Miksi hallitus saa kiusata?

Ajoin tänä aamuna lehtihaastatteluun ja kihisin raivosta koko matkan. En suinkaan haastattelun takia, vaan asian jonka kuulin aamulla radiosta. Hallitus aikoo laskea vielä entisestään vanhusten hoidon tasoa, se alaraja, joka todellakin on alaraja on nyt joinakin lukemina 0,5 ja nyt se meinataan laskea 0,4 lukemaan. Sinänsä nuo lukemat eivät minulle sano lukemina mitään, mutta kaikki mikä on laskussa vanhusten kohdalla ei voi tarkoittaa hyvää!

En varmasti voi tarpeeksi paasata tästä aiheesta, mutta jos nyt jo on niin, etteivät hoitajat ehdi hoitaa ja vanhukset kärsivät, niin kuinka sen on tämän laskun jälkeen? Ihminen jätetään heitteille, se on törkeä heitteillejättö ja rikkoo varmasti kaikkia ihmisoikeuksia ja olisi rangaistava teko, mutta kenelle?Hallitukselle!
Hoitajia vähennetään, mikä johtaa siihen, että heillä on entistä enemmän töitä, paineita ja kiire, eivätkä he enää  jaksa hoitaa vaan ovat myös itse hoidon tarpeessa. Kuka sitten hoitaa niitä kaikkensa antaneita hoitajia, kun he eivät enää jaksa? Kuka tästä älyttömästä yhtälöstä hyötyy?

On erittäin tärkeää muistaa, että kaikilla ei suinkaan ole neljän tuhannen euron eläkettä, jonka turvin voi valita itselleen parhaan mahdollisen hoitopaikan vanhana. Suurin osa meistä joutuu ihan tavalliseen vanhainkotiin, joka voisi parhaimmillaan olla hyvä paikka meille jokaiselle vanhana, jos nyt puututaan peliin. Kaikilla ei myöskään ole varaa laittaa sitä omaa äitiä, mummoa tai pappaa yksityiseen ja kalliiseen huippupalvelutaloon, vaikka lähes jokainen meistä sen tekisi rakkaalleen. Soisi parasta mahdollista hoitoa! Edelleen suurin osa meidän mummoista ja vaareista joutuu kaupungin vanhainkotiin ja omaisella on jatkuva huoli riittävästä hoidosta, hoidosta jonka jokainen vanhus on ansainnut!
Vanhusten saama hoito ei missään laitoksessa saisi olla rahaan sidonnaista, vaan sen pitäisi olla ihan joka paikassa yhtä hyvää ja yhtä laaduksta asiakkaan yhteiskuntaluokasta riippumatta!

Vaikka vanhus ei ole enää tuottava, ei hän ole ihmisenä yhtään alemmassa arvossa, päin vastoin. Hän on jo elämäntyönsä tehnyt, eikö sen jälkeen ole aikakin ja oikeus jo levätä turvallisissa käsissä?
Jokaisen vanhuksen olisi saatava voitinsa mukaista hoitoa. Jos on vielä aktiivinen ja suht hyvä kuntoinen, pitäisi saada osallistua askareisiin ja saada viikottaisi virikkeitä. Petipotilaat ja liikuntarajoitteisset tarvitsevat enemmän tukea, huomiota, syliä ja silitystä. Kosketus on valtavan tärkeää ihmiselle eikä se suinkaan poistu vanhetessa! Kannustus ja yhdessä iloitseminen onnistumisten johdosta kantavat yhtä pitkälle, kun lapsen kehuminen uusien asioiden äärellä.

Nyt toivonkin sydämeni pohjasta, että päättäjät, hallitus pysähtyisivät leikkimään ajatusleikkiä omilla vanhemmillaan ta vaikka itsellään vanhana. Laittaisivat silmät kiinni ja kuvittelisivat kuinka oma isä tai äiti makaisi omissa ulosteissaan, söisi hyvin jos joku ehtisi syöttää, puhuisi ajatuksiaan ja asioitaan, jos joku kuuntelisi, lukisi mielellään, vaan kun ei enää näe, kuuntelisi jos joku lukisi(omaisilla on toki suuri rooli siinä kuinka yksinäiseksi vanhus itsensä tuntee, mutta paljon on vanhuksia joilla ei ole omaisia, silloin hoitaja on entistä tärkeämpi, ei pelkkä hoitaja). He voisivat myös leikkiä ajatuksissaan sellaista tavallista omaista, joka huolehtii mahahaavaan asti oman isän tai mummon hoidon riittävyydestä, itkee itsensä uneen, kun hoidon laiminlyönti raastaa rakastavaa sydäntä ja käy siellä vanhainkodissa itse tekemässä asioita, jotka todella kuuluisivat hoitavalle henkilökunnalle.Mutta hän tekee sen koska rakastaa lähimmäistään ja tuntee omissa nahoissaan sen kun raha säästetään väärästä paikasta! Luulisi normaalia ihmistä hiukan liikuttavan?
Jos tämäkään leikki ei päättäjiin tehoa, niin tervemenoa katsomaan ja kokemaan se ihan paikan päälle!

Älä kiusaa ja puutunpeliin! Ne ovat tämän päivän sana, miksi ne eivät koske hallitusta? Miksi hallitus saa kiusata heikompia,vanhuksia ja hoitajia, julkisesti?  Sairasta, eikö vain, mutta kuka hoitaisi hallitusta?

Aamutee ajatuksella!

Viime yönä näin unta papastani, joka on kuollut jo liki kaksikymmentä vuotta sitten. Aina kun  näen hänestä unta, hän on todellinen. Läsnä unissa, kuin oikeasti elämässä ja puhuu selkeästi. Hän myös näyttää joka kerta aivan itseltään. En näe papasta unta kovin usein, ehkä kerran vuodessa. Joka kerta hän on kirkaassa valossa harmaine ja tuuheine hiuksineen, myhäilee hänelle tyypillisesti ja ilme kertoo, kuinka hän hakisi minulle vaikka kuun taivaalta, jos sitä pyytäisin.
Papan kanssa katsottiin usein elokuva Tanssii susien kanssa ja yleisurheilua televisiosta. Hän kannusti minua liikkumaan ja venyttelemään, vaikka olen lapsesta asti ollut yhtä notkea kun rautakanki. Hän hurrasi ja taputti, kun sain seisaaltaan kädet maahan ja kannusti kirjoittamaan lisää runoja sen jälkeen, kun yhden rohkaistuin hänelle ääneen lukemaan. Taisin olla kolmetoista vuotias.
Pappa kuoli ollessani neljätoista, se oli kova paikka, olen siitä kirjoittanut tekstin blogiin, mutta en enää muista millä otsikolla :)
Joka tapauksessa, se viimeöinen uni, se oli taas niin todellinen, että vieläkin tuntuu, kun pappa olisi vierellä. Ehkä hän onkin?
Unessa pappa istui meidän sohvalla, sillä punaisella, josta en itse niin välitä(pappa piti punaisesta) ja joi kahvia kupista jota meillä ei ole olemassakaan. Pöydällä lepäsi kaksi voileipää ja appelsiinimehua lasissa. Pappa söi paljon leipää ja mummolan jääkaapissa oli aina appelsiinimehua.
Pappa istui melko hiljaa ja yksin sillä punaisella sohvalla. Minä istuin sillä minun lempi sohvallani, vihreällä ja kuuntelin. En mahtunut samalle sohvalle, sillä papan ympärillä oleva kirkas valo vei kaiken muun tilan. Ei se minua haitannut, papan ympärillä oli aina ollut se valo, unissa. Katselin häntä ja olisin halunnut nousta ja halata, en ylettänyt lähellekään pappaa, vaikka välillämme oli vain metrin matka. Lysähdin takaisin sohvaan.
Sitten pappa puhui, hän katsoi minua osittain silmiin, osittain minun ohi ja sanoi:" Sinulla on elämässäsi kaikki mahdollisuudet, eikä lainkaan rajoja siinä mihin pyrit. Jatka samaan malliin vaan". Ja sitten hän katsoi minua kannustavin silmin, juuri sellaisin silmin kun ollessani kolmetoista vuotias. Pappa nousi sohvalta ja lähti kohti meidän keittiötä, en saanut häntä kiinni vaikka yritin ja sen jälkeen en enää unesta mitään muistakaan.
Kun heräsin klo 03.15 laitoin heti ylös puhelimen muistiin ne sanat, jotka pappa unessa sanoi, muuten en niitä ikipäivänä olisi muistanut! Ylös laittamisen olen oppinut kirjoittaessani, jos en heti laita ylös ajatusta mikä päähän putkahtaa, en taatusti muista sitä enää aamulla.
Aamulla herätessäni, minulla oli kummallinen oli. Hyvä, mutta tavallaan pelokas. Mitä jos petänkin papan ja luon itselleni jotakin turhia rajoja ja ennakkoluuloja itsestäni? Itku meinasi tulla, kun taas liikaa mietin asioita. Pappa tuskin oli tarkoittanut sitä.
Laitoin tytön kouluun ja keitin teet. Pojat nukkuivat vielä, kun avasin koneen ja teepussin(sain hiljattain ystävältäni rentouttavaa teetä, jonka jokaisessa pussissa on ajatus tai miete), teepussissa luki "You are unlimited", "Sinä olet rajoittamaton" noin vapaasti kännettynä. Arvatkaa vaan, meinasin pyörtyä siltä istumalta! Kädet täristen heilutin teepussia kupissa ja mietin yöllistä untani ja pussin sanomaa. Aika monen mielestä tämä on vain silkkaa sattumaa, minun mielestäni siinä on suurtakin suurempi sanoma, tarkoitus ja viesti. En todellakaan ollut aamulla yksin keittiössä, pappa oli minun kanssani!

Saan jäätävän paljon voimaa kaikesta tällaisesta. Uskon ja luotan yhä enemmän itseeni, haluan tehdä parhaani ja menestyä valitsemallani tiellä. Haluan ennen kaikkea olla itse itsestäni ylpeä ja haluan, että pappa siellä jossain voi taputtaa ja hurrata minulle, kun olen käyttänyt kaikki minulle suodut mahdollisuudet ilman rajoja ja jatkanut samaan malliin! Kannustan kaikkia muitakin ihmisiä tekemään samoin!

Kiitos ja anteeks!

Olen miettinyt paljon sitä mitä sanoin Studio55 ohjelmassa perjantaina. Sitä kuinka tärkeää on kiittää ja arvostaa ihmistä vielä hänen eläessään. Olen miettinyt, voiko sen tehdä niin ettei tee itsetään numeroa tai huomionhakuista akkaa. Ja olen miettinyt, miksi ei saisi tehdä hieman itsestään numeroa, kun on kerran kiitoksen asialla. Niin, minä tiedän, että ajattelen välillä liikaa.
Tänään aamulla, monen ikävänkin sattuman kautta ymmärsin, kuinka tärkeää on sanoa ihmisille, että välittää heistä ja kuinka tärkeää on kiittää heitä syystä tai toisesta. Siinä ei mielestäni ole mitään "amerikkalaista", jos kertoo läheisilleen rakastavansa heitä muulloinkin kun kriisin keskellä tai kiittää tai arvostaa ääneen jos siihen on syytä.
Amerikkalaiset ovat tosin ymmärtäneet sen ennen meitä ja pitävät täysin normaalina asiana sellaista, mitä me pidämme tekopyhänä ja oman itsen esilletuomisena. Suomalaiset ovat suomalaisia, hitaasti lämpeneviä, kyräileviä, kylmiä ja surusilmäisiä. Suomalaiset eivät puhu ja pussaa, suomalaiset paheksuvat julkista kiittämistä tai huomiota, muka ja miksi? Ei meidän enää tarvitse piiloutua suomalaisuuden taakse. Kyllä me jo nyt tänä päivänä voidaan halata ilman syytä, kiittää mummoa televisiossa ja lausua rakkauden sanoja, vaikka joka päivä ja monta kertaa. Eikä siitä saa siirappista tekemälläkään, sillä olemmehan kuitenkin suomalaisia :)
Jos minusta joku ihminen tuntuu minulle tärkeältä, ystävältä, kerron sen hänelle. Kerron sen hänelle useamman kerran, eikä ole väliä ajatteleeko hän samoin. Jos saan hyvää palvelua, niin kuin eilen laboratoriossa, kiitin hoitajaa sydämeni pohjasta ja lopuksi innostuin vielä halaamaan, sillä hän oli hoitaja paikallaan. Otti pyörtymisriskini tosissaan, kertoi hauskan jutun ja sai huomioni muualle. Mikään ei sattunut, mutta ennen kaikkea paljon jäi mieleen. Ajattelin sillä siunaamalla hetkellä kertoa, kuinka hyvä hän minua kohtaan oli ja kiittää. Rouva ei mennyt hämilleen vaan oli oikeasti otettu. Olin kaiketi onnistunut siinä mihin pyrin eli arvostamisessa ja kiittämisessä.

Liian paljon pidetään asioita sisällä, liian paljon haudotaan yksin asioita. On ani harvoja asioita, joita ei voisi tärkeän ihmisen kanssa jakaa. Oikeastaan kaiken voi jakaa jos vain haluaa. Parempi olisikin puhua asioista niiden oikeilla nimillä, niin vältyttäisiin väärinkäsityksiltä ja loukkaantumisilta. Kokonaan niiltä välttyminen on mahdotonta, minimoiminen mahdollista. Puhumattomuus on myöskin pitkälle sen suomalaisuuden syytä, sen taakse piiloudutaan vaikka halu puhua olisikin kova. On täysin väärin välittää muiden sanomisista ja jättää siinä pelossa, että naapurin Heikki tai kummin kaiman täti saattaa sanoa jotakin, sanomatta sydämellään olevia asioita. Aina on joku joka jaksaa olla kiinnostuneempi muiden asioista kun omistaan. Muutos puhumisen tielle lähtee itsestä ja vain itsestä. On hyvä miettiä pelkääkö yleensäkin puhua tunteistaan, mielipiteistään ja muusta vain sen takia, että on arka vai sen takia, että joku voi ajatella siitä jotakin muuta. Minusta on myös hyvä miettiä, jättääkö puhumatta sen takia, kun eivät suomalaiset puhu vai sen takia ettei halua puhua. On kuitenkin pelottavaa, että niin monet jättävät puhumatta vaikka haluaisivat puhua paljon enemmän, vain sen takia mitä se naapuri siitä sanoo jos kuulee tai oma äiti, vielä pelottavampaa se olisi jos jätettäisiin puhumatta sen takia että ollaan suomalaisia. Se ei ole mikään syy!
Niin kiitos, kunnioitus, arvostus ja anteeksi pyytäminenkin kuuluvat puhumiseen ja ne kulkevat käsikädessä. Ei tehdä näiden asioiden  eteen esteitä, vaan yritetään lähteä muutoksen tielle jokainen itse itsestämme. Niin moni asia olisi varmasti paremmin, jos vain uskallamme tehdä itsestämme hieman numeroa, kiittää ja kumartaa siihen suuntaan mihin kuuluu ja kulkea rinta rottingilla rakkauden käsipuolessa!

.