Eilen kävimme taas poikien kanssa uimahallissa.Ihana reissu kaikinpuolin,eikä edes sauna-avautumisia,joita olin salaa kyllä hieman odottanut,mutta toisaalta helpottunut,kun sai vain ihmetellä kylmä-altaan kylmyyttä ja poreallasta saunassa ihan vain lasten kanssa.
Pukuhuoneessa se kuitenkin tapahtui.Jonkin sortin mummomafia hyökkäsi kimppuuni suusanaisesti.He tarkoittivat varmasti hyvää,mutta siltä se ei heti kuulostanut.
Voi sitä siunailun määrää ja kauhutarinoita,joita sain osakseni vain ollessani uimassa kahden lapseni kanssa.Mutta katsokaas,kun olin yksin.Miten ihmeessä pystyin valvomaan kumpaakin,kuinka silmäni riittivät näkemään joka paikkaan ja olinko ollenkaan varma,että oli turvallistakaan lähteä kahden pienen lapsen kanssa yksin uimahalliin?
Eräs noista mummoista riehaantui kertomaan,kuinka hänen veljensä työkaverin serkun lapsen sisko tai joku muu kumminkaiman pojan niminen oli melkein kerran hukkunut uimahallissa.Onneksi ei ollut,siunailin mukana,mutta paheksuvat katseet vain lisääntyivät.En ehkä ollut tarpeeksi tosissani.
Tiedän toki,että vesi ei ole leikin asia,mutta minä tunnen lapseni ja osaan heitä käsitellä.Niin uskomattaomalta kuin se voi kuulostaakin,niin kyllä minä olen auktoriteetti heille eikä toisin päin.Pojat ovat joka kerta olleet nätisti ja kuunnelleet tarkkaan mitä olen sanonut.No okei,huudan minä vieläkin ettei saa juosta(aika paljon)ja joudun kieltämään kuopukseni pellehypyt rappusilta lasten altaaseen ja ihan vain siksi ettei muut vielä pienemmät matki.
Puin siinä lapsiani ja kuuntelin samalla.Mummot olivat jo kuusikymmentä luvulla ja uimataidottomuus nousi ykkösaiheeksi.Silloinkin joku oli järveen hukkunut,kun ei ollut osannut uida ja ajatella,että vieressä oli ollut suunnilleen koko suku.
Tuossa vaiheessa en voinut olla puuttumatta keskusteluun.Ennen kun kerkesin kunnolla suutani avata,eräs rouva jo pulputti,kuinka hyvin nyt ainakin täällä uimahallissa asiat olivat,oli valvojia ja kameroita,ihan siltäkin varalta jos vaikka vanhempien silmät eivät riitä.Sanoin kiitos ja hiljaisuus laskeutui pukuhuoneeseen.Mummot olivat ymmärtäneet.
Uskon silti,että nuo mummot ovat oikeasti niitä joilla vielä maalaisjärki kulkee ja asioista ei todellakaan tehdä liian monimutkaisia.Paasaus pukuhuoneessa oli pitkälti huolta ja joukkohysteriaa,kun joku suunsa avaa niin muut säestävät,vaikka sisältö olisikin jäänyt hämärän peittoon.
Kertakaikkiaan olen kyllästynyt kuuntelemaan valitusta,kuinka ei lasten kanssa jakseta olla.Miksi niitä sitten halutaan?Ei lapsen tai lapsien kanssa kuulukaan aina olla helppoa ja suurimmaksi osaksi elämä niiden kanssa on kaikkea muuta,kuin helppoa,mutta silti.
Siksi en jaksa myöskään ymmärtää,yritän kyllä,vanhempia,jotka vievät lapsensa päiväkotiin vaikka itse ovat vauvan kanssa kotona,miksi?Kyllä silloin pääsee helpommalla,se on totta ja sen minäkin myönnän,mutta ajatteleeko kukaan miltä siitä lapsesta tuntuu?Eivät ne ajattele niin kuin me luulemme heidän ajattelevan ja minulla on aivan omakohtaista kokemusta tästä.
Mieheni tytär oli juuri täyttänyt neljä,kun esikoiseni syntyi.Aluksi tyttöä kiikutettiin hoitoon,kunnes melko pian hän alkoi itkustella iltaisin,ettei halua enää mennä hoitoon.Me tyhmät tarjoilimme hänelle muka hienoja mielikuvia askartelusta ja muista ikätovereista ja pieni halusi vain olla kotona minun ja vauvan kanssa.Kun asian ymmärsin,emme juuri vieneet häntä enää hoitoon(hän oli hoidossa vain äidillään ollessaan),eikä minulla nyt niin raskasta ollut.Välillä vaadittiin enemmän hermoja,välillä vähemmän.Suurin ja kaunein kiitos on kuitenkin se,kun nyt yhdeksän vuotias tyttö(joka nykyään viettää aikansa mielummin muualla kuin kotona,itsenäistyminen alkaa kovin varhain ja kaverit vie mennessään) muisteli viime viikolla niitä hetkiä,kun esikoinen oli vauva.Kuinka katselimme jonkin barbie-leffan kaksin sillä aikaa,kun vauva veteli päiväunia ulkona tai askartelimme koruja kaksin,laitoimme ruokaa ja ihan vain olimme,kaksin.Aina ei tarvitse suorittaa,kun on pieniä talossa täytyy laittaa asiat tärkeysjärjestykseen,pyykit ja tiskit voivat hetken odottaa,mutta lapset eivät,ne kasvavat kokoajan ja sitä aikaa ei koskaan saa takaisin.
Arvostan suuresti lastenpsykiatri Jari Sinkkosta ja lainatakseni häntä:"Ei lapsia hankita,ne ovat lahja.Siinä ne pyörivät jaloissa,mitäs jos paistettaisiin lettuja".
Minustakin lapset ovat lahja ja elämä.
Tottakai on välillä ärsyttävää,kun ei saa tehdä yhtä pientä juttua rauhassa tai keskittyminen johonkin vaativaan on todella vaativaa,mutta siinä ne ovat osa minua ja minun elämäni.
Ennen elin elämää vain itseni kanssa,nyt elämäni on suurempi,eivätkä lapset ole mitään itsestä riippumattomia ulokkeita,joita voi mielihalujensa mukaan asetella milloin minnekin.Ei,ne ovat kiinni minussa olevia ulokkeita,kokonainen elämä johon ne kuuluvat itkujen,potkujen,raivareiden,vaatimusten,ilojen,onnellisuuden ja maailman suurimman rakkauden kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti