Elämä viivalla!

Välillä tulee näitä hetkiä,kun mietin,että miksi en vaan voi olla sellainen ihminen,joka kulkee muiden mukana?Miksi en lukion jälkeen hankkinut jotakin työllistävää ammattia?Miksi menin vain vuosiksi töihin ja haahuilin eri koulujen välillä,etsimässä jotakin sopivaa ammattia?Etsimässä itseäni?No,se projekti lienee aina kesken...
Enkä edes tiedä todella,ovatko kaikki muut edellä mainitun kaltaisia,mutta juuri nyt tuntuu,että ovat.En minä tietentahtoen kulje vastavirtaan,menen niinkuin sydän sanoo.Joskus se sydän voisi kyllä järkeäkin tykyttää...joskus.

Vähän aikaa sitten löysin erään laatikon,jonka olen ottanut mukaani kotoa lähtiessäni eli noin neljätoista vuotta sitten.Laatikosta löytyi muutamia kiiltokuvia,tarravihko,jossa oli "karvatarroja",valokuva mummosta,papasta ja minusta,kun olin vauva sekä ystävä kirja.
Muistan tuon ystäväkirjan niin hyvin.Sain sen syntymäpäivälahjaksi,kun täytin kymmenen vuotta.Se on valkoinen,pehmeäkantinen ja sen kannessa on kissa sekä koira.Niin söpö ja herkkä.
Ensimmäisen sivun olen täyttänyt itse.Aika monessa kohdassa on pelkkä viiva,merkiksi kai etten tiennyt vastausta niihin.Haaveammatin kohdalla lukee kuitenkin;Äiti.
Kavereiden kirjoissa lukee varmasti opettaja,näyttelijä,kirjailija ja jopa poliisi,mutta omassa kirjassani olen ollut rehellinen.
Ei se tietenkään tarkoita,ettenkö olisi myös halunnut olla opettaja ja paljon muuta,mutta ennen kaikkea äiti.
Nyt minun ei kai enää tarvitse ihmetellä,että miksi haahuilin niin kauan,lähes kolmekymppiseksi?Vaikka minun pääni se miettii ja ihmettelee aina!

Ensimmäinen vauvakuume minulle iski jo neljätoista vuotiaana.Haaveilin vauvoista,pienistä varpaisista ja nöpönenistä.Synnytyksestä en haaveillut,itseasiassa vauvakuumeni oli sillä tasolla,että kuvittelin saavani sen kuin ihmeen kaupalla,ilman kipua ja tuskaa.
Onneksi olin tuolloin ujo ja flanellipaitaan sonnustautunut poikavartaloinen rillipää.Ei ollut vaaraa/toivetta,että kukaan lähellä oleva poika olisi minuun ihastunut ja kuumettani hoitanut,joten haaveiluni haaveilin itsekseni ja käsien ulottumattomiin jäi vauva,pelkäksi hoitamattomaksi kuumeeksi,onneksi.
Tuon kokemuksen jälkeen vauvakuume muuttui krooniseksi ja sen huiput tulivat ja menivät.Koskaan se ei kuitenkaan kokonaan ohi mennyt.
Jos neljäntoista vanhana vauvakuume oli kova,niin parikymppisenä ei enää.Silloin piti soosailla elämässä ja elämällä.Kuume oli,mutta piilossa.Morkkiksessa se nosti päätään ja silloin kun kuvittelin tavanneeni elämäni miehen.Onneksi ne olivat vain kuvitelmia,sillä niistä miehistä,olisin kyllä jäänyt yksinhuoltajaksi ennen kuin ensimmäinenkään lapsi olisi maailmaan ehtinyt.
Soosailu oli siis sen hetken sana ja teko.
Eikä siinä kaiken kiireen keskellä olisi jäänyt aikaakaan moiselle vauvakuumeelle.Piti käydä töissä,viikonloppuisin baarissa,välillä sekä töissä että baarissa,suunnitella seuraavien pippaloiden asu,pohtia oliko valkoviini jo vähän tylsä,pitäiskö vaihtaa punaviiniin?,keksiä juhlimisen aiheita tyhjästä ja rampata tylsinä iltoina pubivioissa loistamassa älykkydellään ja vain sen tähden,että silmissä häämötti palkinto,joka yleensä oli kannu kaljaa tai jotain muuta yhtä junttia,mutta hyvää.
Kerrankin ystäväni kanssa(jostain kumman syystä,halusimme olla omat erilliset joukkueet,kun yleensä olimme yksi ja sama joukkue)vietimme arki-iltaa visaillen.Kysymykset olivat minulle melko pahoja,paitsi jokuset jääkiekkoon liittyvät.Eräskin kysymys kuului näin:"Mikä on Akaa?".Lappuseeni kirjoitin:"varmaan joku bändi".Arvata saattaa,että en minä eikä ystäväni taaskaan voitettu,mutta kiitos akaan,saimme palkinnot.

Olin joskus nuorena kuvitellut,että viimeistään kaksikymmentäviisi vuotiaana minulla olisi jo lapsi ja olisin tottakai naimisissa.No,siinä iässä ei sitten ollut miestä eikä paljon vauvaakaan.Siitä iästä se silti lähti.Hiljainen erkaantuminen joka päiväisestä menemisestä,juhliakaan ei tarvinnut ihan joka viikonloppu.Menoa oli edelleen,mutta ei niin kovalla sykkeellä kuin aiemmin.Silmissä alkoi siintää ne haaveet perheestä ja niiden haaveiden toteutumisen eteen oli tehtävä töitä.
Sitten tapasin mieheni.Se tarina onkin tarina erikseen.
Kaksikymmentäseitsemän vuotiaana minusta vihdoin tuli äiti.Siitä asti olen ollut haaveammatissani,siitä asti olen tehnyt tasan sitä mitä haluan eli olla äitinä lapsilleni joka päivä.Koti-äitinä ei ole helppoa,taloudellisesti.Me saamme mieheni kanssa ei edes puolta siitä yhteensä,mitä tuo kovaa julkisuutta saanut yksinhuoltaja tienaa.Hyvin paljon ja paljosta on täytynyt luopua,että saan olla haaveilemassani tilassa.Kaikki on kuitenkin luopumista vain omasta kivasta ja ns.hyvästä jota ilman pärjää kyllä ja silti voi olla onnellinen.Välillä on viikkoja,kun tarvitsee kaivaa kaikki tyhjät pullot varastosta ja kellarista,että saa ruokaa pöytään,onneksi niitä on vähemmän,mutta on kuitenkin.Vielä ei ole tarvinnut nähdä nälkää.Heikkoina hetkinä katselen työpaikkailmoituksia ja kuvittelen elämän edes hetkeksi hieman helpommaksi,taloudellisesti.Kurkkua alkaa kuitenkin aika nopeasti kuristaa ja vesi nousta silmiin.Enhän minä muitakaan töitäni kesken jätä,miksi siis jättäisin lapseni ja sen mitä eniten maailmassa rakastan?Ei koti-äitiys ole ammatti eikä työ,se on elämäntapa ja suuri halu,sydämen asia,jonka eteen joutuu tekemään enemmän töitä,kuin tehtaalla.Rahallinen palkka on paska,kaikki muu rahassa mittaamatonta.Vastuu on minulla,ei tehtaan johdolla.Vastuu on vain kallein ja rakkain,siksi se on vastuun taakkana raskain,mutta arvokkain.Tämä on valinta,järjen vastainen valinta,taloudellisesti.Jos saisin muutaman sata euroa enemmän kuukaudessa,olisi tämä järjellinen valinta,taloudellisestikin.Oma valinta ja kyllä minäkin välillä  valitan,mutta valittaisin minä myös tehtaalla.Ei aina voi olla vain hyviä päiviä.
Kautta kiven ja kannon voin silti sanoa,että jos minä saisin 6000€ kuukaudessa en valittaisi,taloudellisesti.Herää kysymys,että kuinka paljon kyseisellä ihmisellä täytyykään olla asiat pielessä,kun tuollaisesta kehtaa märistä?Uskon vakaasti,että hän on onneton,onneton ja onneton.Rahan takaa hän ei näe sitä mikä on kaikkein arvokkainta,ihan todella sääliksi käy!
Aika aikaansa,niin nopeasti lapset kasvavat,että kerkiän aivan varmasti vielä töihin,kun pikku herrat kouluun menevät.Hankin sitten jos haluan niitä ylellisyyksiä,omaa kivaa ja kesämökin.Salaa silti haaveilen,että kotona odotan koulusta kotiin palaavia lapsiani.Välipalaksi annan halin ja illalla keräilen pulloja ja tölkkejä kellarista.Silti me olemme onnellisia.Silti olen onnellinen,olen onnellinen äiti!