Olin koko alku syksyn paininut saamattomuuden ja nuopean mielialani kanssa,en saanut kertakaikkiaan oikein mistään otetta.Kirjoittaminen takkuili niin paljon,että oli pidettävä viikkojen tauko.Ajatus ei juossut eikä kynä pysynyt kädessä.
Yksi pieni kirjoitus facebookissa,joka sisälsi yhden pienen pyynnön/kutsun ja joka lopulta muuttui yhdeksi isoimmista ja merkityksellisimmistä asioista tähän astisessa elämässäni.
Jo heti lupauduttuani tekemään roolin Shakespeare näytelmästä King Lear,tunsin jonkinlaista helpotusta tuskassani päästä eteenpäin.
Niin kuin olen ennenkin sanonut,luovuus luo luovuutta ja näin todellakin on.
Kaivoin jo syksyllä esiin vanhan plarin ja aloin selata vuorosanojani Cornwallin herttuana.Matkustin hetkessä viidentoista vuoden päähän ja samat tunnelmat iloineen ja itkuineen valtasivat minut välittömästi.Silloin jo tiesin,että projektista johon olin lupautunut,ei tulisi olemaan helppo.En vain tuolloin vielä tiennyt mitä kaikkea saisin sen mukana.
Marraskuussa 2014 kävin hakemassa ohjaajalta plarin pätkän,kohtauksen joka tulisi kohdalleni esitettäväksi. Pelkästään jo se,että hain sen plarin sai aikaan melkoisen muutoksen.Minulla oli mitä odottaa ja siitä intoutuneena ryhdistäydyin myös muilla elämän alueilla.En minä nyt jumppaan mennyt saati ruennut siivoamaan kahta kertaa viikossa,mutta kummasti alkoi kirjoittaminen taas luistaa ja ajatus kulkea.
Tekeillä ollut lastenkirjakin sai punottua juonenhaarakkeet yhdeksi juureksi,melkein itsestään ja idea uudesta kirjasta ampaisi lähtöruutuunsa samoihin aikoihin.
Joulu meni ja loppiaisen jälkeen aloin tosissani odottaa ensimmäisiä harjoituksia tai harkkoja niin kuin lapseni niitä kutsuivat.
Facebookiin ilmestyi meille projektiin osallistuneille oma ryhmä,jossa kulkivat niin aikataulut,päivät kuin viikotkin.Itse odotin omia ensimmäisiä harkkojani melko pitkään,kun kaikkien omien menojen seasta ongittava vapaa-aika ei aina sopinut yksiin muiden kanssa.Mutta lopulta se onnistui ja ensimmäiset harkat olivat käsillä.
Vaikka olenkin kova jännittämään,niin tuolloin en juuri jännittänyt.Muistan ajatelleeni,että siellä on tyyppejä joille minun ei tarvitse selitellä mitään,meillä on sama tausta.
Ja näinhän se oli.En tuntenut entuudestaan (ekalla harkkakerralla)kuin yhden,mutta ennen ensimmäistä repliikkiä koko poppoo tuntui omalta.Varsinkin kohtaukseni kuopus,vartija,joka hymyllään sulatti paatuneimmankin silmänkaivajan ja äärimmäisen vihan sijasta olisi tehnyt mieli mennä halaamaan tuota kultaista poikaa.
Harjoitukset sujuivat niin hyvin,että en olisi millään halunnut odottaa seuraavia,onneksi ne olivat jo seuraavana päivänä.
Viisitoista vuotta vanhaa plaria luettuani ymmärsin,että historia todella toistaa itseään.Minulla oli siihen ympyröitynä kohta,jonka olin jo tuolloin autuaasti jättänyt sanomatta ja edelleen tein sitä samaa.
Oli kova työ saada upotettua kalloon repliikki,jota en aiemminkaan ollut halunnut omaksua,mutta kyllä se sieltä sitten tuli.Hiellä ja verellä.
Harjoitukset porskuttivat eteenpäin ja joka kerran jälkeen olo oli varmempi.Joka kerran jälkeen pelko sisällä kasvoi suuremmaksi siitä,että pian se kaikki olisi ohi ja mitä sitten?Paluu arkeen,ei mitään mitä odottaa,ei hervottomia nauruja reeneissä...
Kenraalit olivat käsillä niin pian,että joutui oikein ihmettelemään ajan kulua.Niin nopeasti siihen oltiin jo tultu,esitysten eteen.
Kenraaleita jännitin jo jonkin verran,mutta jännitys kaikkosi aika pian,kun huomasin,että se ei juurikaan harjoituksista poikennut.Oliko se sitten hyvä vai huono asia kannaltani,niin tiedä häntä?Porukka pyyhälsi ensimmäisessä kenraalissa,kuin vasikat kesälaitumella.Takahuoneessa ääntä käytettiin enemmän,kuin eduskunnan kyselytunnilla ja kohtauslistaa luettiin tarkemmin,kuin ruotsin sanoja lukiossa.
Kohtukset menivät kuitenkin nappiin eikä pienistä säätämisistä niiden ohella enää lopuksi oltu millänkään.Mielestäni oli jo aivan upea saavutus,että niinkin hyvin kenraalista suoriuduimme,kun kuitenkin koko se sekalainen sakki oli tuolloin vasta ensimmäistä kertaa lavalla yhtäaikaa.Sitä ennen olimme harjoitelleen kohtauksia kohtaus kerrallaan ja osa ei ollut ehkä nähnyt toisiaan vielä ennen kenraalia.Yhteinen päämäärä ja yhteinen innostus kantoivat eikä todellista katastrofia päässyt syntymään.
Kenraalin jälkeen olin uinut sisään rooliini miehenä niin hyvin,että yöllä näin unta jossa todella olin mies.Aamulla herätessäni jouduin oikein todistelemaan itselleni olevani nainen.Unenpöpperössä paikansin tissit ja kuvittelin synnytyskivut ja niihin kipuihin palaamista ei todellakaan tee keposin syin,joten tilanne oli vakava.Puolen päivän maissa jo suurinpiirtein tunsin itseni taas naiseksi.
Sitä seuraavan yön uni jääköön nyt kertomatta,tätä saattaa lukea joku herkkäkin eikä tarkoitukseni ole ketään traumatisoida.
Kohdallani ensi-ilta koitti keskiviikkona 18.2 klo 19.Harmitti vietävästi,kun sairasteluiden ja muiden elämän yllätysten vuoksi ihan kaikki minulle tärkeimmät ihmiset eivät päässeet esitystä katsomaan,mutta onneksi kuitenkin muutama.
Jännitin niin paljon,etten syönyt enää kello kahdentoista jälkeen päivällä.Vettä sen sijaan join niin paljon,että vessasta lavan takahuoneessa tuli tuttuakin tutumpi istuskelupaikka.Onneksi vessastakin saattoi huudella paniikinomaisia lauseita pukuhuoneessa kanssa hääriville ja osallistua keskusteluun jutuilla,joissa ei ollut sisältöä eikä järkeä.Ei minun jutuissani järkeä juuri muutenkaan ole,mutta ns.normaalitilassa saatan joskus harkita mitä suustani päästän.
Ennen lavalle nousua,olo oli hutera,mutta kuitenkin varma.Pää sensijaan huusi tyhjyyttään,rataksia pyörittävä gerbiili oli ottanut luvatta vapaapäivän ja vuorosanat tuntuivat kaikkoavan mitä enemmän yritin niitä ajatella.Sitten sain hyvän neuvon "vaimoltani",joka kehotti olemaan ajattelematta koko repliikkejä,ne tulisivat kyllä selkärangasta lavalla.Hänellä on enemmän kokemusta lavalla olosta ja näyttelemisestä,joten valoin uskoni häneen ja hänen sanoihinsa.Se helpotti.
Kohtaukseni alkaessa,marssin lavalle varmoin ottein ja toivottavasti uskottavuutta muassa.
Jännitys kaikkosi kun sain suuni auki ja vuorosanat lennähtivät ilmoille kuin itsestään.Ne todellakin tulivat selkärangasta.
Melko pian kuitenkin huomasin,että käteni alkoivat puutua.Sormia ja kämmeniä pisteli,tunto hävisi ja voimat katosivat.Pienimuotoinen paniikki alkoi hiippailla vartalossani;eihän minun tarvinnut tuossa vaiheessa,kuin tarttua tikariin,taistella ja kaivaa yksi silmä päästä.Ja kädet olivat turta.
Kummallisesti sitä ihminen toimii,kun yksi syvä hengenveto ja käsien pistely unohtui,taistelu koitui kohtalokseni,mutta silmän sain kuin sainkin päästä "irti".
Kohtaus oli ohi ja olo oli kuin koti-äidillä,joka on juuri valloittanut maailman.
Kumarrusten jälkeen olo oli parempi,kun hullun salitreenin jälkeen.Sinne minä kuuluin ja juuri niiden ihmisten kanssa.
Aamulehdessä oli kahtena päivänä hienot jutut projektista ja ainakin henkilökohtaisesti olin todella ylpeä siitä.Ohjaajamme oli saanut ansaitsemaansa huomiota ja näyttelijät myös.
Minulla oli sitten 19.2 aamupäivällä enää esitys ja illan esityksen sain katsoa yleisöstä melkein kokonaan.Tuon illan esitys oli viimeinen ja valehtelisin jos väittäisin,ettei yhtään harmittanut,kun en päässyt lavalle.Mutta niin paljon elin hengessä mukana ja eläydyin esityksiin/kohtauksiin,että yhden illan esityksen aikana itkin kaksi kertaa liikutuksesta/surusta ja nauroin kaksi kertaa vedet silmissä.Yhden kerran jopa riemastuin niin,että sain aikaan taputukset kohtaan johon niitä ei kai oltu ihan kaavailtu.Mutta väliäkö tuon,mikään niistä ei tapahdu enää toiste.
Sitten se loppui!Olo oli mahtava,mutta todella haikea.Vellon vieläkin tuon projektin jälkeisissä tunnelmissa,vähän on alkanut pelottaa,että kuinka kauan tätä vielä jatkuu..?
Ja toisaalta pelottaa ettei se jatku loputtomiin!
Ja niin kuin sanoin,en todellakaan osannut aavistaa mitä kaikkea sainkaan tästä.
Kokemuksen vailla vertaa,uusia ihmisiä elämääni,kavereita ja paljon henkistä matskua,jota on vaikea sanoiksi pukea.
Sydämeni pohjasta kiitos kaikille!
Tätä on varmasti nyt lukenut ihmiset,jotka eivät tarkalleen tiedä mistä puhun.Kyse oli siis entisestä englanninkielen opettajastani,joka on jo 25 vuoden ajan ohjannut entisellä koulullani ,lukion toisella luokalla Shakespeare näytelmiä alkuperäiskielellä(englanniksi).Tänä vuonna hänellä oli 25 vuotisjuhlavuosi ja sekä me vanhat oppilaat kuluneilta vuosilta/vuosikymmeniltä että uudet tämän vuoden tokaluokkalaiset saivat ottaa osaa tähän ainutlaatuiseen projektiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti