Sana on erityisen herkkä!

Erityisherkkä on päivän sana! Se on erityisen herkkä sana, kun sitä punnitsee ja kääntelee.
Erityisherkkä tuli ulos kaapista nyt jo jokin aika sitten. Minäkin olisin tullut ulos kaapista jos olisin erityisherkkä, en ole, olen vain erityinen minä ja siihen päälle herkkä.
En tiedä minkälaisen diagnoosin saisin jos menisin kertomaan tämän kaiken lääkäriin? Ehkä jonkin erityisherkän tai en mitään. Pelottaa toisaalta, että en saisi mitään, olisin edelleen luokittelematon ja valta säilyisi omissa käsissäni. Vaikea minua varmaan olisi diagnosoida. Suurpiirteinen(tunteissaan ei koskaan), hauska ja itkuinen, tunteiden kauhakuormaaja. Koti-ihminen, joka rakastaa aurinkoa, mutta ei osaa nukkua muuta kun pimeässä ja hiljaisessa huoneessa. Tykkää ihmisistä ja juhlista, mutta juttelee mielummin pienemmässä porukassa ja istuu iltaa muutaman kaverin kanssa. Rakastaa hyvää ruokaa ja samalla miettii niitä lapsia, jotka kaapivat tyhjää kattilan pohjaa Afrikassa, kurkkua alkaa kuristaa. Nauraa hyville vitseille, mutta ei loukkaaville. Kritisoi itseään ja maailman tyhmyyttä sekä uskoo naivisti, että se mitä on itsellä ei ole muilta pois tai toisin päin ja että rakkaus voi pelastaa maailman ja lopettaa sodat! Tämä jo varmaan riittäisi, jatkan vielä kuitenkin, kun nyt kerran aloitin.

Mutta, minä olen herkkä, minä olen herkkä minä. Lapsena istuin mielikuvitusystäväni kanssa nojatuolin takana teellä ja takapihalla suuren haapapuun juurella, pakosalla tätä maailmaa. Vaikka ei minun lapsuuteni mitenkään kamala ollut. Itkin itseni uneen, jos olin mielestäni suututtanut isäni tai koin, että pikkusiskoa rangaistiin väärin perustein. Muistin sen kauan juuri sellaisena tunteena kuin silloin ja muistan edelleen. Kuoroleirillä siskon kanssa piilotin siskon piirrustukset oman kenkäni sisään, jotta kukaan ei repisi niitä(niitä oli revitty aiemmin ja haukuttu rumiksi, sisko ei ehkä muista, kun oli onneksi aika pieni), tunsin valtavaa kipua sydämessä siskon puolesta, suojelun tarve oli valtaisa ja itkin silloinkin itseni uneen.Tosin odotin aina, että hän nukahtaa ensin. Sekin muisto on tunteen kanssa edelleen käsinkosketeltava. Yksitoista vuotiaana itkin vuoden lähes putkeen. Halusin olla kokoajan äidin lähellä ja iltaisin odotin sängyssäni, että muut nukkuivat jotta saatoin hiippailla hiljaa peittoni kanssa kirjastohuoneeseen nukkumaaan, seinän takana nukkui äiti. Olin vuoden väsynyt ja itkuinen, en muista kuinka se loppui...
Halusin antaa ja auttaa jo lapsena. Kymmenen markan viikkorahasta annoin keskustorin kupeessa kököttänellee harjakauppiaalle viisi markkaa joka kerran kun ohi kuljin eli usein. Kerran ostin häneltä pienen harjan ja annoin sen joululahjaksi mummolleni. Se käpertynyt vanha mies säälitti minua, mutta se sääli ei ollut sairasta, vaan sääliä sillälailla hyvällä tavalla. Halusin auttaa. Myöhemmin luin lehdestä, että hän myi niitä harjoja, jotta hänen tyttärensä saattoi kouluttautua kunnolla ja rauhassa. Eli minä autoin häntä, näin ainakin uskon.
Teininä ja nuorena aikuisena en osannut hallita tunteitani. Ne tulivat sellaisina kuin tulivat ja missä vain ajasta ja paikasta välittämättä. Myöhemmin olen oppinut hallitsemaan niitä jollakin tasolla, vaikka pois niistä en koskaan olekaan yrittänyt oppia. Edelleenkin itken missä sattuu ja milloin sattuu. Nauran jos naurattaa ja huudan jos huudatuttaa. Kannan asioita kotiin, enkä pääse kovin hyvin ohi vaikeiksi kokemistani asikoista. En jää niihin asumaan, enkä tuleen makaamaan, mutta minun on hetkessä paha olla ja pystyn palaamaan niihin tunteisiin ja muistoihin liiankin hyvin takaisin. Ne eivät tarvitse olla kummallisiakaan muiden mielestä, minulle ne saattavat lähennellä henkilökohtaisen maailman loppua. Uutisia en juuri pysty katsomaan, ne ahdistaa. Facebook on paha, sillä siellä saattaa törmätä rannalle kuolleeseen lapsen kuvaan(sen kuvan jälkeen en hetkeen saanut henkeä, oksetti ja sydän löi tuhatta ja sataa. Tuskan tunne oli valtava, enkä jaksa uskoa että kukaan ymmärtää kuinka sen kuvan koin, vaikka ehkä joku ymmärtääkin...), poikaan joka kärsii kosketuksesta ja vanhukseen, joka on viikon pyörinyt kotonaan omissa ulosteissaan ja nälissään. Sieluni särkyy joka kerta ja joka kerta sen uudelleen kokoaminen on hidasta ja vaikeaa. Mitä useammin se särkyy, sitä vaikeampi on enää löytää kaikkia palasia oikeille kohdilleen. Koen kaiken valtavan suurena, niin surun, säälin, pettymyksen kuin ilon, onnen ja rakkaudenkin. Sitä on valtavan vaikeaa selittää, kun tuntuu ettei siitä kärsi sillälailla, sairauden lailla tai että muut lähellä kärsisivät. Se on kuin sisään rakennettu pieni suuri, ylimääräinen reseptori, joka sykäyttelee tunteita lottokoneen lailla. Lisäosana siinä on myötäelämisen kauha, joka kippailee myötätuntoa ja hengessä elämisen santaa sekaan niin paljon, että välillä voi todellakin kuvitella miltä toisesta tuntuu!

Ensi viikolla menen lääkäriin, koska minulla puhkesi vajaa vuosi sitten paniikkihäiriö. Ensimmäisen kerran, kun se tuli; luulin että kuolen. Rintaa puristi ja siihen sattui. Ajatukset harhailivat, sydän löi miljoonaa ja taju tahtoi lähteä. En saanut henkeä. Matkalla ensiapuun, kerkesin suunnitella omat hautajaiset paniikinomaisesti, itkeä valmiiksi lasteni ikävää, joka ei tietenkään edesauttanut kohtauksen loppumista, vaan pahensi sitä ja kirota omaa heikkouttani. Olin ehdottomasti omasta mielestäni heikko ihminen, kun sellaisen kohtauksen sain ja vielä monta kertaa. Enää en ajattele niin, nyt ajattelen olevani vahva, sillä näen siihen johtaneet syyt ja osaan myöntää sen sekä elää sen kanssa, toisn vielä hieman heikosti.
No, ensiavussa reiteeni tökättiin piikki ja suustani tungettiin pilleri jos toinenkin, vettä päälle. Makasin yksin ja haukoin henkeä, ajattelin luovuttaa ja antaa mennä. Lääkkeet alkoivat vaikuttaa ja ensimmäinen huoli oli lapset. Heillä ei ollut hätää, mutta minulla oli. Sätin itseäni ajatuksesta luovuttaa ja itkin surkeuttani, voimattomuuttani ja häpesin omaa pienuuttani. Minulla on lapset, en voi luovuttaa, en HALUA luovuttaa. Hoitajat viipottivat ympärilläni ja vaihtuivat tahdilla. Minussa oli kiinni piuhoja, lappuja ja laite sekä venäläinen naislääkäri. Se empaattinen ihmisenkeli oli tehnyt paperitöitä samassa huoneessa, sermin takana johon minut tuotiin. Hänen työaikansa oli jo kolme tuntia aiemmin loppunut(sen sain kuulla yhdeltä hoitajalta jälkeenpäin) ja siinä hän istui, silitti hiuksiani, puhui rauhallisella äänellä ja piti minua toisesta kädestä kiinni. Hän ei lähtenyt mihinkään, vaikka hoitajat vaihtuivat ja minua hoitanut lääkäri viipyi. Hän kysyi, kun olin rauhoittunut, mistä arvelin kohtauksen johtuneen? Hän selitti minulle mikä se oli ollut ja sen etten kuole siihen. Hän käski minun ottaa yhteyttä heti ensitilassa omaan lääkäriini ja pyysi, että ottaisin itseni paremmin huomioon, kuuntelisin omiakin tarpeitani. Minua hoitanut lääkäri sen sijaan tokaisi, että kohtaus oli ainoa laatuaan, eikä minun tarvinnut enempää hoitoa miettiä. Minä tyhmä kuuntelin tuota monotoonista ihmisrobottia, enkä ottanut yhteyttä omalääkäriini ensitilassa. Kohtaus uusi ja uusi taas, sitten vielä kerran ja toisenkin. Sen jälkeen kun minulta lähti sen kohtauksen aikana taju, otin yhteyttä lääkäriin. Sain ajan silloin noin kuukauden päähän ja nyt ensi viikolla se koittaa. Siellä ei ole minua silittänyt lääkäri vastassa. Siellä on lääkäri jonka olen tavannut kurkkukivussa ja kuumeessa. En tiedä mitä odottaa, en tiedä mitä sanoa, tiedän vain että menen sinne omana itsenäni ja olen vain herkkä minä!

Ja miksi nyt sitten avaudun tänne, kun tämäkin varmasti saa taas pään sekaisin ja tunteet pintaan? No siksi, että juuri sinä voit olla erityinen ja herkkä!

Saavutanko työn?

Tiedättekö mikä on hauskaa huomata? Se kun huomaa saavuttaneensa elämässään yhtä ja toista. Nyt en tarkoita heti kärkeen perhettä, lapsia, uraa tai kirjoja(niiden hehkutus tulkoon myöhemmin), vaan ihan niitä pieniä muille, isoja itselle saavutuksia. Minulla niitä on ollut lähiaikoina paljon. Ensin huomasin maaliskuussa kuluneen kaksi vuotta siitä, kun lakkasin värjäämästä hiuksiani. Ja saavutukseeni olen erittäin tyytyväinen, väristä puhumattakaan. En olisi kuunapäivänä voinut uskoa minulla olevan näin kauniin ruskeaa tukkaa. Värjäämättömyys jatkuu, ainakin niin kauan kunnes löydän turvallisen hiusvärin tai ensimmäisen harmaan!
Harmaa nuttura on toki tavoitteeni, joskus, mutta ei vielä 34 vuotiaana!
Toisesta saavutuksestani olen jopa edellistä ylpeämpi, nimittäin en ole polttanut yhtään savuketta viime marraskuun jälkeen. Sen verran sanottakoon, että itsenäisyyspäivän aattona imaisin yhden siemauksen savukkeesta juhliessani ja meinasin oksentaa oikopäätä. Se siemaus myös pilasi muuten niin ihanan illan ystävien luona(jouduin lähtemään kotiin, vaikka olisi tanssittanut ja laulattanut vielä). Helvetillinen syöpäkääryle jäi sen myötä ja ei, ei ole ollut ikävä, ei ole tehnyt kertaakaan edes mieli. Vaikka olinkin viimeiset liki kymmenen vuotta ainostaan bilepolttaja, niin huonoist tavoistani huonoin se oli silti.
Olen myös aivan holtiton kenkäfriikki. Ostelen kauniita kenkiä, enkä ehdi käyttää niitä. Sydämeni olen menettänyt Vagabondeille, mutta valitettavasti tässä elämän tilanteessa minulla on varaa ostaa niitä vain ja ainoastaan kirpputorilta. Oli se sitten elämän tilanne(työttömyys) tai ajateltu saavutus, niin olen joka tapauksessa pystynyt pitämään kenkähulluuteni laatikossa jo hyvän tovin, jopa kuusi vuotta putkeen nyt. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että en olisi ostanut lainakaan kenkiä, ei. Toki olen osatanut, mutta jos ennen ostin vähintään yhdet kuussa, nykyään ostan noin yhdet puolessa vuodessa. Tosin minulla on melkoisen mahtava mies ja hän yllättää minut toisinaan aivan ihka uusilla balleriinoilla tai tennareilla, jolloin saavutukseni hieman kärsii. Olen kyllä lohduttautunut laihasti sillä, että hänen ostamat kengät eivät sotke saavutuksiani, sillä en ole itse niitä hullunkiilto silmissä kotiin kantanut.

Perhe ja lapset ovat ehdottomasti saavutuksistani suurimmat ja rakkaimmat!
Hyvänä kakkosena tulevat kaikki neljä kirjaani. Kirjojeni myötä olen oivaltanut mitä haluan tehdä työkseni, mikä minä olen? Haluan kirjoittaa ja elää sillä. Vielä en kirjoittamalla elä, en kirjoillani. Eihän minua kukaan tunne! Nimeni perusteella kuulostan lähinnä Itä-Saksassa syntyneeltä kuulantyöntäjältä, joka uransa yllättäen liiallisiin karvaongelmiin lopettaneena muutti Suomeen ja meni naimisiin paikallisen nappiverkkarin kanssa. Eikä uskottavuuttani eteenpäin vie se että en tiennyt kuka on Mitra tai Nikke Ankara!
Uskon silti vahvasti, että kova työ kantaa eteenpäin ja jonakin päivänä minä elätän itseni kirjoittamalla. Kuitenkin ennen sitä haluan etsiä jotakin joka toisi edes sen paahtoleipä paketin, joka kerta kaupassa laskematta pöytääni helpommin tai antaisi minulle mahdollisuuden vastata poikani harrastuspyyntöön myöntävästi. En oleta nousevani "tähtiin" hetkessä, enkä halua pongahtaa kirjoineni väärin perustein ihmisten tietoon. En halua turhaa julkisuutta, en sitä että kirjoja ostetaan tekemisieni tai sanomisieni tähden, jos se ei liity kulloinkin esillä olevaan kirjaan, vaan siksi, että halutaan lukea ja kokea. Siksi nyt, tässä tilanteessa etsin työtä jota voisin tehdä kotona ja jossa voisin kirjoittaa. Ja nyt sinä joka tarvitset yrityksellesi kirjallista materiaalia, puhtaaksi kirjoittajaa, uusien tekstien luojaa, innokasta, ihmisläheistä, huumorintajuista ja kekseliästä blogin pitäjää, kolumnistia tai somettajaa joka:

• Tekee tilapäiväityksiä puolestasi
• Lataa kuvia yrityksestäsi / tuotteistasi
• videon pätkiä
• Kirjoittaa tarinaa valitsemiisi kanaviin
• Luo samalla uusia kanavia tarpeen mukaan yrityksellesi                                                                Ota yhetyttä minuun. Minä kirjoitan ja osaan. Minä olen ihmistä lähellä, vaikka olisin koneen takana ja osaan lähestyä ihmisiä  inhimillisistä näkökulmista, jopa mainostaessa!

En menetä tällä konstilla mitään, korkeintaan saavutan yhden etapin elämässä josta olla ylpeä ja josta kirjoittaa hieman lisää!
Jos koet, että haluat auttaa minua, jaa tätä tekstiä ja olet automaattisesti mukana luomassa uutta saavutusta! Kiitos <3   SAA JAKAA!!!!

Ystävällisin terveisin Mirka Alfreds-Välimäki

Puheista teoiksi!

Viime perjantaina vietettiin esikoisromaanini Mummo on Jumala julkaisujuhlia.
Viikkoon en nukkunut kunnolla, säntäilin yöt, säntäilin päivät. Ruoka ei maittanut ja virtaa oli kuin pienessä apinassa muutaman energiajuoman jälkeen.
Perjantai aamuna vatsa meni oikeasti sekaisin, niin sekaisin, että jouduin apteekkiin apua hakemaan. Onneksi pari pilleriä ja muutama lasillinen tehojuomaa saivat vatsan tasoittumaan ja minulla pysymään tajun päässä. Päivän menu oli kuitenkin vain pieni purkillinen mustikoita, banaani ja lukemattomia kupillisia teetä. Paikallislehden toimittaja kyllä valehteli, ettei minusta mitään ulospäin näkynyt, no ei vain kehdannut sanoa, kun ei tunneta!
Ilta koitti melkoista haipakkaa, enkä olisi kuuna päivänä selvinnyt ilman apua niistä kaikista tarjottavista ja kahvinkeitosta. Onneksi olin kerrankin kaukaa viisas ja hankin itselleni toimeliasta apua. Näin ollen sain itse keskittyä juhlintaan ja seurusteluun.

Muutamalta ihmiseltä(tärkeältä sellaiselta)jäi juhlassa pitämäni puhe väliin. Kirjoitan puheen tänne nyt niin hyvin kun sen muistan.

"Tässä tämä nyt on ja kustantajani sanoin: kaunis kirja sisältä ja päältä. Kirjoitat hyvin ja sulavasti, tekstiä on helppo lukea. Kirja on harvinainen ja avoin tunnustus mummolle, onnea.

Olen aina(niin kauan kun olen osannut)kirjoittanut ja aina olen halunnut kirjoittaa. Kaksitoista vuotiaana luin kirjan Pikku Naisia. Kolmetoista vuotiaana äiti vei katsomaan elokuvan Pikku Naisia. Ihailin siskoksista(kenellekään ei tule nyt varmasti yllätyksenä) Jo`ta. Halusin olla vielä joskus kuin hän, yhtä rohkea ja päämärätietoinen, kuin hän. Ja nyt olen kuin hän, tosin olen oikeasti olemassa.

Kuinka sitten kirjoitin tässä elämäntilanteessa(pienet lapset kotona koko ajan, ei työhuonetta, ei juuri omaa rauhaa)? Sitä minä ihmettelen itsekin. Kirjoitin milloin missäkin ja milloin sattui. Ulkona puutarhapöydän ääressä, keinussa, vessassa, yläkertaan vievillä rapuilla, sängyllä ja lastenhuoneen lattialla. Suurimmat kiitokset kuuluvatkin miehelleni. Hän on jaksanut olla läsnä ja tukea, kun minä olen tempoillut tekstin kanssa yö myöhällä ja liihotellut tunteiden vallassa illan jos toisenkin.
Eikä tämä sekoilu vieläkään ole helpottanut. Nyt kun kirja on tässä, vuoroin inhoan sitä, vuoroin rakastan. Olen ylpeä saavutuksestani ja vastaavasti ihmettelen kuinka koskaan olen mitään näin paskaa kirjoittanut. Että jos ei ole helppoa minulla, ei taatusti ole helppoa miehellänikään!
Käsikirjoituksesta oltiin kiinnostuneita parissakin paikkaa ja sain hyvää sekä rakentavaa palautetta myös muutamalta kustannustoimittajalta, vaika eivät käsikirjoitusta kustantaneetkaan. Se on ollut arvokasta palautetta verronkin minulle, joka vasta tungen alalle untuvikkona.
Kustantajani ei halunnut muuttaa käsikirjoitusta eikä tehdä siihen suuria muutoksia. Toinen taho olisi halunnut muokata sitä niin etten omakseni olisi tunnistanut enää. En lähtenyt siihen peliin, vaan kuuntelin sydäntäni (tässäkin asiassa). Aika näyttää oliko se virhe vai ei! Tähän kohtaan luen pätkän kirjastani, se sopii tähän ja päättää puheeni samalla."

Ote kirjasta:
"Ulkona oli alkanut satamaan. Ikkunaa peitti sadepisaroiden muodostama heleä verho. Musta yö taustana, valon piristämät pisarat ikkunassa.
Hän nousi katsomaan lämpimissä väreissä välkkyviä sadepisaroita. Kaikista niistä tuhansista pisaroista heijastui katulamppu, kaikissa niissä hän seisoi, yksin.
Pisaroissa olisi saattanut nähdä, vaikka koko maailman, jos se olisi ikkunan taustana levittäytynyt. Pienen maailman niissä näki kuitenkin, naapuritaloja, katulamppuja, Anri ja kaikki tämä jokaisessa pisarassa erikseen ja silti yhdessä. Se olisi ollut hänen oma ihmeellinen maailmansa, jos hän ei olisi kuin tarkoituksella luonut itselleen yksinäisyyttä ja olisi ollut siinä vankina.
Pisaroita valui hiljaa alaspäin ja Anrin kuva toisensa mukana tärähti hiljaa ikkunan karmiin, meni rikki.
Hän katseli ikkunan itkua ja kurkkua alkoi kuristaa. Tuli pakottava tarve itkeä, mutta silmistä ei vuotanut ainuttakaan kyyneltä. Ainoastaan päähän pakkautui painetta, naama vääristyi irvistykseen ja silmiä kirveli.
Hän ei osannut itkeä, ei tuntenut vielä tarpeeksi yksinäisyyttä. Sen sijaan tuntui kuin hän olisi pelkkä möykky epäonnistumisia. Tunne oli vahva, mutta ei vahvuudestaan huolimatta saattanut kyyneleitä silmiin. Ei vaikka hän peilin edessä irvisteli ja murehti oloaan.
Siinä irvistellessään, hänen mieleensä muistuivat taas eräät sanat mummon suusta. "Ihminen, joka ei tee virheitä, ei yleensä tee yhtään mitään". "

Julkkarijuhlat olivat enemmän kun onnistuneet, enkä unohda niitä koskaan! Tunnelma oli lämmin, hauska ja aito. Kiitos siitä kuuluu kaikille, jotka olivat läsnä ja kaikille jotka elivät sitä mukana jossakin muualla.
Olo on nyt helpottunut, tavallaan. Takki on tyhjä, tavallaan. Alitajunta raksuttaa ja sormet syyhyävät päästä taas jo seuraavan, jo aloitetun tekstin pariin, sitten kun siltä tuntuu, sitten kun sydän niin sanoo! Olen onnellinen, kiitos!

Tässä kohtaa oli enää muutama kirja jäljellä, suosio yllätti!

Mää oon murrekatteellinen!

Katselin tuossa viime maanantaina Satuhäitä. Ja kyllä, katselen Satuhäitä, enkä edes häpeä myöntää sitä. No, joka tapauksessa hyvin sohvalle asettautuneena aloitin ohjelman tillottamisen, toisessa kädessä lasi punaviiniä, toisessa kaukosäädin. Maanantaisin minä hallitsen kaukosäädintä, eikä siinä ole mitään sukupuolten välistä taistoa, vaan miestäni ei kiinnosta Satuhäät ja hän suorastaan iloiten antaa minun säädellä ääntä aina sitä kovemmalle, mitä enemmän koen tarvetta kommentoida ohjelman päälle. Punaviini kuuluu myös sen ohjelman kylkeen, vapauttaa mukavasti suvaitsemaan kaikki erikoisetkin ihmishahmoset, joita ohjelmassa viipottaa.
Viime maanantainen pariskunta ei ollut poni ja aasi, ei edes kovin erikoinen hahmotelma. Mutta, kuunnellessani ja katsellessani paria, kiinnitin huomioni niinkin pieneen seikkaan kun murre.
Aika monille ihmisille murre on pieni seikka, vaan ei minulle. Minä olen murrekateellinen ihminen. Ihailen kulloinkin korviini kantautuvaa murretta, jopa Turun murretta(saa nauraa, jos kokee sen juuri nyt tarpeelliseksi). Ihailen murteita samoin, kuin ihmisiä, jotka puhuvat useita eri kieliä. Minulla ei ole kielipäätä, ei. On suoranainen ihme, että ikinä pääsin ylioppilaskirjoituksista läpi ja vielä suurempana ihmeenä pidän opettajieni sinnikkyyttä kanssani. Ei moni olisi jaksanut tukiopettaa ruotsia ihmiselle, joka sekoitti toistuvasti sanat hun och han ja ihmetteli miksi ei voinut käyttää joka paikassa sanaa jag jos kertoi itsestään? Niin no, onneksi murteet sujuvat kieliä paremmin. voisinkin olla Suomen murrenainen, saisi kielinainen haastajan. Ainoa ongelma on, että en osaa ladata mitään youtubeen, en ainakaan niin että se sieltä jonkun tavoittaisi. Ja tämähän saattaa jopa olla hyväkin asia.

Tampereen murre on se mitä minun pitäisi puhua. En kuitenkaan puhu sitä niin kuin pitäisi. Umpi(kieron)savolaisen mummon lapsenlapsena koen oikeudekseni ellen suorastaan velvollisuudeksi puhua myös hieman savon murretta. Sekoitan sitä luontevasti omaan äidinmurteeseeni kuullostaen likipitäen tältä: Mittään ei tarvihe tehä jos ei ite halua. Jos mää haluan maata sohvalla niin määhän makkaan enkä torellakkaan lähre lenkille, en ainakaan jos sattaa.
Kuulostan todennäköisesti siltä, kun kiinalainen puhuisi suomenruotsia, vaan mitä sitten? Murteet ovat kadehtimisen arvoinen asia. Murteissa on sävyjä ja sointuja enemmän kun vieraissa kielissä. Sitäpaitsi pääni on selkeästi luotu erottamaan kauneus eri murteista, ei se sen jälkeen enää muita kieliä pysty hallitsemaankaan ja miksi edes tarvitsisi? Savolainen mummonikin saa aina mitä haluaa ulkomailla ollessaan ja hän ei todellakaan pyydä/tilaa mitään englanniksi vaan rempseästi savoksi.

Takaisin satuhäihin. Pariskunta puhui erilaista murretta, toinen savon murretta, toinen liki Tamperetta. Kuuntelin, kuinka he puhuivat keskenään ja ihmettelin kuinka kummallekaan ei toisen murre tarttunut, miten se on edes mahdollista? Minä kun lähden mummolaan pohjois-savoon, alan viimeistään Jämsässä muistuttaa jo mummoa. En ulkonaisesti, ainoastaan kielellisesti. Tampereen rippeet lauseista varisevat tielle E63 ja jäävät Kiuruvedelle ajavien rekkojen renkaiden alle.
Mummolassa puhe soljuu luontevasti, eikä kukkaan varmasti kiinnitä mittään huomiota siihen, ei ainakaan ylimääräistä huomiota. Eihän sitä siellä itsekään ajattele.
Kummallinen ilmiö silti puskee esiin sielläkin aika ajoin, nimittäin harkitsematon tarve korostaa omaa määkivää murrettaan esimerkiksi kaupan kassalla ja ravintolassa. Puolikas savolaisuuttani valuu hanskojen kanssa taskuun, kun yhtäkkiä en tarttekkaan kuittia ja haluan tehrä loton torellakin hetken mielijohteesta.
Hirveesti en ole tohtinut imeä muita murteita itseeni, kun siihen tarvitsisi olla jokin sukulaisilla selitettävä perustelu. En viitsi, enkä edes halua puhua itä-suomea tai vaasaa, vaikka osaisinkin, kun minulla ei ole siellä mummoa. Kuitenkin matkaillessani missä päin Suomea tahansa, joudun väkisinkin murrekoukkuun, onneksi osaan sekoittaa sen omaani, enkä heti paljastu kehnoksi matkijaksi, vaan saatan jopa vaikuttaa enemmän paikkakunnalle juuri muuttaneelta kuin turistilta. Valitettavasti ulkomailla näin ei käy. Olen siellä turisti, enkä pelkästään huonon kielitaitoni takia vaan myös kameran, kartan ja eksyneen katseeni ansiosta!