En minä niitä nyt joka kerta kaiva kaapista enkä kaikille esittele,mutta sellaisille jotka niitä eivät ole vielä nähneet ja niille,jotka ne vain haluavat nähdä.
Joskus katselen kuvia ihan itsekseni vain ja uppoudun muisteloihin.Muisteleminen on yksi elämäni suola.
Saatan selata lasteni syntymäkuvia niin hartaasti,että en kuule enkä näe silloin muuta.Niinkuin taannoin kävi.Sohvalla istuin ja tippalinssissä selasin ensin esikoisen ja sitten kuopuksen kuvat.Tunteet,joita olen kuvien ottohetkellä tuntenut,palasivat sisälleni samoina ja liikutuin,nauroin,hämmennyin ja jopa suutuin yhdessä hetkessä yhtäaikaa.
Esikoinen oli tuolloin kerhossa ja kuopuksen ilme oli kyllä näkemisen arvoinen.Pieni raukka halusi vain tietää,missä kaikissa kuvissa hän esiintyi ja äiti sen kun ulvoi menemään,niin ilosta kuin kaihostakin.
Jossakin vaiheessa huomasin tuon utelijaan kaksi vuotiaan kadonneen kyljestäni.Pienestä rapinasta olisi pitänyt jo lähteä katsomaan mitä tapahtuu,mutta minä sen sijaan sivuutin vinkin ja katselin sumuisin silmin loppuun koko albumin.
Toivuttuani tuosta tunteiden kuohuvasta koskesta,huutelin kuopusta luokseni.
Vaan eipä tuo tullut.Oli pakko nousta katsomaan mitä pikku-herra keittiössä askarteli.
Keskellä jumalatonta paperisilppukasaa istui kuunaamainen kuopus,hymy korvissa.Keltaiset leijonasakset olivat tehneet työtä käskettyä ja jälki oli sen näköistä.Erehdyin kysymään,mitä hän oli touhunnut ja vastaukseksi sain tärykalvot puhkovan huudon.
Silloin tiesin,että silpun lisäksi oli jossakin muutakin taidetta minua odottamassa.Ja kyllä,paperisilpun alta löytyi mustalla tussilla lattiaan piirretty "suherros",joka rakkaan lapseni sanoin oli hän itse.No,niinpä tietenkin.Minä kun olin ollut niin uppoutunut kuvien katseluun,enkä varmasti ollut kerinnyt/huomannut vastata jokaiseen kuopuksen kyselyyn oliko hän missäkin kuvassa,raukka oli päättänyt itse itsensä ikuistaa ja vieläpä keittiön lattiaan.Hänen täytyi tietää ainakin jossakin syvällä sisällään,että keittiö on se äidin lempipaikka!
Tulin siihen tulokseen,että meillä on tarve tallentaa ja tarve muistaa/muistella.Kukin tekee sitä tapansa ja ikänsä mukaan,sen sain todella huomata viime viikolla.
Taannoisella mummolareissulla kävimme toki kylässä myös yhdellä mummon siskoista.Kahdeksan kymppinen mummeli touhotti heti säkillisen leluja lapsilleni lattialle,könysi itse perään ja leikki niin paloautolla kun nukellakin.Hän toimi heti useamman leikkikaverin osassa ja tekstiä tuli niin paljon,että puheliaat lapseni meinasivat jäädä kakkosiksi.
Sitten tulikin kahvittelun aika ja hautajaiskuvat.
Katselin läpi neljä albumia,joka tarkoitti siis neljät eri hautajaiset.Kahden albumin maanpäällisen elämän jättäneet sankarit olivat tuttuja,kahden tuiki tuntemattomia.
Jokaisen kuvan kuitenkin katsoin,ihan jokaisen.Eläydyin ja jos en osannut,esitin että eläydyin.Kuuntelin arkun vierellä seisovien ihmisten nimiä ja kun käänsin seuraavan sivun en enää nimiä muistanut.Onneksi kuulin nimet uudelleen ja uudelleen.
Välillä vilkaisin iso-tädin ilmeitä,kun hän selitti minulle kuvien ihmisiä ja vainajan elettyä elämää.Iso-tädin silmissä vilkkui vuoroin ilo,vuoroin suru.Välillä kaiho valtasi vanhat silmät ja hetken niissä viipyi tyhjyys.
Tunteet kulkivat laidasta laitaan niin kuin minulla hieman aiemmin omalla kotisohvalla.
Mutta niin se vaan menee,elämä.Syntymästä kuolemaan,iloista suruihin ja toisin päin.
Jatkan siis onnessani tallentamista ja muistelua,vaikka hautajaiskuviin onkin vielä (toivottavasti) pitkä matka!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti