Pienten lasten äitinä aika harvoin tulee lähdettyä mihinkään ja jos sitä lähtee on se yleensä hyvin tarkkaan suunniteltua ja aikataulutettua. Eikä siinä ole mitään pahaa. Olen sentään opetellut rentoutumaan niistä ajoista, kun esikoinen oli pieni. Hän meni vuoden vanhana ensimmäisen kerran mummulaan yökylään, minä itkin illalla ja ponkaisin kahdeksalta aamulla ylös, auton nokka jo ennen yhdeksää menossa mummulaan päin. Enemmän ja vähemmän säntäilin esikoisen kohdalla aamu kahdeksan ja kymmenen välissä häntä mummulasta hakemaan, kun mieheni koitti epätoivoisesti saada nukuttua edes joskus(pakotin hänet tietysti mukaan).
Kuopus saavutti yökylä iän samoihin aikoihin, vuoden vanhana. Ensin hätäilin illalla, pistin puhelimen täysille ja heräsin aamulla kahdeksan aikaan. Jotakin silti tapahtui, sillä kuopuksen kohdalla pystyin köllimään sängyssä varmasti yli yhdeksään ja suuntaamaan mummulaan vasta puolen päivän aikaan. Siitäkin koin luonnollisesti huonoa omaatuntoa; enkö välitä kuopuksesta yhtä paljon ja olenko itsekäs, kun nukun vaikka pitäisi lähteä lapsia katsomaan? Ihan kun niillä olisi koskaan ollut mitään hätää mummulassa, ei ole, ei edes ikävää kotiin, ikinä!
Nyt kun lapseni ovat kohta kuusi ja neljä vuotiaat, osaan hieman paremmin rentoutua sillä "omalla ajalla".
Viime perjantaina mm. lähdimme mieheni kanssa (hyvissäajoin etukäteen suunniteltuun)katsomaan näytelmää. Pöytä ravintolasta varattiin automatkalla kaupunkiin, mutta sen jälkeen ilta oli avoin, meille hyvin epätyypillisesti.
Ravintolassa teki mieli lähteä kotiin, nukkumaan. Hetki pohdittiin vaihtoehtoja; nukkua ehtisi myöhemminkin, kavereita ei näe enää niin usein.
Olin aiemmin illalla saanut tietää, että läheisessä baarissa soittaisi bändi, joka olisi kuulemisen arvoinen. Plus että paikalla olisi ainakin kaksi ystävää,joita en ollut nähnyt liian pitkään aikaan!
Päädyimme ruoan jälkeen baariin ja hyvä niin. En nähnyt pelkästään niitä kahta odottamaani ystävää vaan myös yhden vielä pidemmän ajan takaa. En edes muistanut enää, kuinka mukavaa on vaihtaa kuulumisia ihmisen kanssa, jonka tuntee pitkältä ajalta, mutta jota ei ole nähnyt vuosiin. En myöskään muistanut, kuinka kivaa on jutella ihmisten kanssa joista tuli ystäviä vasta viime vuonna ja joiden kanssa on niin paljon yhteistä.Enkä suinkaan muistanut miltä tuntuu tanssia niin paljon, että hiki virtaa ja kuntoilla tarvitsee seuraavan kerran vasta vuoden päästä, jotta ei vahingossakaan joudu ylikuntoon :)
Ja bändi oli hyvä!
Hienointa perjantaisessa illassa oli heittäytyminen menoon mukaan, vaikka koti kutsui jo hyvin varhain. Yhtään ikävä itkua en vääntänyt kotiin tullessa ja lapset saivat olla mummulassa iltapäivään asti. Ajattelin jatkossakin antaa asioiden enemmän vaan tapahtua, kokonaan en siihen ryhdy, sillä en ole spontaanein ihminen päällä maan, enkä edes halua olla, minua ei ole rakennettu niin!
