen kerran, kun se tuli; luulin että kuolen. Rintaa puristi ja siihen sattui. Ajatukset harhailivat, sydän löi miljoonaa ja taju tahtoi lähteä. En saanut henkeä. Matkalla ensiapuun, kerkesin suunnitella omat hautajaiset paniikinomaisesti, itkeä valmiiksi lasteni ikävää, joka ei tietenkään edesauttanut kohtauksen loppumista, vaan pahensi sitä ja kirota omaa heikkouttani. Olin ehdottomasti omasta mielestäni heikko ihminen, kun sellaisen kohtauksen sain ja vielä monta kertaa. Enää en ajattele niin, nyt ajattelen olevani vahva, sillä näen siihen johtaneet syyt ja osaan myöntää sen sekä elää sen kanssa, toisn vielä hieman heikosti.
No, ensiavussa reiteeni tökättiin piikki ja suustani tungettiin pilleri jos toinenkin, vettä päälle. Makasin yksin ja haukoin henkeä, ajattelin luovuttaa ja antaa mennä. Lääkkeet alkoivat vaikuttaa ja ensimmäinen huoli oli lapset. Heillä ei ollut hätää, mutta minulla oli. Sätin itseäni ajatuksesta luovuttaa ja itkin surkeuttani, voimattomuuttani ja häpesin omaa pienuuttani. Minulla on lapset, en voi luovuttaa, en HALUA luovuttaa. Hoitajat viipottivat ympärilläni ja vaihtuivat tahdilla. Minussa oli kiinni piuhoja, lappuja ja laite sekä venäläinen naislääkäri. Se empaattinen ihmisenkeli oli tehnyt paperitöitä samassa huoneessa, sermin takana johon minut tuotiin. Hänen työaikansa oli jo kolme tuntia aiemmin loppunut(sen sain kuulla yhdeltä hoitajalta jälkeenpäin) ja siinä hän istui, silitti hiuksiani, puhui rauhallisella äänellä ja piti minua toisesta kädestä kiinni. Hän ei lähtenyt mihinkään, vaikka hoitajat vaihtuivat ja minua hoitanut lääkäri viipyi. Hän kysyi, kun olin rauhoittunut, mistä arvelin kohtauksen johtuneen? Hän selitti minulle mikä se oli ollut ja sen etten kuole siihen. Hän käski minun ottaa yhteyttä heti ensitilassa omaan lääkäriini ja pyysi, että ottaisin itseni paremmin huomioon, kuuntelisin omiakin tarpeitani. Minua hoitanut lääkäri sen sijaan tokaisi, että kohtaus oli ainoa laatuaan, eikä minun tarvinnut enempää hoitoa miettiä. Minä tyhmä kuuntelin tuota monotoonista ihmisrobottia, enkä ottanut yhteyttä omalääkäriini ensitilassa. Kohtaus uusi ja uusi taas, sitten vielä kerran ja toisenkin. Sen jälkeen kun minulta lähti sen kohtauksen aikana taju, otin yhteyttä lääkäriin. Sain ajan silloin noin kuukauden päähän ja nyt ensi viikolla se koittaa. Siellä ei ole minua silittänyt lääkäri vastassa. Siellä on lääkäri jonka olen tavannut kurkkukivussa ja kuumeessa. En tiedä mitä odottaa, en tiedä mitä sanoa, tiedän vain että menen sinne omana itsenäni ja olen vain herkkä minä!

Ja miksi nyt sitten avaudun tänne, kun tämäkin varmasti saa taas pään sekaisin ja tunteet pintaan? No siksi, että juuri sinä voit olla erityinen ja herkkä!

Saavutanko työn?

Tiedättekö mikä on hauskaa huomata? Se kun huomaa saavuttaneensa elämässään yhtä ja toista. Nyt en tarkoita heti kärkeen perhettä, lapsia, uraa tai kirjoja(niiden hehkutus tulkoon myöhemmin), vaan ihan niitä pieniä muille, isoja itselle saavutuksia. Minulla niitä on ollut lähiaikoina paljon. Ensin huomasin maaliskuussa kuluneen kaksi vuotta siitä, kun lakkasin värjäämästä hiuksiani. Ja saavutukseeni olen erittäin tyytyväinen, väristä puhumattakaan. En olisi kuunapäivänä voinut uskoa minulla olevan näin kauniin ruskeaa tukkaa. Värjäämättömyys jatkuu, ainakin niin kauan kunnes löydän turvallisen hiusvärin tai ensimmäisen harmaan!
Harmaa nuttura on toki tavoitteeni, joskus, mutta ei vielä 34 vuotiaana!
Toisesta saavutuksestani olen jopa edellistä ylpeämpi, nimittäin en ole polttanut yhtään savuketta viime marraskuun jälkeen. Sen verran sanottakoon, että itsenäisyyspäivän aattona imaisin yhden siemauksen savukkeesta juhliessani ja meinasin oksentaa oikopäätä. Se siemaus myös pilasi muuten niin ihanan illan ystävien luona(jouduin lähtemään kotiin, vaikka olisi tanssittanut ja laulattanut vielä). Helvetillinen syöpäkääryle jäi sen myötä ja ei, ei ole ollut ikävä, ei ole tehnyt kertaakaan edes mieli. Vaikka olinkin viimeiset liki kymmenen vuotta ainostaan bilepolttaja, niin huonoist tavoistani huonoin se oli silti.
Olen myös aivan holtiton kenkäfriikki. Ostelen kauniita kenkiä, enkä ehdi käyttää niitä. Sydämeni olen menettänyt Vagabondeille, mutta valitettavasti tässä elämän tilanteessa minulla on varaa ostaa niitä vain ja ainoastaan kirpputorilta. Oli se sitten elämän tilanne(työttömyys) tai ajateltu saavutus, niin olen joka tapauksessa pystynyt pitämään kenkähulluuteni laatikossa jo hyvän tovin, jopa kuusi vuotta putkeen nyt. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että en olisi ostanut lainakaan kenkiä, ei. Toki olen osatanut, mutta jos ennen ostin vähintään yhdet kuussa, nykyään ostan noin yhdet puolessa vuodessa. Tosin minulla on melkoisen mahtava mies ja hän yllättää minut toisinaan aivan ihka uusilla balleriinoilla tai tennareilla, jolloin saavutukseni hieman kärsii. Olen kyllä lohduttautunut laihasti sillä, että hänen ostamat kengät eivät sotke saavutuksiani, sillä en ole itse niitä hullunkiilto silmissä kotiin kantanut.

Perhe ja lapset ovat ehdottomasti saavutuksistani suurimmat ja rakkaimmat!
Hyvänä kakkosena tulevat kaikki neljä kirjaani. Kirjojeni myötä olen oivaltanut mitä haluan tehdä työkseni, mikä minä olen? Haluan kirjoittaa ja elää sillä. Vielä en kirjoittamalla elä, en kirjoillani. Eihän minua kukaan tunne! Nimeni perusteella kuulostan lähinnä Itä-Saksassa syntyneeltä kuulantyöntäjältä, joka uransa yllättäen liiallisiin karvaongelmiin lopettaneena muutti Suomeen ja meni naimisiin paikallisen nappiverkkarin kanssa. Eikä uskottavuuttani eteenpäin vie se että en tiennyt kuka on Mitra tai Nikke Ankara!
Uskon silti vahvasti, että kova työ kantaa eteenpäin ja jonakin päivänä minä elätän itseni kirjoittamalla. Kuitenkin ennen sitä haluan etsiä jotakin joka toisi edes sen paahtoleipä paketin, joka kerta kaupassa laskematta pöytääni helpommin tai antaisi minulle mahdollisuuden vastata poikani harrastuspyyntöön myöntävästi. En oleta nousevani "tähtiin" hetkessä, enkä halua pongahtaa kirjoineni väärin perustein ihmisten tietoon. En halua turhaa julkisuutta, en sitä että kirjoja ostetaan tekemisieni tai sanomisieni tähden, jos se ei liity kulloinkin esillä olevaan kirjaan, vaan siksi, että halutaan lukea ja kokea. Siksi nyt, tässä tilanteessa etsin työtä jota voisin tehdä kotona ja jossa voisin kirjoittaa. Ja nyt sinä joka tarvitset yrityksellesi kirjallista materiaalia, puhtaaksi kirjoittajaa, uusien tekstien luojaa, innokasta, ihmisläheistä, huumorintajuista ja kekseliästä blogin pitäjää, kolumnistia tai somettajaa joka:

• Tekee tilapäiväityksiä puolestasi
• Lataa kuvia yrityksestäsi / tuotteistasi
• videon pätkiä
• Kirjoittaa tarinaa valitsemiisi kanaviin
• Luo samalla uusia kanavia tarpeen mukaan yrityksellesi                                                                Ota yhetyttä minuun. Minä kirjoitan ja osaan. Minä olen ihmistä lähellä, vaikka olisin koneen takana ja osaan lähestyä ihmisiä  inhimillisistä näkökulmista, jopa mainostaessa!

En menetä tällä konstilla mitään, korkeintaan saavutan yhden etapin elämässä josta olla ylpeä ja josta kirjoittaa hieman lisää!
Jos koet, että haluat auttaa minua, jaa tätä tekstiä ja olet automaattisesti mukana luomassa uutta saavutusta! Kiitos <3   SAA JAKAA!!!!

Ystävällisin terveisin Mirka Alfreds-Välimäki

Puheista teoiksi!

Viime perjantaina vietettiin esikoisromaanini Mummo on Jumala julkaisujuhlia.
Viikkoon en nukkunut kunnolla, säntäilin yöt, säntäilin päivät. Ruoka ei maittanut ja virtaa oli kuin pienessä apinassa muutaman energiajuoman jälkeen.
Perjantai aamuna vatsa meni oikeasti sekaisin, niin sekaisin, että jouduin apteekkiin apua hakemaan. Onneksi pari pilleriä ja muutama lasillinen tehojuomaa saivat vatsan tasoittumaan ja minulla pysymään tajun päässä. Päivän menu oli kuitenkin vain pieni purkillinen mustikoita, banaani ja lukemattomia kupillisia teetä. Paikallislehden toimittaja kyllä valehteli, ettei minusta mitään ulospäin näkynyt, no ei vain kehdannut sanoa, kun ei tunneta!
Ilta koitti melkoista haipakkaa, enkä olisi kuuna päivänä selvinnyt ilman apua niistä kaikista tarjottavista ja kahvinkeitosta. Onneksi olin kerrankin kaukaa viisas ja hankin itselleni toimeliasta apua. Näin ollen sain itse keskittyä juhlintaan ja seurusteluun.

Muutamalta ihmiseltä(tärkeältä sellaiselta)jäi juhlassa pitämäni puhe väliin. Kirjoitan puheen tänne nyt niin hyvin kun sen muistan.

"Tässä tämä nyt on ja kustantajani sanoin: kaunis kirja sisältä ja päältä. Kirjoitat hyvin ja sulavasti, tekstiä on helppo lukea. Kirja on harvinainen ja avoin tunnustus mummolle, onnea.

Olen aina(niin kauan kun olen osannut)kirjoittanut ja aina olen halunnut kirjoittaa. Kaksitoista vuotiaana luin kirjan Pikku Naisia. Kolmetoista vuotiaana äiti vei katsomaan elokuvan Pikku Naisia. Ihailin siskoksista(kenellekään ei tule nyt varmasti yllätyksenä) Jo`ta. Halusin olla vielä joskus kuin hän, yhtä rohkea ja päämärätietoinen, kuin hän. Ja nyt olen kuin hän, tosin olen oikeasti olemassa.

Kuinka sitten kirjoitin tässä elämäntilanteessa(pienet lapset kotona koko ajan, ei työhuonetta, ei juuri omaa rauhaa)? Sitä minä ihmettelen itsekin. Kirjoitin milloin missäkin ja milloin sattui. Ulkona puutarhapöydän ääressä, keinussa, vessassa, yläkertaan vievillä rapuilla, sängyllä ja lastenhuoneen lattialla. Suurimmat kiitokset kuuluvatkin miehelleni. Hän on jaksanut olla läsnä ja tukea, kun minä olen tempoillut tekstin kanssa yö myöhällä ja liihotellut tunteiden vallassa illan jos toisenkin.
Eikä tämä sekoilu vieläkään ole helpottanut. Nyt kun kirja on tässä, vuoroin inhoan sitä, vuoroin rakastan. Olen ylpeä saavutuksestani ja vastaavasti ihmettelen kuinka koskaan olen mitään näin paskaa kirjoittanut. Että jos ei ole helppoa minulla, ei taatusti ole helppoa miehellänikään!
Käsikirjoituksesta oltiin kiinnostuneita parissakin paikkaa ja sain hyvää sekä rakentavaa palautetta myös muutamalta kustannustoimittajalta, vaika eivät käsikirjoitusta kustantaneetkaan. Se on ollut arvokasta palautetta verronkin minulle, joka vasta tungen alalle untuvikkona.
Kustantajani ei halunnut muuttaa käsikirjoitusta eikä tehdä siihen suuria muutoksia. Toinen taho olisi halunnut muokata sitä niin etten omakseni olisi tunnistanut enää. En lähtenyt siihen peliin, vaan kuuntelin sydäntäni (tässäkin asiassa). Aika näyttää oliko se virhe vai ei! Tähän kohtaan luen pätkän kirjastani, se sopii tähän ja päättää puheeni samalla."

Ote kirjasta:
"Ulkona oli alkanut satamaan. Ikkunaa peitti sadepisaroiden muodostama heleä verho. Musta yö taustana, valon piristämät pisarat ikkunassa.
Hän nousi katsomaan lämpimissä väreissä välkkyviä sadepisaroita. Kaikista niistä tuhansista pisaroista heijastui katulamppu, kaikissa niissä hän seisoi, yksin.
Pisaroissa olisi saattanut nähdä, vaikka koko maailman, jos se olisi ikkunan taustana levittäytynyt. Pienen maailman niissä näki kuitenkin, naapuritaloja, katulamppuja, Anri ja kaikki tämä jokaisessa pisarassa erikseen ja silti yhdessä. Se olisi ollut hänen oma ihmeellinen maailmansa, jos hän ei olisi kuin tarkoituksella luonut itselleen yksinäisyyttä ja olisi ollut siinä vankina.
Pisaroita valui hiljaa alaspäin ja Anrin kuva toisensa mukana tärähti hiljaa ikkunan karmiin, meni rikki.
Hän katseli ikkunan itkua ja kurkkua alkoi kuristaa. Tuli pakottava tarve itkeä, mutta silmistä ei vuotanut ainuttakaan kyyneltä. Ainoastaan päähän pakkautui painetta, naama vääristyi irvistykseen ja silmiä kirveli.
Hän ei osannut itkeä, ei tuntenut vielä tarpeeksi yksinäisyyttä. Sen sijaan tuntui kuin hän olisi pelkkä möykky epäonnistumisia. Tunne oli vahva, mutta ei vahvuudestaan huolimatta saattanut kyyneleitä silmiin. Ei vaikka hän peilin edessä irvisteli ja murehti oloaan.
Siinä irvistellessään, hänen mieleensä muistuivat taas eräät sanat mummon suusta. "Ihminen, joka ei tee virheitä, ei yleensä tee yhtään mitään". "

Julkkarijuhlat olivat enemmän kun onnistuneet, enkä unohda niitä koskaan! Tunnelma oli lämmin, hauska ja aito. Kiitos siitä kuuluu kaikille, jotka olivat läsnä ja kaikille jotka elivät sitä mukana jossakin muualla.
Olo on nyt helpottunut, tavallaan. Takki on tyhjä, tavallaan. Alitajunta raksuttaa ja sormet syyhyävät päästä taas jo seuraavan, jo aloitetun tekstin pariin, sitten kun siltä tuntuu, sitten kun sydän niin sanoo! Olen onnellinen, kiitos!

Tässä kohtaa oli enää muutama kirja jäljellä, suosio yllätti!