310 päivää ja 1540 tuntia = Esikoisromaani

Arvoisat lukijat!
 Blogi on ollut hiljainen ja syystä. Viimeisten reilun kolmensadan päivän aikana olen tarponut poluilla, jotka olivat minulle ennestään lähes tuntemattomia. Kolmen lastenkirjan kirjoittanut koti-äiti otti itseään niskasta kiinni suunnattoman inspiraation vallassa ja saattoi loppuun pöytälaatikkoon aloitetun kirjan. Työ on ollut raskasta, kivaa, haastavaa, pelottavaa, naurettavaa, itkettävää ja loputonta epävarmuutta täynnä.
Minkään luominen ei ole koskaan helppoa, sillä sitä varjostaa pelko. Pelko siitä, osaanko ja olenko tarpeeksi hyvä?
Näyttelijä Jussi Lehtonen totesi viime lauantaina Inhimillisessä Tekijässä, että taiteen tekemiseen liittyy aina riski ja se riski on otettava, oikeastaan muuten ei voi taidetta tehdäkään. Kummallista, kuinka yhdessä noin pienessä lauseessa on niin suuri voima. Se voima on nyt kannatellut minua nämä muutamat edelliset päivät. Edessäni on niin suuria asioita ja niiden edessä tunnen itseni hyvin pieneksi ja samalla  kiitolliseksi.

Viime syksynä kävin Jaakko Ryhäsen konsertissa, takahuoneessa Seppo Hovi murjaisi vitsin siitä, miksi naiskirjailijoita on vähemmän; tiskipöydän reunalla ei ole helppo kirjoittaa. Tuosta voisi herkempi ottaa itseensä, minä en, sillä niin paljon totta vaikka vitsi olikin.
Oikeastaan viimeiset yhdeksän kuukautta olen kirjoittanut milloin missäkin. Sängyllä, lasten leikkiessä viereisessä huoneessa.

Ergonomiset työasennot, mitä ne on?

Keittiön pöydän ääressä, joka on surkuhupaisa työhuoneeni muutenkin.

Yllättävän siisti työhuone/keittiönpöytä. Teen itseasiassa kaksinkertaisen työn, kun kirjoitan ensin kaiken käsin ja sitten vasta koneella!

Lattialla, vessassa, autossa(en kyllä ajanut itse), ulkona ja yläkertaan vievillä rappusilla. Ajatus on keskeytynyt yhden tunnin aikana keskimäärin kymmenen-sata kertaa, syynä on ollut kaatunut mehu olohuoneessa, kaatunut lapsi olohuoneessa, sisarustappelut, pätkivä dvd,  tilaisuuden tuoma taide seinissä, haava sormessa, kuivuneet tussit ja takka joka syöksi savut sisään eli noin 1540 tunnin kohdalla keskytyksiä on ollut niin paljon etten osaa laskea.
 Useammin kuin kerran olen yllättänyt itseni miettimästä, kuinka ihmeessä olen saanut yhtään mitään aikaiseksi? No, minä olen työtön, vaikka siltä ei tunnu ja minä olen jättänyt tekemättä asioita, kuten siirtänyt siivoamista viikoilla, pessyt pyykkiä vasta, kun kaapista puhtaat loppuvat, syönyt samaa ruokaa kolme päivää(kokata on tarvinnut siis vain pari kertaa viikossa), kulkenut yöpaidassa iltapäivään asti, lahjonut lapsiani dvd levyillä, legoilla, värityskirjoilla ja karkilla. Näin jälkeenpäin ajateltuna, se kannatti. Siivota ehdin myöhemminkin(ja uskoisin, että mielummin muistelen vanhana kirjallisia saavutuksiani, kuin joka viikko siivottua kotia), eivätkä lapseni ole traumottuneet ajoittaisesta lahjomisesta. Kirja ei olisi syntynyt, jos olisin keskittänyt voimavarani sellaiseen minkä voi tehdä myöhemminkin. Lapset eivät joutuneet kärsimään, sillä en työntänyt heitä komeroon odottamaan vaan odotinkin todella useana iltana miestäni töistä kotiin, jotta hän voi leikkiä lasten kanssa ja minä kirjoittaa. En ole halunnut kirjoittaa lasteni kustannuksella, vaan heidän kanssaan ja se on ollut se suurin haaste.
 Sanomattoman suuri kiitos kuuluukin juuri miehelleni. Hän on jaksanut katsella tempoiluani kirjan kanssa(sekoilua), antanut kirjoittaa iltaisin lasten nukkuessa, vaikka se on juuri sitä harvinaista yhteistä aikaa. Ihmetellyt ehkä joskus öisin, kun mamma on rynnännyt kännykkään tallentamaan juuri päähän putkahtanutta ajatusta ja silittänyt päätä kirjan "syödessä" minua sisältäpäin, hieronut hartioita, kun pää ei käänny sivulle ja lohduttanut epätoivon itkun tullessa. Ilman häntä, en ehkä olisi vienyt tätä loppuun!

Toisinaan ei pelkästään näyttänyt tältä, vaan myös tuntui :)

Suhteellisen helppoa on kirjoittaa, helppoa ei kuitenkaan ole löytää käsikirjoitukselleen kustantajaa. Helpotus siitä, että käsikirjoitus on valmis on huikea. Itse tanssin pitkin kämppää, kun painoin viimeisen pisteen paperiin. Hurmosta kesti kaksi päivää. Sitten alkoi kustantajien listaaminen, käsikirjoituksen lähettäminen ja pitkä odotus.
Kustantamot saavat satoja käsikirjoituksia vuodessa, jopa ne pienet. Kielteisiä vastauksia sateli ja yritin olla lannistumatta niiden alla. Se oli vaikeaa. Lähes kaikki mainitsevat, etteivät anna palautetta kirjoituksista, onnekseni sain kuitenkin muutaman todella hyvän ja kannustavan palautteen eräiltä kustantajilta ja vaikka he eivät kirjaani ottaneetkaan, se loi uskoa minuun enkä lannistunut.
Lopulta sain kaksi myöntävää kirjettä. Yhdestä hieman isommasta ja sitten pienemmästä kustantamosta. Muutaman viikon päästä kävi ilmi, että suurempi kustantaja halusi muuttaa käsikirjoitusta liikaa(aika näyttää oliko se hyvä vai huono asia), en ryhtynyt siihen, sillä silloin se ei olisi sitä miksi sen loin. Päädyin pienempään ja asiat alkoivat edistyä vauhdilla. Noin kuukauden päästä kirja näkee päivänvalon ja pääsee luettavaksi.
 Minulla ei kuitenkaan vielä ole nimeä piireissä ja edessä odottaa vähintään yhtä suuri työ kun itse kirjoittaminen, nimittäin itsensä markkinointi. Hitsit, että olen siinä huono! Kirjoittaminen on kuitenkin se mitä haluan tehdä ja sen halun eteen olen valmis töitä tekemään! En jaksa uskoa, että mikään haave toteutuu vallan itsestään ja hyvä niin, sillä silloin siihen ei pääse vaikuttamaan itse!
Kirjoitin varsinaisen kustannussopimuksen esikoisteoksestani samana päivänä kun ilmoitin esikoiseni esikouluun , melko paljon tunnetta mahtui yhteen päivään, jännitystä, pelkoa, iloa ja onnea!

Ja tämähän ei tähän jää. Minulla on jo seuraava teos tekeillä, itseasissa hyällä mallilla jo. Sen myötä vaipuilen välillä omiin maailmoihini ja lapsilla on hauskaa kun ajatuksissani lupailen yhtä ja toista. Viimeksi taisin luvata matkan Ranskaan. Miksi, en tiedä? :)