Minulle on kerrottu (en tietenkään voi itse edes muistaa varhaisimpia lapsuusjuttuja),että lähestulkoon heti saatuani jalat alleni ja pinnasängyn vaihtuessa vain laidalliseen puusänkyyn,olen ottanut jalat alleni myös öisin.
Puhetta suolsin päivät ja kohtuullisen hyvänä flegmaatikkona yleensä istuin ja söin tai istuin ja leikin.Liekö sitten se,että energiat jäivät päivällä purkamatta vai mikä,kun yöllä vasta vauhti kiihtyi.
Äidilläni ei varmasti ole ollut helppoa.Toivon vain ettei hän koskaan vauva-aikanani lohduttautunut asialla,että nukkuu se pian.Ei,se ei nukkunut kunnolla kahteentoista ensimmäiseen vuoteensa.Ja siitäkin eteenpäin kovin vahtelevasti.
Ei varmasti ollut helppoa kenelläkään muullakaan perheessämme.Yöeläiminä perheemme kissat eivät ehkä kiinnittäneet huomiota kanssa sipsuttelijaan,vaikka kävelinkin vain kahdella jalalla.Kissojen älykkyys onkin yliarvostettua.
Niin kuin kirjoitin,en millään voi muistaa varhaisimpia yöhampparointejani,mutta äiti on kertonut paljon.Minulla oli kaksi toistuvaa neuroosia joka kerta kun lähdin lenkille.Ensimmäiseksi hinauduin äidin sängyn vierelle,hiljaa ja ontosti tuijotin häntä niin kauan,että hän heräsi.Tietenkään en puhunut mitään,olinhan lärpättänyt jo päivän.
Olen ollut aina melko kiltti ja hyvä kuuntelemaan puhetta,niin myös unissani.Äidin ei tarvinnut,kuin pyytää minua menemään takaisin nukkumaan ja näin olin tehnyt joka kerta.
Se toinen asia johon äiti heräsi yleensä jo ennen kuin kerkesin seistä sängyn vieressä aaveen lailla,oli valojen sytyttely.Sytytin valot ihan jokaiseen huoneeseen ja huoneiden jokaiseen lamppuun.Eräänkin kerran olin ollut lähdössä autotalliin valoja sytyttämään,vaikka sinne ei mennyt edes sähköjä.
Pikkusisareni on luultavasti kiitellyt olemassaoloani useamminkin kuin kerran.Ei välttämättä ollut edes kesäyö ja ukkonen,kun sängyn reunalla istuin minä.Salamoiden sijasta huoneen valaisi kattolamppu,kirjoituspöydän valo ja yöpöydän pikkuinen tuikku.
En koskaan muista yöllisiä kävelylenkkejäni tai mitään muutakaan,joskus hyvin harvoin jonkun unen jonka pohajalta olen sitten toiminut.Näin kävi eräänkin kerran.
Noloksi tai nolommaksi asian tekee,että en ollut kotona tuona yönä.
Olin tuolloin muistaakseni juuri ja juuri täysi-ikäinen ja erään kaverini kotona yökylässä.Heillä oli koira ja he asuivat yksikerroksisessa omakotitalossa.Huone jossa nukuin oli eteisen päässä ja ulko-ovelle oli matkaa vain pari metriä.
Muistan nähneeni unta jossa joku yritti varastaa eteisestä kaikkia kenkiä ja perheen koiraa.En kyllä ymmärrä miksi.Kengät olivat kaikki melko rumia ja enimmäkseen hikisiä lenkkareita.Saattoi siellä parit sutkuavokkaatkin seassa vilahtaa.Koirakin oli vain intopiukee hyppyhullu ja vähän läski.
Aamulla heräsin,kun perheen isäntä nauraa oveni takana melko hillittömästi,kummastusta äänessään.Kaikki eteisen puolellla olleet kengät oli kannettu siististi tuulikaappiin ja kenkien päällä rötkötti perheen koira.Varmuuden vuoksi ulko-oven lisäksi, lukkoon oli laitettu myös tuulikaapin ovi,joten koira ja kengät pötköttivät turvallisesti lukkojen takana.
Sitten oli monen vuoden tauko kunnes räjähti.Vuonna 2007 asuin yksin yksiössäni aivan kaupungin keskustassa.Olin aina pelännyt joutumista yöllä ja unissani rappukäytävään.Sillä kertaa en joutunut,mutta paljon muuta ehti tapahtua.
On perin pohjin jännittävää herätä aamulla sohvaltaan ja makuupussissa,vaikka illalla oli mennyt ihan omaan sänkyyn nukkumaan.
Kylmiäväreitä hiihteli selkänahassa,kun tajusin että olin keittiöjakkaran voimin kiipeillyt hakemaan tuon makuupussin eteisen ylimmästä kaapista.
Retkielämäni sohvalla oli ollut ilmeisesti myös vaarallista tai muuten ongelma-altista,sillä pitkän etsinnän jälkeen punainen simpukkapuhelimeni löytyi tuon majapaikan alta.Läppä avoinna se siellä killotti,näytöllään viimeiseksi soitetuksi numeroksi jäänyt 112.
Puhelu oli kestänyt 0:02 sekuntia,joten tuskinpa mistään hengenhädästä oli ollut kyse.Toivottavasti ainoa hätäni on ollut tilapäinen valokatkaisijoiden toimimattomuus tai palanut lamppu eteisessä.Onneksi en sentään nuotioita ollut alkanut kyhäämään.Hivenen olisi saattanut harmittaa,jos olisinkin unissani tilannut palokunnan kämppääni ja aamulla en edes muistaisi nähneeni koko kalustoa,palomiehistä puhumattakaan!Puhelun kestosta päätellen olen kuitenkin ratkaissut ongelmani itse.
Äidiksi tultuani en ole kävellyt kuin muutamia kertoja unissani.Tai näin olen päätellyt aamuisin,kun joka paikassa on palanut valot.Olen huomannut,että hyvin harvoin kävelyni liittyy uniin,yleensä olen joko stressaantunut tai kannan liudan huolia sydämelläni.Tällaisina aikoina tepastelen ilmeisesti hakemassa valoa elämääni.
Viime lauantaina muistan nähneeni unta lavatansseista.Aamulla ei palanut valoja missään,mutta laukustani löytyi Markku Aron nimikirjoitus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti