Sain helposti useammankin riidan aikaiseksi tai ainakin riidan alun.Mieheni vannoutuneena jalkapallo-fanina pysyi aika lailla hiljaa,ei alentunut tasolleni ja möykännyt takaisin.Siksi kai suurin osa noista riidan aluista jäikin vain aluiksi.Ja sehän tietysti kiukutti minua,joka olisin halunnut napista lisää lajin tylsyydestä ja selostaa joka ikisen kentällä tapahtuvan liikkeen,puoliksi miestäni ärsyttääkseni,puoliksi että olisin kestänyt tuota mokomaa tv:n mölinää illasta toiseen.
Mutta sitten,tapahtui jotakin.Mullistavaa ehkä.
Siskoni tyttö pyysi katsomaan omaa peliään(hän pelaa jalkapalloa),pakko oli mennä.Tai pakko on väärä sana,halusin mennä.
Kentän laidalla en ymmärtänyt yhtään mitään pelin kulusta.
Hurrasin väärissä kohdissa,nousin seisomaan,kun kaikki muut istuivat ja söin makkaraa juuri silloin,kun olisi pitänyt hurrata.
Suu täynnä makkaraa jätin hurraamatta,että pienten(ja heidän vanhempiensa) ei tarvitsisi enää muun temppuiluni lisäksi todistaa tukehtumiskuolemaa.
Tämä nyt on vähän sivuseikka,mutta en pelkästään teatterillani saanut aikaan erilaisuuden tunnetta,vaan myös vaatteillani.Kaikilla muilla vanhemmilla ja aikuisilla,korostan kaikilla,oli päällään tuulipuvut/verkkapuvut,jotakin urheilullista kuitenkin,lippalakki ainakin.No,minulla ei,eipä tietenkään.
En pidä urheiluvaatteista ja sitäpaitsi tuulipuvut kahisevat.
Minulla oli mustat leggarit,keltainen hame,vihreä villatakki,varrelliset violetit tennarit ja stetson päässä.
Olisin sopinut paremmin rodeo katsomoon tai jopa raveihin(ei talli alueelle),kuin sinne Nike-lippalakkien ja karhu-verkkareiden kokoontumisajoihin.
Aikamoiset karkelot saisi olla tiedossa,että minä tyylistäni luopuisin,enkä ehkä silloinkaan.
Ei minua siellä nolottanut,en miettinyt mitä muut minusta ajattelivat(tai olivat ajattelematta) tai tyylistäni,mutta muistan miettineeni perin vakavasti seikkaa,joka muutti ajattelutapaani melkoisesti.
Istuin katsomossa miettien,että kaiken sen mouhoomani ajan jalkapallon tylsyydestä,olisin voinut käyttää edes sääntöjen opetteluun!
Samalla havahduin siihen,että olen aika kohtuuttoman paljon haukkunut lajia,jota rakas mieheni rakastaa.Ei hän käytä energiaansa minun mielenkiinnonkohteiden haukkumiseen,vaikka kiinnostukseni kohteet ovatkin aivan eri sfääreistä kuin hänen.
Mutta odotan kyllä innolla sitä päivää kun(jos) puoli maailmaa seuraa joogaretriittiä,Satuhäitä ja tekee samalla Tarot-pöytiä,enkeleistä ja astrologiasta nyt puhumattakaan.
Epäilen vahvasti,että tuolloin saatan kyllä kuulla selostusta ja mölinää mieheni toimesta ja ihan pyytämättä.
En ole vielä kuitenkaan päättänyt,kuinka nuo minun mielenkiinnonkohteeni saavuttavat puoli maailmaa ja vieläpä television välityksellä?
Siinä voisi olla jollekin ohjelmasuunniitelija-askartelijalle haastetta,eläkeikään asti ehkä...
Tänä keväänä esikoisen ilmoitti haluavansa pallokouluun.Minä ilmoitin miehelleni haluni oppia edes ne säännöt.
Mies opetti ja minä ilmoitin poikani pallokouluun.
Nyt olen sitten "jalkapallo-äiti" .Seison kentän laidalla ja itken liikutuksesta,ylpeydestä ja lapseni rohkeudesta.Mutta nyt en hurraa,en väärissä paikoissa,en ollenkaan.Koko energiani kun menee sääntöjen sijoittamiseen ja lapseni suorituksen seuraamiseen(ei ole väliä vaikka suurin osa ajasta siellä pelattiin Mustaa Pantteria,en minä niitäkään sääntöjä hallitse).
Uskon kuitenkin,että loppukesästä jo hurraan,toivottavasti ihan oikeassa kohtaa ja suu tyhjänä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti