Viikkoon en nukkunut kunnolla, säntäilin yöt, säntäilin päivät. Ruoka ei maittanut ja virtaa oli kuin pienessä apinassa muutaman energiajuoman jälkeen.
Perjantai aamuna vatsa meni oikeasti sekaisin, niin sekaisin, että jouduin apteekkiin apua hakemaan. Onneksi pari pilleriä ja muutama lasillinen tehojuomaa saivat vatsan tasoittumaan ja minulla pysymään tajun päässä. Päivän menu oli kuitenkin vain pieni purkillinen mustikoita, banaani ja lukemattomia kupillisia teetä. Paikallislehden toimittaja kyllä valehteli, ettei minusta mitään ulospäin näkynyt, no ei vain kehdannut sanoa, kun ei tunneta!
Ilta koitti melkoista haipakkaa, enkä olisi kuuna päivänä selvinnyt ilman apua niistä kaikista tarjottavista ja kahvinkeitosta. Onneksi olin kerrankin kaukaa viisas ja hankin itselleni toimeliasta apua. Näin ollen sain itse keskittyä juhlintaan ja seurusteluun.
Muutamalta ihmiseltä(tärkeältä sellaiselta)jäi juhlassa pitämäni puhe väliin. Kirjoitan puheen tänne nyt niin hyvin kun sen muistan.
"Tässä tämä nyt on ja kustantajani sanoin: kaunis kirja sisältä ja päältä. Kirjoitat hyvin ja sulavasti, tekstiä on helppo lukea. Kirja on harvinainen ja avoin tunnustus mummolle, onnea.
Olen aina(niin kauan kun olen osannut)kirjoittanut ja aina olen halunnut kirjoittaa. Kaksitoista vuotiaana luin kirjan Pikku Naisia. Kolmetoista vuotiaana äiti vei katsomaan elokuvan Pikku Naisia. Ihailin siskoksista(kenellekään ei tule nyt varmasti yllätyksenä) Jo`ta. Halusin olla vielä joskus kuin hän, yhtä rohkea ja päämärätietoinen, kuin hän. Ja nyt olen kuin hän, tosin olen oikeasti olemassa.
Kuinka sitten kirjoitin tässä elämäntilanteessa(pienet lapset kotona koko ajan, ei työhuonetta, ei juuri omaa rauhaa)? Sitä minä ihmettelen itsekin. Kirjoitin milloin missäkin ja milloin sattui. Ulkona puutarhapöydän ääressä, keinussa, vessassa, yläkertaan vievillä rapuilla, sängyllä ja lastenhuoneen lattialla. Suurimmat kiitokset kuuluvatkin miehelleni. Hän on jaksanut olla läsnä ja tukea, kun minä olen tempoillut tekstin kanssa yö myöhällä ja liihotellut tunteiden vallassa illan jos toisenkin.
Eikä tämä sekoilu vieläkään ole helpottanut. Nyt kun kirja on tässä, vuoroin inhoan sitä, vuoroin rakastan. Olen ylpeä saavutuksestani ja vastaavasti ihmettelen kuinka koskaan olen mitään näin paskaa kirjoittanut. Että jos ei ole helppoa minulla, ei taatusti ole helppoa miehellänikään!
Käsikirjoituksesta oltiin kiinnostuneita parissakin paikkaa ja sain hyvää sekä rakentavaa palautetta myös muutamalta kustannustoimittajalta, vaika eivät käsikirjoitusta kustantaneetkaan. Se on ollut arvokasta palautetta verronkin minulle, joka vasta tungen alalle untuvikkona.
Kustantajani ei halunnut muuttaa käsikirjoitusta eikä tehdä siihen suuria muutoksia. Toinen taho olisi halunnut muokata sitä niin etten omakseni olisi tunnistanut enää. En lähtenyt siihen peliin, vaan kuuntelin sydäntäni (tässäkin asiassa). Aika näyttää oliko se virhe vai ei! Tähän kohtaan luen pätkän kirjastani, se sopii tähän ja päättää puheeni samalla."
Ote kirjasta:
"Ulkona oli alkanut satamaan. Ikkunaa peitti sadepisaroiden muodostama heleä verho. Musta yö taustana, valon piristämät pisarat ikkunassa.
Hän nousi katsomaan lämpimissä väreissä välkkyviä sadepisaroita. Kaikista niistä tuhansista pisaroista heijastui katulamppu, kaikissa niissä hän seisoi, yksin.
Pisaroissa olisi saattanut nähdä, vaikka koko maailman, jos se olisi ikkunan taustana levittäytynyt. Pienen maailman niissä näki kuitenkin, naapuritaloja, katulamppuja, Anri ja kaikki tämä jokaisessa pisarassa erikseen ja silti yhdessä. Se olisi ollut hänen oma ihmeellinen maailmansa, jos hän ei olisi kuin tarkoituksella luonut itselleen yksinäisyyttä ja olisi ollut siinä vankina.
Pisaroita valui hiljaa alaspäin ja Anrin kuva toisensa mukana tärähti hiljaa ikkunan karmiin, meni rikki.
Hän katseli ikkunan itkua ja kurkkua alkoi kuristaa. Tuli pakottava tarve itkeä, mutta silmistä ei vuotanut ainuttakaan kyyneltä. Ainoastaan päähän pakkautui painetta, naama vääristyi irvistykseen ja silmiä kirveli.
Hän ei osannut itkeä, ei tuntenut vielä tarpeeksi yksinäisyyttä. Sen sijaan tuntui kuin hän olisi pelkkä möykky epäonnistumisia. Tunne oli vahva, mutta ei vahvuudestaan huolimatta saattanut kyyneleitä silmiin. Ei vaikka hän peilin edessä irvisteli ja murehti oloaan.
Siinä irvistellessään, hänen mieleensä muistuivat taas eräät sanat mummon suusta. "Ihminen, joka ei tee virheitä, ei yleensä tee yhtään mitään". "
Julkkarijuhlat olivat enemmän kun onnistuneet, enkä unohda niitä koskaan! Tunnelma oli lämmin, hauska ja aito. Kiitos siitä kuuluu kaikille, jotka olivat läsnä ja kaikille jotka elivät sitä mukana jossakin muualla.
Olo on nyt helpottunut, tavallaan. Takki on tyhjä, tavallaan. Alitajunta raksuttaa ja sormet syyhyävät päästä taas jo seuraavan, jo aloitetun tekstin pariin, sitten kun siltä tuntuu, sitten kun sydän niin sanoo! Olen onnellinen, kiitos!
 |
| Tässä kohtaa oli enää muutama kirja jäljellä, suosio yllätti! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti