Erityisherkkä tuli ulos kaapista nyt jo jokin aika sitten. Minäkin olisin tullut ulos kaapista jos olisin erityisherkkä, en ole, olen vain erityinen minä ja siihen päälle herkkä.
En tiedä minkälaisen diagnoosin saisin jos menisin kertomaan tämän kaiken lääkäriin? Ehkä jonkin erityisherkän tai en mitään. Pelottaa toisaalta, että en saisi mitään, olisin edelleen luokittelematon ja valta säilyisi omissa käsissäni. Vaikea minua varmaan olisi diagnosoida. Suurpiirteinen(tunteissaan ei koskaan), hauska ja itkuinen, tunteiden kauhakuormaaja. Koti-ihminen, joka rakastaa aurinkoa, mutta ei osaa nukkua muuta kun pimeässä ja hiljaisessa huoneessa. Tykkää ihmisistä ja juhlista, mutta juttelee mielummin pienemmässä porukassa ja istuu iltaa muutaman kaverin kanssa. Rakastaa hyvää ruokaa ja samalla miettii niitä lapsia, jotka kaapivat tyhjää kattilan pohjaa Afrikassa, kurkkua alkaa kuristaa. Nauraa hyville vitseille, mutta ei loukkaaville. Kritisoi itseään ja maailman tyhmyyttä sekä uskoo naivisti, että se mitä on itsellä ei ole muilta pois tai toisin päin ja että rakkaus voi pelastaa maailman ja lopettaa sodat! Tämä jo varmaan riittäisi, jatkan vielä kuitenkin, kun nyt kerran aloitin.
Mutta, minä olen herkkä, minä olen herkkä minä. Lapsena istuin mielikuvitusystäväni kanssa nojatuolin takana teellä ja takapihalla suuren haapapuun juurella, pakosalla tätä maailmaa. Vaikka ei minun lapsuuteni mitenkään kamala ollut. Itkin itseni uneen, jos olin mielestäni suututtanut isäni tai koin, että pikkusiskoa rangaistiin väärin perustein. Muistin sen kauan juuri sellaisena tunteena kuin silloin ja muistan edelleen. Kuoroleirillä siskon kanssa piilotin siskon piirrustukset oman kenkäni sisään, jotta kukaan ei repisi niitä(niitä oli revitty aiemmin ja haukuttu rumiksi, sisko ei ehkä muista, kun oli onneksi aika pieni), tunsin valtavaa kipua sydämessä siskon puolesta, suojelun tarve oli valtaisa ja itkin silloinkin itseni uneen.Tosin odotin aina, että hän nukahtaa ensin. Sekin muisto on tunteen kanssa edelleen käsinkosketeltava. Yksitoista vuotiaana itkin vuoden lähes putkeen. Halusin olla kokoajan äidin lähellä ja iltaisin odotin sängyssäni, että muut nukkuivat jotta saatoin hiippailla hiljaa peittoni kanssa kirjastohuoneeseen nukkumaaan, seinän takana nukkui äiti. Olin vuoden väsynyt ja itkuinen, en muista kuinka se loppui...
Halusin antaa ja auttaa jo lapsena. Kymmenen markan viikkorahasta annoin keskustorin kupeessa kököttänellee harjakauppiaalle viisi markkaa joka kerran kun ohi kuljin eli usein. Kerran ostin häneltä pienen harjan ja annoin sen joululahjaksi mummolleni. Se käpertynyt vanha mies säälitti minua, mutta se sääli ei ollut sairasta, vaan sääliä sillälailla hyvällä tavalla. Halusin auttaa. Myöhemmin luin lehdestä, että hän myi niitä harjoja, jotta hänen tyttärensä saattoi kouluttautua kunnolla ja rauhassa. Eli minä autoin häntä, näin ainakin uskon.
Teininä ja nuorena aikuisena en osannut hallita tunteitani. Ne tulivat sellaisina kuin tulivat ja missä vain ajasta ja paikasta välittämättä. Myöhemmin olen oppinut hallitsemaan niitä jollakin tasolla, vaikka pois niistä en koskaan olekaan yrittänyt oppia. Edelleenkin itken missä sattuu ja milloin sattuu. Nauran jos naurattaa ja huudan jos huudatuttaa. Kannan asioita kotiin, enkä pääse kovin hyvin ohi vaikeiksi kokemistani asikoista. En jää niihin asumaan, enkä tuleen makaamaan, mutta minun on hetkessä paha olla ja pystyn palaamaan niihin tunteisiin ja muistoihin liiankin hyvin takaisin. Ne eivät tarvitse olla kummallisiakaan muiden mielestä, minulle ne saattavat lähennellä henkilökohtaisen maailman loppua. Uutisia en juuri pysty katsomaan, ne ahdistaa. Facebook on paha, sillä siellä saattaa törmätä rannalle kuolleeseen lapsen kuvaan(sen kuvan jälkeen en hetkeen saanut henkeä, oksetti ja sydän löi tuhatta ja sataa. Tuskan tunne oli valtava, enkä jaksa uskoa että kukaan ymmärtää kuinka sen kuvan koin, vaikka ehkä joku ymmärtääkin...), poikaan joka kärsii kosketuksesta ja vanhukseen, joka on viikon pyörinyt kotonaan omissa ulosteissaan ja nälissään. Sieluni särkyy joka kerta ja joka kerta sen uudelleen kokoaminen on hidasta ja vaikeaa. Mitä useammin se särkyy, sitä vaikeampi on enää löytää kaikkia palasia oikeille kohdilleen. Koen kaiken valtavan suurena, niin surun, säälin, pettymyksen kuin ilon, onnen ja rakkaudenkin. Sitä on valtavan vaikeaa selittää, kun tuntuu ettei siitä kärsi sillälailla, sairauden lailla tai että muut lähellä kärsisivät. Se on kuin sisään rakennettu pieni suuri, ylimääräinen reseptori, joka sykäyttelee tunteita lottokoneen lailla. Lisäosana siinä on myötäelämisen kauha, joka kippailee myötätuntoa ja hengessä elämisen santaa sekaan niin paljon, että välillä voi todellakin kuvitella miltä toisesta tuntuu!
Ensi viikolla menen lääkäriin, koska minulla puhkesi vajaa vuosi sitten paniikkihäiriö. Ensimmäisen kerran, kun se tuli; luulin että kuolen. Rintaa puristi ja siihen sattui. Ajatukset harhailivat, sydän löi miljoonaa ja taju tahtoi lähteä. En saanut henkeä. Matkalla ensiapuun, kerkesin suunnitella omat hautajaiset paniikinomaisesti, itkeä valmiiksi lasteni ikävää, joka ei tietenkään edesauttanut kohtauksen loppumista, vaan pahensi sitä ja kirota omaa heikkouttani. Olin ehdottomasti omasta mielestäni heikko ihminen, kun sellaisen kohtauksen sain ja vielä monta kertaa. Enää en ajattele niin, nyt ajattelen olevani vahva, sillä näen siihen johtaneet syyt ja osaan myöntää sen sekä elää sen kanssa, toisn vielä hieman heikosti.
No, ensiavussa reiteeni tökättiin piikki ja suustani tungettiin pilleri jos toinenkin, vettä päälle. Makasin yksin ja haukoin henkeä, ajattelin luovuttaa ja antaa mennä. Lääkkeet alkoivat vaikuttaa ja ensimmäinen huoli oli lapset. Heillä ei ollut hätää, mutta minulla oli. Sätin itseäni ajatuksesta luovuttaa ja itkin surkeuttani, voimattomuuttani ja häpesin omaa pienuuttani. Minulla on lapset, en voi luovuttaa, en HALUA luovuttaa. Hoitajat viipottivat ympärilläni ja vaihtuivat tahdilla. Minussa oli kiinni piuhoja, lappuja ja laite sekä venäläinen naislääkäri. Se empaattinen ihmisenkeli oli tehnyt paperitöitä samassa huoneessa, sermin takana johon minut tuotiin. Hänen työaikansa oli jo kolme tuntia aiemmin loppunut(sen sain kuulla yhdeltä hoitajalta jälkeenpäin) ja siinä hän istui, silitti hiuksiani, puhui rauhallisella äänellä ja piti minua toisesta kädestä kiinni. Hän ei lähtenyt mihinkään, vaikka hoitajat vaihtuivat ja minua hoitanut lääkäri viipyi. Hän kysyi, kun olin rauhoittunut, mistä arvelin kohtauksen johtuneen? Hän selitti minulle mikä se oli ollut ja sen etten kuole siihen. Hän käski minun ottaa yhteyttä heti ensitilassa omaan lääkäriini ja pyysi, että ottaisin itseni paremmin huomioon, kuuntelisin omiakin tarpeitani. Minua hoitanut lääkäri sen sijaan tokaisi, että kohtaus oli ainoa laatuaan, eikä minun tarvinnut enempää hoitoa miettiä. Minä tyhmä kuuntelin tuota monotoonista ihmisrobottia, enkä ottanut yhteyttä omalääkäriini ensitilassa. Kohtaus uusi ja uusi taas, sitten vielä kerran ja toisenkin. Sen jälkeen kun minulta lähti sen kohtauksen aikana taju, otin yhteyttä lääkäriin. Sain ajan silloin noin kuukauden päähän ja nyt ensi viikolla se koittaa. Siellä ei ole minua silittänyt lääkäri vastassa. Siellä on lääkäri jonka olen tavannut kurkkukivussa ja kuumeessa. En tiedä mitä odottaa, en tiedä mitä sanoa, tiedän vain että menen sinne omana itsenäni ja olen vain herkkä minä!
Ja miksi nyt sitten avaudun tänne, kun tämäkin varmasti saa taas pään sekaisin ja tunteet pintaan? No siksi, että juuri sinä voit olla erityinen ja herkkä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti