Odotus on palkittu!

Elossa ollaan, enkä ole blogia unohtanut saati lukijoita.
Minulla on ollut viime aikoina niin monta rautaa tulessa, etten ole kertakaikkiaan ehtinyt kirjoittamaan tänne mitään. Aiheiden puutteesta se ei ole johtunut, niitä piisaa varmasti aina ja loputtomiin.

Mistä sitä sitten aloittaisi...
Joulusuunnitelmat ovat jo kovassa vauhdissa, olen tehnyt mahtavia lahjalöytöjä, kerännyt ehjiä leluja talteen, eteenpäin laitettavaksi ja suunnitellut joulumarkkinoille materiaalia.
Olen kirjoittanut ikuisuuskirjaani ja maalannut toista kymmentä teosta, ihan vain omaksi ilokseni tällä haavaa.

Merkittävin tapahtuma oli kuitenkin sunnuntaina 25.10 Tampereen yliopistolla.
Sain heinäkuussa isännältä lahjaksi konserttiliput Jaakko Ryhäsen, Jyrki Anttilan ja Seppo Hovin konserttiin yliopiston juhlasaliin. Koko päivän odotin innolla tuota konserttia.
Ne, jotka ovat lukeneet blogia alusta asti, tietävät kuinka innoissani olen jos pääsen Ryhäsen konserttiin ja kuinka paljon olen pienen elämäni aikana halunnut tavata herran itse, henkilökohtaisesti. Ne, jotka eivät ole lukeneet kaikkia aikaisempia juttuja niin Oopperaa ja meikkejä teksti avaa ovet sydämeeni tässä asiassa.

Veimme lapset hyvissä ajoin mummulaan hoitoon ja suuntasimme mieheni kanssa kohti Tamperetta ja yliopistoa. Olimme ajoissa, puoli tuntia. Autolle löytyi parkkipaikka yliopiston takaa ja vesisateessa tallustimme kohti taloa.
Vitasailin mennessämme miehelleni, että katselisi yliopiston edessä olevia autoja, josko niistä Ryhänen suikkaisi ulos ja rekkarin mukaan voisi saada vaikka osoitteen.Vähän siinä naureskeltiin idealle, kunnes...
Kävelimme yliopiston viertä ja erään ikkunan takana hän istui, siellä istui itse Jaakko Ryhänen. Katsoin häneen ja vilkutin, hän vilkutti takaisin. Sitten joku työnsi minua selästä, se ei ollut mieheni, sillä hän paineli jo pääovilla, mutta käännyin huikkaamaan hänelle, että "ihan vain käyn tuolla"...Joku voima työnsi edelleen, kun marssin ikkunan taakse ja näytin sormilla pientä hetkeä Ryhäselle ja viitoin ovelle päin. 
Seppo Hovi tuli ja avasi sivuoven, hän kuikki ovella hieman epäluuloisesti, mutta minä tyttö huutelin hänen olkansa yli Ryhäselle. Halusin sanoa äkkiä asiani, jos se sopisi? Ja sehän sopi!!!
Jaakko pyysi minut peremmälle ja sanoi, että halusi oikein mielellään kuulla asiani.
Jalat meinasivat mennä alta ja kädet tärisivät, puheesta puhumattakaan. Siinä sitten selitin, kuinka olin aina, kahdeksan vuotiaasta asti halunnut hänelle kertoa, minkälaisen vaikutuksen hän oli minuun tehnyt ja kuinka paljon ihailin häntä ja hänen ääntään, esityksiä ja uraa.
Yritin muistaa kertoa kaiken, sillä kerta saattoi olla ainutlaatuinen, eikä ehkä enää toistuisi.
Ryhänen kertoi minulle myös paljon asioita ja juttutuokio kesti liki vartin, sisälsi kuvia, halin ja jopa sen osoitteen.
Olin aiemmin vain kuvitellut kuinka tapaaminen sujuisi, jos todella joskus pääsisin häntä tapaamaaan. Kuvitelmatkin olivat jo melko huippuja, mutta eivät yltäneet todellisuuden tasolle. 
Jaakko Ryhänen on lämmin ihminen, sympaattinen ja leppoisa. Kuunteli tarkasti minua, katsoi silmiin ja kysyi mitä minä teen ja mitä minulle kuulu. Hän jakoi tarinan omasta lapuudestaan ja häneen vaikutuksen tehneestä ihmisestä. Puheen määrässä kohtasin vertaiseni! 
Kun pyysin saada ottaa kuvan, hän kiirehti laittamaan takkia päälle, kun eihän nyt pelkässä kauluspaidassa sovi kuvaan mennä.
Seppo Hovi otti meistä yhteiskuvan, se on asia, jota en ollut osannut aiemmin edes kuvitella.
Osoitteen sain, jotta saatoin lähettää Ryhäselle aiemmat teokseni, se oli kunnia asia. Hän oli kiinnostunut kirjoistani.
Ja Hovi tokas minulle jopa vitsin:"Ihmetellään miksi naiskirjailijoita on vähemmän; Tiskipöydän ääressä on melko epämukavaa kirjoittaa".
Miten sen nyt ottaisi, totta toinen puoli:)

Ja sitten ihailemani mies hehkuttaa kollegoilleen, kuinka ei voi uskoa hänellä olevan näin viehättävää ja mielenkiintoista ihalijaa! Voitte uskoa, että sydämeni muljahti pari kertaa tahdistaan! 

Haaveista totta!Allekirjoittanut Jaakko Ryhäsen kainalossa!

Salissa paikat olivat vapaita istua mihin vain. Juttutuokion takia emme päässeet ihan eteen, mutta se ei paljon haitannut. Minä olin jo nähnyt, jutellut ja halannut, siinä vaiheessa ei tavinnut, kun kuulla enää. No, hyvin näin salissa ja oikein hyvin kuulinkin, paikat eivät olleet huonot. 
Salissa näin myös varsin huomiota herättävän seikan, me olimme meiheni kanssa kokolailla ainoat "nuoret ihmiset", keksi-ikä oli noin 60 vuotta. Ja ihan oikeasti, ihmettelen sitä suuresti!!
Konsertti oli mahtava. Yleisö eläytyi ja nautti. Minulla sojotti kokoajan käsikarvat pystyssä ja niskavillat heilui muusiikin tahdissa. Taputtaessa pomppasin pystyyn ensimmäisenä, mutta sain pian joukon muitakin tätejä innostumaan. Salissa tunnelma oli rento ja hauska. Minä jouduin välillä hillitsemään itseäni, että en olisi ihan joka kohdassa hihkunut tai liikuttunut, onneksi yleisö seurasi esiintyjiä eikä minua.
 Ryhänen kutsui minut seuraavaankin konserttiinsa ja minähän menen, vaikka pää kainalossa.

On uskomaton tunne, kun haaveet käyvät todeksi! Tarpeeksi kauan kun jaksaa odottaa ja toivoa, se tapahtuu kyllä ja näköjään ilman suurempia ponnisteluja.
Konserttia olin odottanut heinäkuusta asti, Jaakko Ryhäsen tapaamista vaivaiset 25 vuotta! 

Siitä sunnuntaista jäi niin paljon mieleen ja ajatuksiin. Ennen kaikkea minua hämmästyttää, kuinka paljon hän sai minussa aikaan tarvetta luoda enemmän, tehdä asioita joita rakastan ja uskoa omiin tekemisiini. Jälkimmäistä hän painotti minulle erityisesti, se oli hieno tunne ja arvokas neuvo!

 


 


 

Se olen minä,minä,minä eikä kukaan muu!

Jotenkin minusta nyt tuntuu,ettei tämä maa saa asioitaan millään kuntoon.Oravanpyörä pyörii,kun isot herrat päättää ja kansa kostaa.On ihan sama,oliko kyseessä sitten pakolaisten asiat vai yhteiskuntasopimus,niin perse edellä puuhun kiivetään ja yllättävän lujaa,vaikka sen juuri luulisi olevan vaikeaa!

Ajattelin,että alan itsekin perjantaina lakkoon.Joku voisi nyt luulla etten voi,koska minähän olen VAIN kotona.Ehei,kyllä minäkin voin.
Ajattelin aloittaa sen heti,kun kello ylittää yöllä kaksitoista.Makaan herroiksi sängyssäni niin pitkään kun huvittaa,en todellakaan nouse lohduttamaan lapsiani jos ne näkevät pahaa unta,enkä evääni letkauta,vaikka toinen kömpisi viereen nukkumaan.
Aamulla en vaihda yövaatteita pois,en itseltäni enkä lapsiltani.Teen aamupalaa,mutta perjantaina meillä saa syödä mitä huvittaa,lapset ottakoon kaapista vaikka karkkia.Ei sen väliä,koska minä olen lakossa.
 Katselen telkkaria koko päivän.Lapset menkööt ulos jos saavat vaatteet päälle ja portin kiinni.Mutta tuskin siellä autojakaan menee,kun kaikkihan ovat lakossa.
Lounas olkoon karkkia tai muroja,mitä nyt kaapista sattuvat saamaan.Kauppaan ei ehkä kannata lähteä,kun minua ei ehkä huvita ajaa autoa ja esikoinen ei vielä ylety polkimiin.Kaupassakaan tuskin on mitään,kun kaikkihan ovat lakossa.
En silti masennu,sehän voi olla kivaakin.Maata päivä laakereillaan ja katsella,kun ihan itse tuhoaa ympäriltään hyvinvoinnin.Olla välinpitämötön ja kostonhaluinen.Katsella omia aikaansaannoksiaan ja olla ylpeä,vai ollako ylpeä?

Tässä lakossa on kyse siitä mitä minä haluan,ei siitä miten me voisimme yhdessä tehdä paremman huomisen.Minä en siis voi jäädä lakkoon perjantaina,en vaikka haluaisin.Onneksi en halua,sillä minun työmaani ei pyöri vain minun ympärilläni,on otettava huomioon muitakin.
Tämä on nyt vain minun mielipide,mutta perjantain lakosta ihan oikeasti nauttivat ne lusmut jotka siitä hyvästä saavat muutaman tunnin ylimääräistä kahvitteluaikaa tai pidemmät aamu-unet(Joka työpaikalla on valitettavasti ne ikivalittajat ja rimanalittajat,jotka kuuluvat näihin lusmuihin.En yleistä,kun suurinosa työläisistä on kunnon sakkia ja tekevät enemmän kuin osansa).Ne jotka, joka tapauksessa nostavat metelin siitäkin kun työpaikka vaihtaa luottamuksen kellokortteihin ja alkaa kerätä rahaa taukohuoneen kahvista.Ne,jotka valittavat sunnuntaitöistä ja jos sunnutntaitöitä vähennetään,valittavat siitäkin ja pahimmassa tapauksessa ovat viikon saikulla,kostoksi.

En minäkään näistä ratkaisuista pidä ja taas kerran tuntuu,että niiltä viedään joilla on jo muutenkin vähän,itseni mukaanlukien.Ennen,nyt ja tulevaisuudessa tullaan tekemään päätöksiä,jotka eivät mitenkään voi miellyttää kaikkia.Minä ymmärrän päätösten tarpeellisuuden,mutta ymmärtäminen on eria asia,kun hyväksyminen.Kaikkea ei todellakaan tarvitse hyväksyä,mutta sen hyväksymättömyyden osoitus voisi olla jotakin muuta kun kivikautinen mielenilmaus.

Lakosta kärsivät kaikki,etenkin ne jotka ovat meistä riippuvaisia tavalla tai toisella.Minusta me kaikki olemme toisistamme riippuvaisia ja lakko ei silloin ole ratkaisu vaan se on kosto.Jos minulla olisi ratkaisu tähän tilanteeseen,kertoisin sen mielihyvin teille,mutta minulla ei ole.Ainoastaan tiedän sen,että kosto ei johda muuhun kuin koston kierteeseen ja se nyt on viimeinen asia mitä tämä maa kaipaa.Otettaisiinko nyt ne silmät ja se suurennuslasi pois sieltä omasta navasta ja katseltaisiin pikkuisen sitä navan ympäristöäkin.Ei se aina kauniilta näytä,mutta kovalla työllä,periksiantamattomuudella,hyvillä neuvoilla ja yhteishengellä voidaan saada positiivisia tuloksia aikaan.Lakko ei muuta tee kuin yhden tai kaksi humppakahvaa lisää,kun nekin tunnit olisi voinut tuottaa tulosta sen sijaan,että istui ja söi kolme munkkia.Munkit on hyviä hetken,mutta sitten tulee paha olo!!!

Paljon melua pinkistä!

Katselin tuossa videonpätkän pojasta,joka oli ostanut Ariel-barbien itselleen.Isän reaktio oli kuitenkin se miksi video oli saanut jo niin monta katselukertaa(13milj.)ja miksi?Olihan se ukkeli sympaattinen selittäessään ylpeyttään pojastaan/pojistaan ja selvästi ihan aidosti myös iloinen.Kyllä siitä välittyi isän ihan oikea ilo,mutta se mitä tässä nyt jaksan ihmetellä on,että miksi siitä tehdään tänä päivänä noin suuri numero?Tuollaisista videoista välittyy väistämättä "pelko" siitä,että nukkeja ostavasta pojasta voi tulla homo.Tuskin tulee,mutta mitä sitten jos tulee??Jotkut hölmöt,kun jaksavat uskoa,että homoksi muututaan eikä olla sitä jo syntymästä.Ja vielä pöljemmät uskoo värien ja lelujen todella vaikuttavan lapsen seksuaaliseen suuntautumiseen,huh!

Edellä mainitun videon voi katsella osoitteessa fiidi.fi otsikolla "Poika osti nuken,isältä upea reaktio!"

Jos tyttö ostaa robotin tai lego chima paketin niin kukaan ei ihmettele.Poika ostaa nuken,niin puoli maailmaa sekoaa!
Jos tämänkin olisin ajoissa tajunnut niin voisin olla jonkin sortin some-ilmiö itsekin.Yli kolme vuotta sitten esikoiseni(poika)ilmoitti haluavansa nuken.Hänelle ei käynyt siskon vanha nukke,vaan hän halusi mennä kauppaan ja valita itselleen mieleisen nuken.En pitänyt ajatusta mitenkään kummallisena vaan me menimme markettiin ja poika valitsi itselleen nuken jossa oli jopa itkutoiminto.Kuukauden päivät hän raahasi sitä mukanaan ja hoiti hieman ronskimmin ottein,sitten se raukka hautautui pehmolelujen joukkoon.Tänä kesänä kysyin myydäänkö nukke jo eteenpäin,niin poika ilmoitti,että ei!Sitä kuulema tarvitaan aina välillä kotileikissä.

Kuopus sen sijaan rakastaa pinkkiä.Lempivärikseen hän sanoo punaisen,mutta haalii muuten kaikenlaista pinkkiä itselleen.
Jokin aika eräs ihminen sitä ihmetteli,enkä kyllä ymmärrä taaskaan että miksi?Pinkki on hieno väri ja pikku-ukko tykkää väreistä.Mitä väliä sillä on onko pojan lempiväri sininen vai pinkki?Taas ollaan sen äärellä,että jos tyttö ilmoittaa sinisen lempivärikseen,kukaan ei ihmettele.Mutta pinkkiä rakastava poikani on "ihmeellinen".
Ihan vain ihmetelläkseni tätä hössötystä,luettelen kaikki pinkit asiat mitä kuopus on valinnut.
Kolmevuotis synttäreilleen hän halusi pinkkejä sydän tikkareita.Niitä ostettiin,tottakai.

Kesällä valitsimme marketissa uusia uimakenkiä.Vaihtoehtoina olivat harmaat ja pinkit.Minäkin olisin valinnut pinkit,vaikka en kauheesti pinkistä pidäkään.Harmaat olivat vaan niin kertakaikkisen tylsät!

Unikaverina möllöttää pinkki pehmokilpikonna ja upein pussilakana on nalleilla ja pinkeillä sydämillä varustettu.
Pari viikkoa sitten olimme ostoksilla Fidalla ja kuopus löysi salkullisen pieniä koiria hoitovälineineen.Ihana setti.Kotona hän kuitenkin kertoi minulle silmät loistaen,että oli valinnut koirat koska ne sai kauniin pinkissä laukussa.Koirilla on leikitty paljon ja laukku kulkee sinne minne poikakin.

Tänä aamuna naureskelin,kun pinkki laukku koirineen oli levitelty laittialle ja aitauksissa asui koirien lisäksi pari muutakin tyyppiä.Koiran hoitajana toimi Gormiti-ukkeli,"huvipuisto" vieressä oli tehty Gormiti-linnaan ja laitteina oli mm.optimusprime ja bumblebee.Takkutukkainen barbie vartioi alasti aluetta ja kulkupelinä sillä oli hevosen vetämä rekan peräkärry.Mielikuvitusta lapsillani ainakin on ja siitä olen ylpeä.

On älytöntä,pinnallista ja huomiohakuista,jos on ylpeä lapsestaan vain sen takia,mitä hän valitsee lelukseen tai on valitsematta.
Olen suunnattoman ylpeä lapsistani,mutta en suinkaan sen takia mitä he valitsevat leluikseen tai mikä on heidän lempivärinsä.Olen heistä ylpeä,koska he ovat yksinkertaisesti vain niin huippuja tyyppejä!
 

Häät Virossa!Retkipäiväkirja osa 3

Aamu avautui lyhyen yön jälkeen väsyneenä,onnellisena ja onneksi vain vähäjanoisena.Illan viinien lomassa olin onnistunut tuhoamaan myös muutaman kannullisen silkkaa vettä.Veden juonti onkin nykyään yksi selviytymiskeinoni juhlinnan ohessa.Auta armias jos unohdan sitä vettä juoda,silloin ei kunnian kukko laula,ei minulle eikä miehelleni ja jos joku laulaa niin olkapäällä istuva piru korkeintaan.Kimeästi,hartaasti ja pitkään.
Tuona aamuna ei laulanut piru,kunnian kukko kyllä.Aamiainen maistui niin hyvältä ja suolaiselta.Innolla odotin jo siirtymistä uusiin seikkailuihin ja samalla haikein mielin kaiken ja kaikkien hyvästelyjä.Kuluneissa päivissä oli jo ollut paljon mahtavia asioita ja yksi niistä oli morsiamen vanhempien(ovat eronneet ja asuvat kukin tahoillaan) tapaaminen pitkästä,pitkästä aikaa.Kuulumisien vaihtoa,muisteloita,naurua,onnea ja taas vähän lisää muistoja.On ihanaa tuntea itsensä niin tervetulleeksi ja toivotuksi vieraaksi myös perheenjäsenten puolelta.

Kaikkia haluamiani ihmisiä en enää Laulasmaasta lähtiessäni kerinnyt hyvästellä,mutta uskon heidän tietävän sanomattakin.

Ihana morsiamen äiti ja herttainen morsian juhlatunnelmissa!<3

Rakastan autoilua tai lähinnä autossa istumista,kun saa vain istua,höpöttää ja kurkistella maisemia.Tuona sunnuntaina ajelimme kaikessa rauhassa kohti Tallinnaa,upeiden maalais ja metsämaisemien piirittäessä meitä joka suunnalta.Maisemien naamottaminen loppui,kun muistin mitä olinkaan halunnut nähdä ennen kun pääsemme perille Tallinnaan.Menomatkalla olin bongannut suurehkon kauppakeskuksen ja halusin ehdottomasti lähteä tutkimaan sen antia oikeen ajan kanssa.Mieheni ei varmaan ollut yhtään niin innokas,sillä tiedossa oli paljon kovempaa kuntoa vaativa ostoskierros,kun taannoin laivalla.Ei hänkään nyt niin hyvässä kunnossa ole,että kolmen tunnin kenkä,vaate ja laukkukaupoissa kiertely ei pohkeissa nipistelisi ja hermoja hiljaa kiristelisi.Mutta koska hän haluaa parastani niin mukisematta raahasi juhlinutta ruumistaan perässäni,kantoi kaikki kassit ja pussit sekä tuppautui oikein maksamaankin krääsää jota Marc and Spenceriltä löysin.
Olin aina haaveillut käyväni jossakin sellaisessa kaupassa kuin edellä mainittu,mutta ajattelin ettei minulle koskaan tule tilaisuutta lähteä Englantiin.No,sittenhän se mokoma rantautui Suomeen,mutta koska minulla oli päähänpinttymä ulkomailla sijaitsevasta Spenceristä niin enhän minä nyt sinne voinut marssia.Niinpä nyt tilaisuuden minulle portteja aukoessa,lompsin het sillään unelmoimaani varakkaiden ja silmissäni jopa kuninkaallisten puotiin.Pettymys oli suuri.Hieman Anttilaa korkeammat hinnat,laatu sama.Tissiliivit liialla pitsillä päällystetyt ja ainoa paita jonka halusin maksoi 40€ eikä siitä ollut minulle sopivaa kokoa enää jäljellä(miten niin siellä ei ollut hervotonta varastoa täynnä kaikkia kokoja kaikista vaatteista?Ei ollut!).Lohdutukseksi löysin kauniit riippuvat korvakorut,sellaiset jotka eivät korosta leukaperiäni eivätkä tuo esille liikaa jo valmiiksi pallottavaa naamani.Korut maksoi mies,motiiveja en tiedä enkä uskalla kysyä!

Ostosreissu päättyi janoon,nälkään ja hiertyneisiin varpaisiin.Välipalan jälkeen matka jatkui hotelliin,joka oli jo ennestään tuttu Kalev Spa.Kivasti keskellä kaupunkia,vanhakaupunki kuin pihanaan.

Näkymä Kalev spa hotellin ikkunasta.

Väsymys meinasi ottaa otetta,mutta sille ei saanut antaa sijaa vielä tuossa vaiheessa.Meillä oli vielä sen päivän loppu ja seuraava päivä aikaa tutkia taas Tallinnaa ja minä halusin ottaa siitä kaiken irti.Hieman ehostelin kiiltävää naamaani ja vaihdoin kenkiä,ukko lepuutti silmiään sängyllä,ainakin omien sanojensa mukaan,mutta minusta kuorsaus ei kuulu vain lepuutteluun,tiedä häntä...
Lepotauon ja ehostelun jälkeen matka jatkui taas.Tuliaisia ja muuta kivaa tarttui kohtuudella mukaan,mutta niiden lomassa myös nälkä alkoi kurnia vatsassa.Mikä olisikaan ollut parempi paikka kuin viime kesäinen ravintola,joka tarjoili mahtavaa ruokaa,juomaa ja tunnelmaa.Sinne siis.
Nyt en voi laittaa tähän paikkaan jossa söimme,sillä olen melko varma,että viereisessä pöydässä illasti eräs suhteellisen kuuluisa suomalainen kapellimestari vaimoineen ja seurueineen.Kuulin hyvin keskustelua,mutta kun en kehdannut tunkea lasia korvaan ja kumartua pöytään päin naama edellä niin paljon meni ohikin.Varma kun en ole niin siksi en puhu enempää.Paikka oli kuitenkin suhteellisen tasokas ja ruoka niin maittavaa kuin muistelimmekin.Ei pettymys millään lailla,ainoastaan pettymys,kun en nyt tiedä oliko herra viereisessä pöydässä se jonka luulen hänen olleen?!Onneksi oman pöydän ukko oli tuttu ja turvallinen,eikä pettymys millään lailla!

Morsian ja allekirjoittanut,onnellisina hetkessä!

 

 

Valaistunut koti-hiiri!

On paljon päiviä jolloin en halua lähteä kotoa mihinkään,en edes kauppaan.Silloin syömme pakastinta tyhjäksi ja nyhjäämme tyhjästä ruokaa pöytään.Mutta sitten on niitä päiviä,kun haluan lähteä pois kotoa,en pitkäksi aikaa,mutta muutaman tunnin reissuille lasten kanssa tai ilman.Silloin syömme eväitä tai huoltoasema ruokaa,nakkeja grillillä tai pizzaa ravintolassa.Silloin ei kaivella kaappeja eikä aivoja joudu käyttämään ruokalistan laatimiseen,ainoastaan sen lukemiseen.

Viime viikko oli varsin touhukas,oikein itsekin ihmettelen energiaani ja innostustani touhuta harvasepäivä jotakin.Eräänä innostukseni lähteenä tosin pidän aidanmaalaustalkoita kotonamme.En voinut osallistua niihin kuin kokin ja lapsenvahdin muodossa ja jälkimmäinen osoittautui varsin haastavaksi,kun kaksi remonttireiskaa olisi sutinut maalit mielellään kaikkialle muualle paitsi aitaan.Yhden päivän tuota menoa katsoessani ja kurkku suorana huutaessani,totesin että seuraavaa maalailupäivää me ei olla todistamassa.Eikä oltu!

Ennen talkooporukan saapumista,me olimme jo kaukana.Kaunis aurinkoinen päivä antoi enemmän kun aihetta lähteä tutkimaan kotikaupunkimme kotiseutumuseota.Esikoisellani tosin oli toiveena piipahtaa myös vieressä sijaitsevassa kirkossa,sillä hän oli viime vuonna kerhossa värittänyt kirkon kuvan,mutta ei yhtään tiennyt miltä siellä näytti sisällä.
Niinpä parkkeerasin auton kirkon taakse ja retki saattoi alkaa.
En ollut lainkaan tietoinen oliko kirkko edes auki,mutta tällä kertaa meillä kävi säkä ja portit aukenivat edessämme.Niin vaikuttava oli tuo Herran huone,että pojat olivat sanomattakin hissukseen ja hiippailivat pitkin käytävää ihmeissään.Kuopus olisi halunnut ostaa meille kaikki oranssit tuolit parvelta ja esikoinen vaatimattomasti alttaritaulun olohuoneeseemme.

Nokian kirkko sisältä.

Kummatkin hankinnat jäivät tekemättä eikä edes tarjousta jätetty,kun jäätelö silmissä kaksikko jo kiisi alas kirkon mäkeä ja kohti kotiseutumuseota.
Museon pihapiiri avautui meille aurinkoisena ja täynnä jonkinsortin hengellisiä ihmisiä liikkumassa hitaasti ja hiljaa.Meidän mukana venettylevä retriitti sai korviinsa linnunlaulun ja hiljaisuuden lisäksi iloista kiljuntaa keppihevosten kisaillessa ja vasaran korvia supistavaa kilkatusta,kun luovat jälkeläiseni uurastivat robottia ja vesijototeosta.Olimme kuitenkin ihan luvalla saaneet touhuta ja tämä hiippaileva seurakunta oli siellä täysin omalla vastuulla ja todellakin ihan omalla vastuullaan.

Hinttala 5.8.2015 ja keppihevoskilpailut.

Museon puoli tarjoili meille tuulahduksen vanhaa aikaa ja lasteni mielestä se oli erittäin hieno paikka jopa puisia crocseja myöten.
Päivä sai arvoisensa päätöksen,kun kotona pääsi kokeilemaan rakentamaansa kulkupeliä ja leikkimään itse tehdyllä robotilla sekä vesijohdoilla.

Esikoiseni ja minun yhteistyössä tehty kulkupeli kierrätysmateriaaleista Hinttalan kotiseutusemuseossa 5.8.2015

Sade ja pilvinen päivä keskeyttivät maalausurakan,onneksi.Sain yhden ihanan kotipäivän ja puolitoista litraa vadelmia leikkimökin takaa.

Perjantaina aita loisti jo värissään ja minä loistin rannalla kilpaa auringon kanssa,kun lapset uivat ja ilakoivat.Päivän päätteeksi aarteeni jäivät mummulaan nukkumaan ja minä suuntasin mieheni kanssa suunnittelemattomaan iltaan.On perin harvinaista,että me lähdemme yhtään mihinkään yhtään suunnittelematta,mutta joskus näinkin.Hyvän ruoan jälkeen suuntasimme kohti kaupunkia ja kohti kulttuuria.Jamit -50 ja -60 lukujen musiikin tahdissa vetivät puoleensa tätä arjesta hetkeksi irtautunutta pariskuntaa.Kun mikkiin tarttui Hintsasen Sami,tunnelma ja seura ei olisi voinut olla parempaa.

Tapio -Festivaali Tehdas 108 7.8.2015 Ihan eteen en kehdannut mennä naamottamaan,mutta onhan se Sami:)

Kaunis ympäristö,mahtavan hyvää musiikkia,viiniä,tanssia ja oman ukon käsivarret kannattelemassa läpi valssin ja foxin.

Tehdas 108 terassialue 7.8.2015

Tuona iltana koin jonkinsortin valaistuksen elämän ihanuudesta,mahdollisuuksista ja tyytyväisyydestä juuri tähän hetkeen ja olotilaan!

Kirjaimellisesti valaistunut pallinaama ja ukko-rakas!

 
 

Häät Virossa!Retkipäiväkirja osa 2

Matkustaminen on rankkaa,sen huomasin ensimmäisenä iltana kun olimme saapuneet perille Laulasmaa Spahan.Jalat olivat turvoksissa ja tunnottomat jumalattomasta kävelystä ja laivan rappusissa ramppaamisesta.En vielä aamulla ollut osannut odottaa,että matkasta tulisi jonkin sortin kuntoiluloma ihan mieheni toimesta.Hänen innostuksensa kuluttaa aikaa laivalla kävellen ja kiipeillen rappusia ei vastannut omaa näkemystäni ajan kuluttamisesta.Minä kun olisin mielummin istunut ja juonut smoothien toisensa jälkeen ja vain katsellut rimpuilevia vanhempia öukkäröivän jälkikasvunsa kimpussa.
Nyt joku miettii,että miksi en sitten vain valinnut tuota itselleni mieleistä vaihtoehtoa ja vain nautiskellut omasta ajasta pieni vahingonilon kääpiö olkapäälläni vaan suostuin (ja vieläpä mukisematta) tarpomaan laivan kerroksia vailla määränpäätä ja koluamaan niitä kahta kauppaa kuin Pariisin ostoskatuja?
Siksi kun olin aivan liikaa katsonut 24 tv sarjaa boxilta juuri ennen matkaa ja näin aivan joka paikassa terroristin,takinkääntäjän ja murhaajan.Hieman oloa helpotti,että pikaruokapaikassa takavasemmalla istui Jack Bauer,tosin kolmekymmentä kiloa pulleampana ja liian pitkänä,mutta olipahan kumminkin.

Vaikka mieheni onkin liikkúnnallisempi kun minä niin ei hän koko lomaa kävelylle uhrannut.Ensimmäisen lomapäivän ilta sai arvoisensa käänteen,kun mukaan pakattu miniläppäri suostui yhteistyöhön ja näytti pätkimättä Satuhäiden tallennettuja uusintoja.Hääfiilistä ei tarvinnut hakea,mutta koti-ikävää se helpotti.

Vielä aurinkoinen hääpäivän aamupäivä Laulasmaa span parkkipaikalla.

Hääpäivän aamu koitti aurinkoisena ja siihen se aurinko sitten loppuikin.Onneksi se ei tunnelmaa häirinnyt,kun edessä oli vielä niin paljon kivaa ja ihanaa,ettei siitä tuolloin aamulla vielä osannut edes unelmoida.
Vanhin ja yksi rakkaimmista sekä tärkeimmistä ystävistäni oli menossa naimisiin ja me saisimme olla mukana juuri tuona tärkeänä päivänä.Se jo yksin riitti nostamaan päivän tunnelman kattoon,mutta mukavan lisän toi aamupäiväinen porealtaassa löhöily ja matelu läheiseen "kyläkauppaan" löytöjä tehden.
Kauppa tarjoili niin välipalaa kuin sukkahousut,partavaahdon ja viiniäkin.Eväät iltapäivän koitokseen olivat valmiina ja minä tukkaa vaille kuosissa tuossa vaiheessa,kun kello näytti yhtä ja häät alkaisivat neljältä.

Hotellilla valmiina lähtöön!

Ajoissa olimme valmiit ja ajoissa istuimme bussissa,joka kuljetti meidät kilpaa sadepilvien kanssa juhlapaikalle.Bussi ennätti ennen sadetta,mutta vain hitusen.
Onneksi sade hääpäivänä tietää pelkkää hyvää ja näin ollen kultaisella parilla onkin mahtava ja onnellinen tulevaisuus odotettavissa sillä ihan vähään aikaan en ole niin paljon vettä nähnyt taivaan puristavan yhden illan aikana maahan.

Olin jännittänyt häitä jonkin verran(jännitän kaikkea,joten se ei yllätä minua),en sitä mikä voisi mennä pieleen enkä sitä olisko meillä kivaa.Tiesin,että jotain menee aina pieleen ja kivaa meillä on ihan varmasti.Jännitin ehkä sitä,että tuntisinko ketään muita kun ystäväni vanhemmat ja sisarukset?Jännitin,alkaisinko itkeä(tai itkeä alan kuitenkin,mutta että millä hetkellä)tai nauraa väärällä hetkellä.Kaikki pelkoni osoittautuivat kuitenkin turhiksi,mitä olin myös kerinnyt miettiä ja ilta sujui enemmän kun hyvin.
Pöytäpaikat löydettyämme,istui pöydässä heti yksi tuttu minulle,miehelleni ei,mutta ei hän muutenkaan tuntenut sieltä kun itse parin.Onneksi hän on sosiaalinen ja tutustuu hetkessä tuiki tuntemattomiin ihmisiin,niin tälläkin kertaa.

Mieheni talsimassa pihalla sateen vihdoin lakattua...hetkeksi.

Muut pöydässä olivat entuudestaan tuntemattomia,mutta uskallanpa väittää,että jo vartin jutustelun jälkeen huumori kukki kuin vanhoilla tutuilla ja loppuiltakin meni kokolailla siinä porukassa ja kivaa oli.

Hääkakku,hyvää ja ehjä ;)

Uusia tuttavuuksia,paljon naurua ja hyvää ruokaa sekä juomaa unohtamatta.Ihana hääpari,joiden kanssa todella tunnen sydämen yhteyden,heidän onni ja rakkaus.Kauniit,koskettavat puheet ja hyvä musiikki siivittivät meidät seuraavaan päivään aivan uusin fiiliksin ja ajatuksin.Kiitos Anita ja Mikko!

Yhtään menoa ei haitannut ja rehellisesti voin sanoa,että ei yhtään,vaikka vessat menivät tukkoon,vettä satoi niin että sateenvarjon kanssakin kastui,hääkakku joutui kolariin ja pari lausui valansa sisällä eikä ulkona vaikka alunperin piti todistaa sitä kauneutta ulkona.Sisätilat eivät pimentäneet tunnelmaa,päinvastoin.Läpinäkyvä teltta loi intiimin tunnelman juhlijoiden keskuuteen ja juhlan rentous sekä aitous pyyhkivät pienet vastoinkäymiset pois sateen mukana.
Voin sanoa olleeni juhlissa,jotka muistan lopun elämääni suloisena lämpönä sydämessäni!<3
 
 

Häät Virossa! Retkipäiväkirja osa 1

Perjantai 17.7

Olin valvonut matkakuumeessa edellisen yön ja herätyskellon soidessa klo 05:30 olin tietenkin umpiunessa,kuopus kainalossa ja esikoinen kylkeen liimaantuneena.Silti nousin ripeästi,en halunnut herättää lapsia siihen aikaan ja itsekkäistä syistä myös lähteminen ilman itkuisia(minun itkuisia)heilutuksia oli helpompi vaihtoehto.
Aamupala ei maistunut ja kiirekin kolkutteli olkapäätä,kun autossa piti olla jo puoli seitsemän.Vaari saapui hyvissäajoin ja kömpi poikien viereen valvomaan pienten unta,meidän startatessa matkaan tasan puoli seitsemän.
Moottoritiellä oli hiljaista,samoin autossa.Olin liian väsynyt puhumaan ja aivoni tarvitsivat hetken tuumailutauon sisäistääkseen matkan pituuden ja eron lapsista.
Tuumailuni loppuivat kuitenkin vajaan puolen tunnin ajomatkan jälkeen,kun vatsa alkoi jutella.Kamala kurina soi moottorin kanssa kaanonissa ja niinpä kurvasimme ensimmäiselle eväsetapille Pirkanhoviin.
Olin suunnitellut ostavani matkalukemiseksi jonkin naistenlehden,mutta käteeni tarttui Katja Ketun Kätilö.Ei todellakaan mitään kevyttä kesälukemista,mutta hyvää luettavaa silti.
Evääksi käteen jäi ruisleipä munalla ja take away kahvi.Eväät olivat hyvät ja vatsakin rauhoittui,mutta hintansa puolesta leipä olisi saanut sisältää vaikka kylmäsavuporoa ja sahramia,munan ja meetvurstin sijaan.

Satamassa piti olla viimeistään tuntia ennen lähtöä,mutta me olimme jo puoltatoista tuntia ennen.Jonottaminen sujui räpäyksessä,kun Kätilö kuljetti minua vuoteen 1944 ja pian en enää tiennyt olinko Suomenlahdella vai Jäämerellä.
Kirja sai jäädä autoon,samoin haave aamupala buffetista.Se oli täynnä,emmekä me olleet ymmärtäneet sitä etukäteen varata.Onneksi laivan hampurilaiset ja ihana jugurtti smoothie täytti vatsan.
Kolme kertaa koluttuamme laivan ainoaa myymälää alkoin vihdoin satama häämöttää.Aikalaisen tuulen ja sateen saattelemina pääsimme autolla maihin noin kello 13.
Vesisade piiskasi Tallinnaa ja sade ropisi auton kattoon niin kovaa,että lämpimästä autosta huolimatta tunsin kylmän veden puskevan farkkutakkini läpi,meillä ei ollut sateenvarjoja mukana.
Auto saatiin parkkiin ja me ulostauduimme parkkihallista aurinkoiseen Tallinnaan.Se oli uskomatonta,mutta totta.Yhtäkkiä farkkutakki oli aivan liikaa ja hitaastikin kävellessä tuli hiki.Sitä ei olisi hetkeä aiemmin voinut uskoa todeksi.

Meillä oli muutama tunti aikaa tallustaa Tallinnassa ennen kuin oli lähtö Laulasmaalle.
Viiden maissa hipsimme takaisin autolle ja aloimme navigoida kohti Laulasmaa Spaata.Muutaman mutkan ja voimasanan kautta löytyi vihdoin tie,joka johdatti meidät perille asti.

Mieheni mielestä ilmeisesti kaikki ilo lähtee siitä siitä,että saa huijata minua ja niin tälläkin kertaa kävi,että hän uskotteli minulle erään rutkun talon olevan meidän hotelli.Sopivasti sen murjun edessä komeili eri maan lippuja,aidattu parkkialue ja kyltti jossa luki hotelli.Minä kimitin miestäni kääntymään heti takaisin Tallinnaan eikä itkukaan ollut siinä väsymyksessä kaukana.

Luojan kiitos kuitenkin,sen keskitysleirin takaa paljastui siisti ja kaunis hotelli todella kauniilta paikalta.Huone oli siisti,hotellin ympäristö kaunis ja rauhallinen,pehmeää hiekkarantaa unohtamatta.Laulasmaa Spaa on paikka jossa sielu ja silmä lepää,suosittelen suurella sydämellä!

Sateinen päivä satuillen!

Olen kirjoittanut tämän seuraavan tekstin vuonna 2013 kustantajani sivuille blogiin,mutta nyt kun kuopukseni toistaa historiaa laitan sen tännekin.Ihmetteln vain,että kuinka hän sai kirjan käsiinsä...?

Iltasatuja päivällä

Tapahtuipa eräänä arkipäivänä;Vanhempi poikani tuli suuri ja painava kirja kainalossaan luokseni ja pyysi lukemaan sen,kokonaan.

Meillä on ollut tapana lukea iltaisin ennen nukkumaan menoa muutama sivu jotakin lastenkirjaa tai sitten minä olen kertonut keksimiäni satuja pyydetyistä aiheista.Aiheet ovat vaihdelleet sankari marsuista,lentokoneisiin ja puhuvista traktoreista Juolupukkiin.Haluan olla äiti,joka näkee jokaisessa arkipäivässä ripauksen satua ja jakaa sen lapsilleen.Mielestäni on avartavaa nähdä arjessa palanen satua kuin saduissa arkea.

Niin kaavoihini kangistunut äiti en halua olla,joka ei voisi lukea iltasatuja myös päivällä.

Äitinä minulla on myös valta päättää koska luetaan ja mitä luetaan.Niinpä päätin lukea iltasatuja päivällä.

Poikani käpertyi sohvalle kainalooni ja avasin kirjan.Selasin kirjaa ja pohdin vaihtoehtoja.Mikään ei tuntunut sopivalta sadulta luettavaksi.Eikä ihme,kirja jonka poikani toi ja jota mitä selasin ei ollutkaan mikä tahansa satukirja vaan Grimmin satukirja.

Poikani odotti ihmeen kärsivällisesti, sillä välin kun minä vaivuin muisteloiden syövereihin.

Olin saanut tuon kirjan vuonna 1986 syntymäpäivälahjaksi.Grimmin satuja on siis luettu minulle neljän vanhasta enkä tuon ikäisenä käsittänyt satuja,kuin väärin.Lumikin kuultuani en uskaltanut syödä punaisia omenoita pitkään,pitkään aikaan.Satu Juutalaisesta orjantappurapensaassa sai minut luulemaan,että Keskutorin harjoja myyvä vanha mies hirtettäisiin,luulin häntä kerjäläiseksi.Epäselväksi jäi myös kahden todella erilaisen Tuhkimon tarina,joilla kummallakin oli kyllä onnellinen loppu elämässä ja joista toinen oli poika,mutta saduilla ei ollut mitään tekemistä keskenään.

Poikani on vasta kolmen vanha,miten hänen pieni päänsä käsittäisi nämä sadut joissa onkin totta toinen puoli?

Ajatukset laukkasivat ja suljin kirjan.Katsoin kainalooni,pienet silmät tapittivat minua ja vuoroin kirjaa,kysyvästi.Hymyilin ja avasin kirjan uudelleen.Olin lukevinani, vaikka tekstiä tulikin se tuli minusta ei kirjasta.Lapselleni sadut saisivat olla satuja onnellisine loppuineen.Hirttäjäiset,kerjäläiset ja elämän kurjuus jäivät Grimmin satukirjan väliin ja kirja päätyi kirjahyllyn ylimmälle hyllylly odottamaan muutamaksi vuodeksi,ehkä aikuisuuteen.

Vielä ei ole lapseni tehtävä huolehtia elämän kurjuudesta tai pohtia asioita joita hän ei ymmärrä.Hänen tehtävänsä on pohtia vain,mitä kirjaa luetaan seuraavaksi vai leikitäänkö sittenkin!

Lääkkeet lokeroissa!

Kiertelen paljon kirpputoreja ja tapaan paljon mielenkiintoisia ihmisiä niillä reissuilla.Todella usein tapaan sellaisia tätejä ja setiä,jotka ovat kirpputorilla vain etsiäkseen jotakin tiettyä,jotakin mitä keräilevät.Aika usein se on astia,mutta yhtä hyvin myös jokin koriste-esine,kello tai vaikka vanhat aikakausi lehdet.
Olenkin aina tavallaan ihmetellyt sellaisia ihmisiä,jotka jaksvat määrätietoisesti kulkea Mariskoolien perässä,jotta takan reunalla sitten olisi ne kaikki värit rivissä tai ihmistä,joka juoksee kukkopillien kanssa pitkin keräilymessuja haaliakseen kaikki pillit takkahuoneensa lasikaappiin.Maksoi mitä maksoi!
Olenkin aina tavallaan ollut vähän ylpeä itsestäni,kun minulla ei ole mitään tuollaista keräilyn kohdetta tai niin ainakin olin luullut vielä pari päivää sitten.
Alkuviikosta siivosin eteisen kenkähyllyä ja kaappia,jossa on pelkkiä kenkiä.Viisi henkisen perheen kenkätelineessä oli yli puolet minun kenkiäni ja loput lasten sekä isännän.Surin,kun ainakin kolmet balleriinat olivat kokeneet hikisten lenkkareiden alla kiduttavan tukehtumiskuoleman ja yhdet avokkaat jouduin heittämään roskiin,kun kosteus tai hiki niistä mieslenkkareista oli tuhonnut tekonahan pinnan käyttökelvottomaksi(ja se on jo paljon,että tekonahan saa tuhottua).Tennarit sentään olivat ehjiä,mutta painuksissa ja parhaimmat korkokengät sekä nahkasaaappaat olin onneksi säilönyt kaappiin,johon kenenkään hikiset,vetiset saati tyylittömät monot eivät ulotu.
Tuossa tuoksinnassa tulin yhtäkkiä tulokseen,että olenkin keräilijä,pahemman luokan kenkäkeräilijä.Tosin kenkien keräämisessä ei ole mitään pahaa,en sentään asettele vagabondejani takanreunalle enkä maailman kauneimpia korkkareita tyynylleni,mutta haluan silti,että ne säilyvät jatkossa paremmin ja paremmassa kunnossa.
Kenkiä ei koskaan voi olla liikaa,mutta tilaa niiden säilömiseen voi todellakin olla liian vähän.
Mieheni vitsailee kenkieni paljoudesta alvariinsa,mutta ostaa silti minulle ihan pyytämättä lahjaksi kenkiä ja vieläpä sellaisia,joista todella pidän.Se onkin yksi niistä syistä miksi olen naimisissa hänen kanssaan.

Se,että omistaa/keräilee kenkiä,on myös järkevää henkisen tasapainon kannalta.Huono päivä pelastuu kauniilla kengillä,pää painuksissa kulkeminen saa aivan uuden tarkoituksen,kun masentunut  kyyry ja sumuiset silmät paikantavat leopardikuosiset balleriinat.Sen jälkeen ei enää huvitakaan nostaa katsettaan maasta,kengistä nyt puhumattakaan.
Huono tukkapäivä pelastuu myös kengillä ja kuinka niin?Vastaan taisteleva rasvaletti vaan letille,hattu päähän ja jalkaan lempi tennarit tai persoonalliset sandaalit.Näin ollen kukaan ei kiinnitä huomiota hatun alla piileksivään harakan perseeseen vaan, niin sinä kuin muutkin ihastelevat kenkiä,jotka jo pelkällä olemassaolollaan saavat ryhtisi suortumaan ja itsetuntosi kateutta herättämään.
Saattaa myös olla,että kengät eivät olekaan mikään keräilyn kohde,vaan silkka lääke.Lume tai ei,mutta kenkien kokeilu ei aiheuta ikäviä sivuvaikutuksia,riippuvuutta kyllä.
 

Todettuani itseni kenkäkeräilijäksi,satuin eräänä päivänä kirppikseltä löytämään aseen,joka todella poistaa pulman kenkien säilömisessä.
Puinen viinipullojen teline maksoi ainoastaan 1,5€ ja löysi välittömästi paikkansa eteisen rappusilta.Kätevä kun olen,tuunasin telineeseen lempivärini ja nyt siinä lepää ei pelkästään kenkäni vaan myös silmäni.
Asiasta niin kovin innostuneena,hankin seuraavalla kirpputorireissulla myös lapsille omat telineet,mutta ne ovat hiukan erialiset.Niistä kuvia myöhemmin.

Teline on maalattu Sateenkaari Perinnetaidon lakkaöljymaalilla,sävy on vanha vihreä.Maalin valinta oli silkkaa kierrätystä,koska sitä oli jäänyt yli enkä halunnut heittää pois!

Nyt on sellainen kutina,että intoiluni uusien keksintöjen parissa ei suinkaan jää kenkiin ja vaikka jäisikin,niin on minulla vielä kenkiä,jotka eivät suinkaan mahtuneet tuohon telineeseen.Nekin poloiset saattavat tarvita paikan oleiluun...
Kunhan tässä nyt saan päivässä tunnit riittämään kaikkeen siihen mitä haluan tehdä niin teen vielä paljon, sillä onhan minulla lääkkeet siihen jo valmiina!

Paska reissu!

Kävin tuossa alkuviikosta siskon tiluksilla hommissa.Hommat hoidin ihan omaan pussiin ja ihan ilman apuja.Hyvä minä!
Reissumme tosin alkoi melko koomisesti.Pojat huusivat kilpaa mahdollista taidottomuuttani ajaa isännän pakettiautoa ja siinä hässäkässä jo kerkesin unohtaa mihin olimme matkalla.Niinpä asuvalintani olikin kaikkea muuta kuin työhön soveltuva housut ja paita.Onneksi alitajuntani toimi sen verran,että itseltänikin huomaamatta olin siepannut Hai-saappaat eteisestä kyytiin.

Seuraava hidaste/haaste koitti jo puolessa välissä matkaa.Paku oli tankattava.Matkalta soitin isännälle, kysyäkseni kummallakos puolella se tankki olikaan?Ilman puhelua olisin pyörinyt asemalla ympyrää.Tankin sijainti paikallistettuna köröttelin kylmäasemalle,mutta että niinkin yksinkertaisesta asiasta,kun tankkaaminen on tehty niinkin vaikeaa kun se oli,on kyllä jo surkuhupaisaa.
Reteenä astelin auton viereen ja availin luukkua tai kuvittelin avaavani,eihän se auennut.Kuskin penkin alla olikin kuulema jokin vipunen,jota piti nostaa niin tankin ovi aukeaisi.Vähemmän reteenä istuin takaisin penkkiin ja kiskaisin vivusta.Penkki luiskahti salaman nopeasti taaksepäin ja ennen kuin kerkesin tajuta,nytkähti se takaisin eteen.Muutaman kerran rullailin penkin kanssa ees taas,rinnuksieni töniessä rattia joka toisella kertaa.Vipu oli väärä,sen minulle opetti paitsi kolhittu etumus myös edelleen kiinni jököttävä tankin kansi.
Lopulta se pikkuruinen vipunen löytyi,kun ensin olin hyvinkin käytännöllisessä kukkamekossani könynnyt kuskin  penkin alla ja kännykän valolla etsinyt sitä.Tankkasin ja matka jatkui.Hetken perästä myös retee asenteeni oli löytänyt taas paikkansa ja aurinkolasit päähäni asennetta korostamaan.
Perille köröteltiin siis asenteella ja täydellä tankilla.

Siihen oli syynsä,miksi me pakettiautolla maatilalle ruillailtiin.Tarvitsin palanutta hevosen paskaa kasvimaalle ja tilapäisessä mielenhäiriössä olin kysynyt myös anopin tarpeita ja niitä tarpeitahan oli..
Jätesäkit perässä peruuttelin(kyllä,minä peruutin ja vieläpä pakettiautolla)ladon eteen,jossa palanutta paskaa otaksuin olevan.Kolmen pakitusyrityksen jälkeen pääsin viiden metrin päähän ovesta ja repsikan puoli vain hitusen ojan puolta viistäen.Renkaat painoivat itsekkäästi levinneet voikukkapuskat lakoon,mutta tuskin se haittasi ketään, sillä kyseessä ei onneksi ollut eläimille elintärkeää viljelmää.

Tuossa vaiheessa kiittelin itseäni,sillä saappaat osoittautuivat todella käteviksi,ei pelkästään paskan takia vaan myös uskomattomien voikukkapöheiköiden ja nokkosten takia.
Saappaat suojasivat ihan kivasti,mutta sukkahousujen tilalle olisin vahingossa voinut ottaa ne kahisevat Karhun verkkarit niin ei olisi pisimmät nokkoset sääriäni niin ahnaasti nuolleet.

Kakka sujahti säkkeihin siitäkin huolimatta,että rautalapion tilalla minulla oli taipuisa ja köykäinen purulapio,päällä kukkamekko ja kaulassa kuumottava huivi.
Mutta sain minä aikaseksi muutakin,kuin hien.Nimittäin säkkikaupalla palanutta paskaa anopille ja itselle,viisi vuotiaan poikani ottamat kuvat minusta paikan päällä ja siskon tytön koulutaxi-kaverin ihmetys juhlamekossa(lapio kädessä) tallin pihalla pyörivästä äidistä,joka osoittautui kuitenkin hyvin pian vain tädiksi,joka nyt "on vaan tollanen"!

 
 
 

 
 

Hippi ottelussa!

Viime kesänä ulvoin ja ulisin,kun televisiosta ei muuta tullut kun jalkapalloa.
Sain helposti useammankin riidan aikaiseksi tai ainakin riidan alun.Mieheni vannoutuneena jalkapallo-fanina pysyi aika lailla hiljaa,ei alentunut tasolleni ja möykännyt takaisin.Siksi kai suurin osa noista riidan aluista jäikin vain aluiksi.Ja sehän tietysti kiukutti minua,joka olisin halunnut napista lisää lajin tylsyydestä ja selostaa joka ikisen kentällä tapahtuvan liikkeen,puoliksi miestäni ärsyttääkseni,puoliksi että olisin kestänyt tuota mokomaa tv:n mölinää illasta toiseen.

Mutta sitten,tapahtui jotakin.Mullistavaa ehkä.
Siskoni tyttö pyysi katsomaan omaa peliään(hän pelaa jalkapalloa),pakko oli mennä.Tai pakko on väärä sana,halusin mennä.
Kentän laidalla en ymmärtänyt yhtään mitään pelin kulusta.
Hurrasin väärissä kohdissa,nousin seisomaan,kun kaikki muut istuivat ja söin makkaraa juuri silloin,kun olisi pitänyt hurrata.
Suu täynnä makkaraa jätin hurraamatta,että pienten(ja heidän vanhempiensa) ei tarvitsisi enää muun temppuiluni lisäksi todistaa tukehtumiskuolemaa.

Tämä nyt on vähän sivuseikka,mutta en pelkästään teatterillani saanut aikaan erilaisuuden tunnetta,vaan myös vaatteillani.Kaikilla muilla vanhemmilla ja aikuisilla,korostan kaikilla,oli päällään tuulipuvut/verkkapuvut,jotakin urheilullista kuitenkin,lippalakki ainakin.No,minulla ei,eipä tietenkään.
En pidä urheiluvaatteista ja sitäpaitsi tuulipuvut kahisevat.
Minulla oli mustat leggarit,keltainen hame,vihreä villatakki,varrelliset violetit tennarit ja stetson päässä.
Olisin sopinut paremmin rodeo katsomoon tai jopa raveihin(ei talli alueelle),kuin sinne Nike-lippalakkien ja karhu-verkkareiden kokoontumisajoihin.
Aikamoiset karkelot saisi olla tiedossa,että minä tyylistäni luopuisin,enkä ehkä silloinkaan.

Ei minua siellä nolottanut,en miettinyt mitä muut minusta ajattelivat(tai olivat ajattelematta) tai tyylistäni,mutta muistan miettineeni perin vakavasti seikkaa,joka muutti ajattelutapaani melkoisesti.
Istuin katsomossa miettien,että kaiken sen mouhoomani ajan jalkapallon tylsyydestä,olisin voinut käyttää edes sääntöjen opetteluun!
Samalla havahduin siihen,että olen aika kohtuuttoman paljon haukkunut lajia,jota rakas mieheni rakastaa.Ei hän käytä energiaansa minun mielenkiinnonkohteiden haukkumiseen,vaikka kiinnostukseni kohteet ovatkin aivan eri sfääreistä kuin hänen.
Mutta odotan kyllä innolla sitä päivää kun(jos) puoli maailmaa seuraa joogaretriittiä,Satuhäitä ja tekee samalla Tarot-pöytiä,enkeleistä ja astrologiasta nyt puhumattakaan.
Epäilen vahvasti,että tuolloin saatan kyllä kuulla selostusta ja mölinää mieheni toimesta ja ihan pyytämättä.
En ole vielä kuitenkaan päättänyt,kuinka nuo minun mielenkiinnonkohteeni saavuttavat puoli maailmaa ja vieläpä television välityksellä?
Siinä voisi olla jollekin ohjelmasuunniitelija-askartelijalle haastetta,eläkeikään asti ehkä...

Tänä keväänä esikoisen ilmoitti haluavansa pallokouluun.Minä ilmoitin miehelleni haluni oppia edes ne säännöt.
Mies opetti ja minä ilmoitin poikani pallokouluun.
Nyt olen sitten "jalkapallo-äiti" .Seison kentän laidalla ja itken liikutuksesta,ylpeydestä ja lapseni rohkeudesta.Mutta nyt en hurraa,en väärissä paikoissa,en ollenkaan.Koko energiani kun menee sääntöjen sijoittamiseen ja lapseni suorituksen seuraamiseen(ei ole väliä vaikka suurin osa ajasta siellä pelattiin Mustaa Pantteria,en minä niitäkään sääntöjä hallitse).
Uskon kuitenkin,että loppukesästä jo hurraan,toivottavasti ihan oikeassa kohtaa ja suu tyhjänä!

Kuvitellen!

Kun meille tulee vieraita,kaivan aika usein kaapista ensin hääkuvat ja sitten lasten syntymäkuvat ja ristiäiskuvat.
En minä niitä nyt joka kerta kaiva kaapista enkä kaikille esittele,mutta sellaisille jotka niitä eivät ole vielä nähneet ja niille,jotka ne vain haluavat nähdä.
Joskus katselen kuvia ihan itsekseni vain ja uppoudun muisteloihin.Muisteleminen on yksi elämäni suola.
Saatan selata lasteni syntymäkuvia niin hartaasti,että en kuule enkä näe silloin muuta.Niinkuin taannoin kävi.Sohvalla istuin ja tippalinssissä selasin ensin esikoisen ja sitten kuopuksen kuvat.Tunteet,joita olen kuvien ottohetkellä tuntenut,palasivat sisälleni samoina ja liikutuin,nauroin,hämmennyin ja jopa suutuin yhdessä hetkessä yhtäaikaa.
Esikoinen oli tuolloin kerhossa ja kuopuksen ilme oli kyllä näkemisen arvoinen.Pieni raukka halusi vain tietää,missä kaikissa kuvissa hän esiintyi ja äiti sen kun ulvoi menemään,niin ilosta kuin kaihostakin.

Jossakin vaiheessa huomasin tuon utelijaan kaksi vuotiaan kadonneen kyljestäni.Pienestä rapinasta olisi pitänyt jo lähteä katsomaan mitä tapahtuu,mutta minä sen sijaan sivuutin vinkin ja katselin sumuisin silmin loppuun koko albumin.
Toivuttuani tuosta tunteiden kuohuvasta koskesta,huutelin kuopusta luokseni.
Vaan eipä tuo tullut.Oli pakko nousta katsomaan mitä pikku-herra keittiössä askarteli.
Keskellä jumalatonta paperisilppukasaa istui kuunaamainen kuopus,hymy korvissa.Keltaiset leijonasakset olivat tehneet työtä käskettyä ja jälki oli sen näköistä.Erehdyin kysymään,mitä hän oli touhunnut ja vastaukseksi sain tärykalvot puhkovan huudon.
Silloin tiesin,että silpun lisäksi oli jossakin muutakin taidetta minua odottamassa.Ja kyllä,paperisilpun alta löytyi mustalla tussilla lattiaan piirretty "suherros",joka rakkaan lapseni sanoin oli hän itse.No,niinpä tietenkin.Minä kun olin ollut niin uppoutunut kuvien katseluun,enkä varmasti ollut kerinnyt/huomannut vastata jokaiseen kuopuksen kyselyyn oliko hän missäkin kuvassa,raukka oli päättänyt itse itsensä ikuistaa ja vieläpä keittiön lattiaan.Hänen täytyi tietää ainakin jossakin syvällä sisällään,että keittiö on se äidin lempipaikka!

Tulin siihen tulokseen,että meillä on tarve tallentaa ja tarve muistaa/muistella.Kukin tekee sitä tapansa ja ikänsä mukaan,sen sain todella huomata viime viikolla.
Taannoisella mummolareissulla kävimme toki kylässä myös yhdellä mummon siskoista.Kahdeksan kymppinen mummeli touhotti heti säkillisen leluja lapsilleni lattialle,könysi itse perään ja leikki niin paloautolla kun nukellakin.Hän toimi heti useamman leikkikaverin osassa ja tekstiä tuli niin paljon,että puheliaat lapseni meinasivat jäädä kakkosiksi.
Sitten tulikin kahvittelun aika ja hautajaiskuvat.
Katselin läpi neljä albumia,joka tarkoitti siis neljät eri hautajaiset.Kahden albumin maanpäällisen elämän jättäneet sankarit olivat tuttuja,kahden tuiki tuntemattomia.
Jokaisen kuvan kuitenkin katsoin,ihan jokaisen.Eläydyin ja jos en osannut,esitin että eläydyin.Kuuntelin arkun vierellä seisovien ihmisten nimiä ja kun käänsin seuraavan sivun en enää nimiä muistanut.Onneksi kuulin nimet uudelleen ja uudelleen.
Välillä vilkaisin iso-tädin ilmeitä,kun hän selitti minulle kuvien ihmisiä ja vainajan elettyä elämää.Iso-tädin silmissä vilkkui vuoroin ilo,vuoroin suru.Välillä kaiho valtasi vanhat silmät ja hetken niissä viipyi tyhjyys.
Tunteet kulkivat laidasta laitaan niin kuin minulla hieman aiemmin omalla kotisohvalla.
Mutta niin se vaan menee,elämä.Syntymästä kuolemaan,iloista suruihin ja toisin päin.
Jatkan siis onnessani tallentamista ja muistelua,vaikka hautajaiskuviin onkin vielä (toivottavasti) pitkä matka!