Onnellinen sekopää!

Luovuus ruokkii luovuutta,niinhän sitä sanotaan.Minun kohdallani se kyllä pitää paikkansa,ainoastaan sitä luovuutta alkaa sitten tulla ovista ja ikkunoista.Niin tälläkin kertaa ja kiitos kuuluu ainoastaan eikä yhtään ironisella sävyllä,entiselle englannin kielen opettajalleni ja hänen näytelmäprojektilleen johon otin/otan osaa.

Olen jo pitkään täydennellyt erästä lastenkirjan raakiletekstiä ja odottanut jotakin täydellistä heräämistä sen kokonaisuudessa.Ikuisuuskirjanikin on saanut muutaman sivun lisää,mutta sen kanssa menee kyllä vielä vuosi jos toinenkin.
Nyt kun olen saanut raakileen siirrettyä ranskalaisista viivoista sisällölliseksi tekstiksi ja melkein jo kirjoittanut puhtaaksikin,iski minulle ongelma piirtämisen saralla.

Olen mielestäni hyvä monessa asiassa,mutta en missään ylitse muiden.Ja ylitse muiden tarkoittaa asioita joissa itse olen hyvä,ei ylitse muiden ihmisten osaamisen.
Osaan ihan hyvin laittaa ruokaa,ommella,kirjoittaa,laulaa,näytellä,tanssia(valssia,foxia,humppaa ja jenkkaa),soittaa pianoa,meikata ja leikata omat hiukseni.Mutta en osaa kunnolla piirtää,maalata ehkä,mutta en piirtää.
No okei,olenhan kuvittanut itse kaksi kirjaani,mutta niihin minulla sattui olemaan hyvä visio ja helppo toteutus.Nyt törmään tähän piirtämiseen uudelleen.Piirtää pitäisi kuvat kirjaani,mutta en osaa tarpeeksi hyvin kertoa kenellekään lahjakkaalle piirtäjälle pääni sisäistä kuvitusta ja itse olen aivan liian tumpelo siirtämään ajatukseni piirrosten muodossa paperille.
Kaksi yötä valvoin ja pohdin toteutusta piirroksista.Sitten kyllästyin valvomiseen,väsyttikin jo niin pirusti.
Muutama päivä sitten päätin lopettaa surkuttelun ja tarttua kynään.Pää vilisi ideoita ja kauniita kuvia,mutta kynä tuotti paperille jotakin aivan muuta.Kuin jonkun muun tekemiä.Kolme versiota lensi heti roskiin ja yksi takkaan,masennuin ja heitin kynän kirjaimellisesti nurkkaan.Kuvat eivät jättäneet minua rauhaan ja taas valvoin.Turhauttavaa.Mutta sitten se iski,tajusin,että piirrustustyylini oli ollut täysin väärä ja sen myötä myös ajatukseni kuvien toteutuksesta väärä.
Kun sitten oivalsin tyylini ja amatööri taidoillani keksimän tekniikan niin johan alkoi luonnistua.Nyt kuvia on kasassa jo kuusi,eikä niissä ole mitään huonoa.Olenkin itseasiassa aika hyvä piirtämään.

Piirtäminen avasi vuosia lukossa olleen maalaamisen tarpeeni myös.Ideoita alkoi puskea ja pääkin keveni huomattavasti,kun ideat pääsivät kankaalle.
Raukka pääkoppani onkin kaivannut kevennystä jo kesästä asti,mutta minä se olen vain sitkeästi luonut ja luonut,lähinnä siellä pään sisällä ja ahtaus alkoi olla jo käsin kosketeltavaa.Se oli kuin kymmenen henkinen perhe 20 neliöisessä yksiössä ja jokainen haluaisi oman huoneen.
Tuntuu,kuin päältäni olisi riisuttu pakkopaita ja pääni ympäriltä olisi katkennut kuukausia kiristänyt kuminauha,olo on kevyt.
Vielä kevyemmäksi sen tekee ajatus siitä,että amatööritaitelijana saan tuhertaa ja luoda pääni sisäistä kuvaa ihan millä tekniikalla tahansa ja ihan millä vain,vaikka kuopukseni sormiväreillä tai esikoiseni tusseilla.Minulla ei ole koulutuksen tuomaa painetta onnistua opetettujen tekniikoiden puitteissa eikä minua rajoita pelko arvostelusta,koska olen vapaa kaikista kahleista ja sosiaalisista paineista pelkästään olemalla sellainen kuin olen ja luomalla mitä luon.
Kun kirjoitin tuohon sormivärit,ajatus alkoi kiehtoa todella.Olen minä niillä joskus jotakin tehnyt,mutta en niin sanotusti luomis tarkoituksessa.Kunhan nyt olen ensin selättänyt tarpeeni sutia akvarelleilla ja öljyväreillä,keskityn ehkä sormiväreihin.Mahtavaa,kun on jo uusi idea odottamassa vaikka ei edellinenkään ole vielä paperilla!

En todellakaan ole ihminen,joka kadehtii muita.Huomaan silti,että olen kuitenkin vain inhimillinen itseäni kohtaan tuntiessani kateutta niitä kohtaan,jotka suunnilleen lapsesta asti tietävät mikä heistä tulee isona.Opiskelevat sen ammatin ja menevät töihin.Heille riittää se työ josta ovat haaveilleet ja jokin kiva liikunta harrastus muutaman kerran viikossa siihen päälle.Ja nyt en millään lailla aliarvosta ihmisiä,joille riittää se työ ja jumppa.Ihailen heitä todella.Välillä haluaisin,että se riittäisi minullekin.
En tiedä olisinko helpompi ihminen ja tasapainoisempi,jos olisin kampaaja tai sairaanhoitaja.Tai kävisin töissä kahdeksasta neljään.Maanantaisin zumbaisin ja keskiviikkoisin vesijuoksisin.Ei tarvitsisi miettiä ja ajatella toteutusta kuville päässä,ei siirtää ajatuksia tekstiksi,kirjaksi.Ei tarvitsisi ahdistua ja ihmetellä,kun sille ei mitään syytä löydykään,ei tarvitsisi sekoilla ja olla luova.Mutta olisinko silloin se mikä olen?En.Olisinko onnellinen?Ehkä,mutta en kauan.
Jospa onkin niin,että en itse valinnut tätä tietä,vaan se tie valitsi minut?Ja sillä tiellä ajan,ilman karttaa ja navigaattoria,mutta onnellisena sekopäänä!