Puhelun päätyttyä en aikaillut.Tunnissa olin pakannut poikien ja omat kamppeet kasaan ja seuraavaksi istuimmekin jo autossa matkalla Pohjois-Savoon.
Mummolle en luonnollisesti kertonut mitään tulostamme,se oli täydellinen yllätys.
Harvoin harrastan mitään extempore reissuja(extempore on minulle jo todellista extremeä),koska olen niin totaalisen mukavuudenhaluinen ja todellinen koti-ihminen,etten jaksa ja pysty kovin kauaa olemaan vieraassa paikassa.Siksi toisekseen,on paljon helpompaa toimia lasten kanssa kotona,kun kylässä.Mummolaa en silti laske ihan sellaiseksi kyläpaikaksi,jossa tarvitsisi koko ajan pingottaa ja askeleitaan varoa.Siellä olen kyllä kuin kotonani,vaikka en annakaan lasteni syödä riisipiirakkaa sohvalla tai pyyhkiä suutaan mummon päiväpeittoon.
Oikeastaan minulle käy mummolaan mennessä aina niin,että sieltä en pois tahtoisikaan lähteä.
Niin kävi tälläkin kertaa.
Viime keskiviikkoisen matkani alussa pohdin kyllä muutamaan otteeseen,että olikohan lähtö kahden kohtalaisen eloisan pojan kanssa yksin matkustaminen kuitenkaan se ihan viisain juttu?Oriveden kohdalla (jo) huomasin oman paitani olevan väärinpäin,kuopuksella eripari sukat ja esikoinen oli lähtenyt talvilenkkareilla,vaikka pyysin häntä pukemaan vain lenkkarit.No,oma vika kun en lähtiessä tarkastanut ja oma vika kun luotin viisi vuotiaaseen.
Jämsässä pojille iski nälkä ja pissahätä.
Kerrankin olin ollut kaukaa viisas ja pakannut mukaan voileipiä ja mehua pulloihin sekä rusinoita.
Jämsän Shellin henkilökunta kiittää varmasti,kun parkkipaikalla puskapissatin lapseni,istutin takaisin autoon,löin leivät ja mehut käteen ja juoksin itse sisälle vessaan.Mitään en kuitenkaan ostanut,koska minulla myös oli mukana oma ruisleipä ja vesipullo.
Myyjän pitkistä katseista saatoin päätellä säälin ja hiljaisen ajatuksen yksin matkustavasta äidistä kahden vilperin kanssa ja vieläpä niin köyhän,ettei edes kahvia raaskinut ostaa asemalta.Huikkasin lähtiessäni kiitos ja hei,johon myyjä tyytyi vastaamaan monotonisesti "Tervetuloa uudelleen".En tiedä oliko se kutsu,sääliä vai vinkki pysyä poissa jatkossa?
No,Jämsä jäi ja edessä häämötti Jyväskylä.
Jyväskylä oli ja meni,sillä lapset olivat niin täynnä kurkkuleipiään ja laimeaa mehua,ettei turhalle tauolle ollut tilaa siinä vaiheessa.
Niin meni Äänekoski ja koitti Viitasaari.Viitasaarella oli pakko pysähtyä,pissa tuli kirjaimellisesti lahkeesta yhdellä meistä ja minulla kolotti kahvihammasta niin paljon,että Seon myyjä sai villisti laukkaavat asiakkaat,kiitoksen ja hein kanssa myös kahvista rahaa.Sen sijaan minä tyydyin katsomaan sääliä silmissäni myyjää,joka yritti hymyillä laukkaavan kaksikon pippeli-vitseille.
Kerroin myyjälle,että olimme ylltäysmatkalla mummolaan,johon myyjä totesi hiljaa "sehän on kiva",mutta ei toivottanut meitä tervetulleiksi uudelleen.
Matka jatkui.
Noin tunti ennen määränpäätä,mieheni laittoi työnumerostaan viestin mummolle,että "Teille saapuu ovelle-paketti tänään klo 19-20 terveisin *****-kuriiripalvelut".
Mummo oli tietenkin kerinnyt soittaa sukulaiset ja ystävät läpi,miettiä mahdollisia arpajaisvoittojaan ja jopa pelätä pommia.
Mieleen ei kuitenkaan ollut tullut kysyä numeroa numeropalvelusta,onneksi,sillä silloinhan meidän yllätys olisi mennyt pilalle.
Noin klo 19:05 saavuimme pihaan ja esikoinen laukkasi sisälle matkalta ostettu ruusukimppu sylissään.
Mummon ilme oli kyllä näkemisen arvoinen.Hyvä kun hän tahtoi tajuta edes ketä oli tullut ja ruusujakin hän puristi niin kovaa käsissään,että ajattelin niiden olevan jo tunnissa kuivakukkia.
Mutta kaikesta siitä hämmennyksestä ja yllättyneisyydestä saattoi läpi nähdä suuren onnen ja ilon.
Eikä aikaakaan,kun pihasauna oli jo lämmin,pizza uunissa ja minä lasten kanssa saunassa.Pojat pääsivät saunasta jäätelön ääreen ja minä sain ottaa kunnon löylyt,kylmän lonkeron odottaessa saunan eteisessä.
Onnellinen ei ollut pelkästään mummo,vaan myös minä.
Niin kuin olen joskus aiemminkin sanonut,olen ihminen joka tekee asioita jos ne tuntuvat hyvältä ja sydän niin sanoo.
Minun sydän ei pelkästään sanonut vaan se käski lähteä mummon luo.Tunne oli niin vahva,että mitään muuta vaihtoehtoa minulla ei ollut,kun lähteä.
Monessa muussakin elämän asiassa olisi syytä kuunnella sydäntään ja toimia sen mukaan.Kun sitä oikein kuuntelee,ei mene harhaan.
Mummo oli yllättynyt,mummo oli onnellinen,eikä mummon puheessa enää kaikunut yksinäisyys ja ikävä.400 kilometriä,kuusi tuntia ja säälivät katseet olivat kaiken vaivan väärti!
P.s ja esikoisen talvilenkkarit,olivat nekin jokin tarkoitus.Mummolan ojasta löytyi vielä kasa lunta ja kyllä,kengät olivat kaivuuhommissa enemmän kuin otolliset!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti