Oopperajuhlista sukujuhliin osa 2

Torstai aamu koitti villatumppu suussa ja kamariorkesteri päässä. Niistäkin huolimatta kaikki oli ollut sen arvoista!
Pari buranaa naamaan ja askeleet kohti kesähotelli Tottin aamiaispöytää. Heittämällä voin todeta sen hotellin aamupalapöydän olleen yksi parhaista pitkään aikaan. Niin paljon tuoreita hedelmiä, marjoja ja ihania juustoja. Tuoretta leipää ja jopa muikkuja, että eihän sitä juhlinut ihminen muuta tarvinnut.
Olimme sen verran ajoissa jo syömässä, että pöytä löytyi helposti. Hetken päästä tupa oli täynnä ja meidänkin pöydässsä erittäin oivallista seuraa. Kaksi rouvista oli ollut myös oopperassa edellis iltana ja yksi heistä, seuraan kuulumaton, paikallinen tuttavuus, joka auliisti kertoi Tottin historiaa ja sai tarinoillaan minutkin hetkessä kahdeksankymmentä luvulle diskoon ja sen hotellin kattoterassille kaljaa juomaan. Tarinoiden, huumorin ja hyvän aamupalan siivittämänä orkesteri päässä lopetti ja villatumppu hellitti otteensa suussa. Olo alkoi olla normaalia muistuttava, joskin väsymyksellä höystettynä.
Juttua aamupalapöydässä olisi riittänyt vaikka ja kuinka, mutta minä halusin jo lähteä liikkeelle ja tutkimaan Savonlinnaa muualtakin kuin torilta, terassilta ja Olavinlinnasta.
Kamat kasaan ja autolle.
Olin edellis päivänä bongannut kirpputorin kirkon takaa ja sinne oli ehdottomasti päästävä. Käteen jäi ihana hame, matkamuistoksi Savonlinnasta.
Tottista lähteissä olin bongannut myös näyttelyn johon halusin poiketa matkalla. Johanna Oraksen ateljee ja näyttely olivat matkamme varrella. Siispä sinne suuntasi matkamme heti kirpputorin jälkeen, Punkaharjulle.
En ole koskaan nähnyt Oraksen töitä livenä, ainoastaan lehtien sivuilla joskus. En ole myöskään erityisesti niistä pitänyt, mutta halusin antaa mahdollisuuden itselleni muuttaa mielipidettä. Minusta ne olivat kuvien perusteella aina olleet todella hyvin jäljennettyjä töitä, pikkutarkkoja ja hieman sieluttomia, kiiltokuvamaisia.
Lehdissä esitetyt kuvat eivät voineet olla koko totuus, ajattelin ja näin ollen suuntasimme muuttamaan lähinnä minun käsitystäni Oraksen taiteesta.
Perille päästiin nopeasti, matkaa ei ollut kuin parikymmentä kilometriä. Kaunis paikka ja hieno ateljee, kyllä minullekin sellaiset puitteet työhuoneeksi passaisivat.

Punkaharjulla Johanna Oraksen näyttelyssä/ateljeessa.

Torstai sattui olemaan Johannan nimipäivä ja mitenkään pienesti sitä siellä ei muistettu. Ovella vastaan käveli Reijo Oras kuohuvaa kädessään ja ennen kuin ehdin itseni esitellä oli kädessäni kuoharilasi ja edessä tuoreita mansikoita. Sain lopulta esiteltyä itseni sekä Reijolle että Johannalle. Kuohuviini oli hyvää.
Kiersimme näyttelyn verkkaisesti. Muutama ihan mukiin menevä yksilö pompsahti sieltä esiin, muuten ne olivat kuin olivatkin taidokkaasti jäljennettyä asetelmaa ja harmaita kukkia. Miehensä myi tauluja kuin autokauppias autoja, siinä kohtaa meinasi tulla kiire. Viimeistään kun katsoi taulujen hintoje oli kiire muuttunut pakokauhuksi. Taiteilija itse oli kyllä herttainen tapaus, hänestä jäi lämmin kuva....
Kaikesta huolimatta minulle jäi sieltä muistoksi painokuva omistuskirjoituksella, kiitos siitä! Laitan sen seinälle kun löydän sille paikan, olenhan jollakin lailla tähti matolla, joskin ihan omalla räsymatolla ja kotona. (tähdet punaisella matolla taulu on kuulemma ollut ihan cannesissa asti esillä)

Tähdet punaisella matolla.

Taulu takaa, omistuskirjoituksella.

Samainen seutu tarjoili meille myös lounaaan ja niin saattoi matka jatkua.

Olen varmasti rasittavuuteen asti ärsyttävä matkakumppani. Jos minulla ei ole pissahätä, nälkä tai jano, haluan pysähtyä jokaiselle kirpparille jonka bongaan matkan varrelta , nähtävyyksistä puhumattakaan. Mieheni teki aika monta äkkijarrutusta ja U-käännöstä minun huomatessa kirpputorin tai nähtävyyden.
Veijo Rönkkösen patsaspuiston kohdalla Parikkalassa tehtyä u-käännöstä ei varmasti kadu kumpikaan. Niin oli hieno paikka, että sinne voisi vaikka vartavasten lähteä uudestaan!
Kuinka paljon onkaan hienoja paikkoja Suomi pullollaan ja kuinka monen nähtävyysmerkin ohi sitä ajaakin eikä laiskuuttaan viitsi poiketa. Suosittelen pyähtymään, kokemaan, näkemään ja aistimaan, yllättymisistä puhumattakaan!

Savonlinnasta Imatralle, jonne olimme siis menossa, ei ole kamalan pitkä matka, mutta minun kanssani siihenkin sai kulumaan päivän.
Imatarlle menimme siksi, kun kumpikaan meistä ei ollut koskaan käynyt siellä. Hotelli sijaitsi keskellä kaupunkia ja autolle oli maksuton paikka hotellin katolla.
Halusin tietysti nähdä Imatrankosken ja sen valtionhotellin, molemmat näin mutta toisen kuivana ja toisen vain ulkoapäin.

Kuiva Imatrankoski.

Hotellin terassi tuli tuttuakin tutummaksi ryytyneille matkailijoille, vaikka kerkesimme me Imatrallakin koluta kolme kirpputoria, supermarket alueen ja saada ähkyn hampurilaisista.
Terassilla oli mukavaa istua ja katsella pokemoneja metsästäviä nuoria, kuunnella naapuripöydän keskustelua politiikasta ja lomautuksista varsinkin kun ässä oli suhiseva  ja toinen keskutelija nuokkui aika aijoin lonkerolasiinsa nojaten.
Mutta tuli se nälkä terassillakin. Niin olimme väsyneitä, että emme jaksaneet etsiä mitään muuta ravintolaa kuin hotellin oman, se kun oli juuri siinä missä istuimme. Ja nyt täytyy sanoa, että onneksi jäimme sinne. Niin hyvää, mureaa ja täydellistä naudansisäfileepihviä en ole koskaan aiemmin syönyt.
Uuniperuna kyljessä oli vauvan pään kokoinen ja kastike pihvillä kermainen ja juuri sopivan pippurinen. Vieläkin pystyn maistamaan tuon taivaallisen ruoan kieleni päällä.
Jos siis ikinä suuntaatte Imatralle, menkää Center Hotel Imatraan ja tämän hotellin bistroon syömään. Kyllä kannattaa ja varsinkin, kun en kaduilla kulkiessamme löytänyt muuta kun Rosson ja mäkin niin voin luvata, että niissä käymättäkin tiedän ettei parempaa ainakaan saa!
Uni vei mennessään jo ennen puolta yötä. Hyvä niin, sillä seuraavana päivänä odotti pitkä matka mamman kanssa Luumäelle sukujuhliin ja ennen Luumäkeä monta kirpparia, nähtävyyttä ja Kouvola!