Kiitos ja anteeks!

Olen miettinyt paljon sitä mitä sanoin Studio55 ohjelmassa perjantaina. Sitä kuinka tärkeää on kiittää ja arvostaa ihmistä vielä hänen eläessään. Olen miettinyt, voiko sen tehdä niin ettei tee itsetään numeroa tai huomionhakuista akkaa. Ja olen miettinyt, miksi ei saisi tehdä hieman itsestään numeroa, kun on kerran kiitoksen asialla. Niin, minä tiedän, että ajattelen välillä liikaa.
Tänään aamulla, monen ikävänkin sattuman kautta ymmärsin, kuinka tärkeää on sanoa ihmisille, että välittää heistä ja kuinka tärkeää on kiittää heitä syystä tai toisesta. Siinä ei mielestäni ole mitään "amerikkalaista", jos kertoo läheisilleen rakastavansa heitä muulloinkin kun kriisin keskellä tai kiittää tai arvostaa ääneen jos siihen on syytä.
Amerikkalaiset ovat tosin ymmärtäneet sen ennen meitä ja pitävät täysin normaalina asiana sellaista, mitä me pidämme tekopyhänä ja oman itsen esilletuomisena. Suomalaiset ovat suomalaisia, hitaasti lämpeneviä, kyräileviä, kylmiä ja surusilmäisiä. Suomalaiset eivät puhu ja pussaa, suomalaiset paheksuvat julkista kiittämistä tai huomiota, muka ja miksi? Ei meidän enää tarvitse piiloutua suomalaisuuden taakse. Kyllä me jo nyt tänä päivänä voidaan halata ilman syytä, kiittää mummoa televisiossa ja lausua rakkauden sanoja, vaikka joka päivä ja monta kertaa. Eikä siitä saa siirappista tekemälläkään, sillä olemmehan kuitenkin suomalaisia :)
Jos minusta joku ihminen tuntuu minulle tärkeältä, ystävältä, kerron sen hänelle. Kerron sen hänelle useamman kerran, eikä ole väliä ajatteleeko hän samoin. Jos saan hyvää palvelua, niin kuin eilen laboratoriossa, kiitin hoitajaa sydämeni pohjasta ja lopuksi innostuin vielä halaamaan, sillä hän oli hoitaja paikallaan. Otti pyörtymisriskini tosissaan, kertoi hauskan jutun ja sai huomioni muualle. Mikään ei sattunut, mutta ennen kaikkea paljon jäi mieleen. Ajattelin sillä siunaamalla hetkellä kertoa, kuinka hyvä hän minua kohtaan oli ja kiittää. Rouva ei mennyt hämilleen vaan oli oikeasti otettu. Olin kaiketi onnistunut siinä mihin pyrin eli arvostamisessa ja kiittämisessä.

Liian paljon pidetään asioita sisällä, liian paljon haudotaan yksin asioita. On ani harvoja asioita, joita ei voisi tärkeän ihmisen kanssa jakaa. Oikeastaan kaiken voi jakaa jos vain haluaa. Parempi olisikin puhua asioista niiden oikeilla nimillä, niin vältyttäisiin väärinkäsityksiltä ja loukkaantumisilta. Kokonaan niiltä välttyminen on mahdotonta, minimoiminen mahdollista. Puhumattomuus on myöskin pitkälle sen suomalaisuuden syytä, sen taakse piiloudutaan vaikka halu puhua olisikin kova. On täysin väärin välittää muiden sanomisista ja jättää siinä pelossa, että naapurin Heikki tai kummin kaiman täti saattaa sanoa jotakin, sanomatta sydämellään olevia asioita. Aina on joku joka jaksaa olla kiinnostuneempi muiden asioista kun omistaan. Muutos puhumisen tielle lähtee itsestä ja vain itsestä. On hyvä miettiä pelkääkö yleensäkin puhua tunteistaan, mielipiteistään ja muusta vain sen takia, että on arka vai sen takia, että joku voi ajatella siitä jotakin muuta. Minusta on myös hyvä miettiä, jättääkö puhumatta sen takia, kun eivät suomalaiset puhu vai sen takia ettei halua puhua. On kuitenkin pelottavaa, että niin monet jättävät puhumatta vaikka haluaisivat puhua paljon enemmän, vain sen takia mitä se naapuri siitä sanoo jos kuulee tai oma äiti, vielä pelottavampaa se olisi jos jätettäisiin puhumatta sen takia että ollaan suomalaisia. Se ei ole mikään syy!
Niin kiitos, kunnioitus, arvostus ja anteeksi pyytäminenkin kuuluvat puhumiseen ja ne kulkevat käsikädessä. Ei tehdä näiden asioiden  eteen esteitä, vaan yritetään lähteä muutoksen tielle jokainen itse itsestämme. Niin moni asia olisi varmasti paremmin, jos vain uskallamme tehdä itsestämme hieman numeroa, kiittää ja kumartaa siihen suuntaan mihin kuuluu ja kulkea rinta rottingilla rakkauden käsipuolessa!

.