Ihan sairasta!

Sairaalat ovat kamalia paikkoja.Sairaalat ovat sairaille ja sairaalasta saa ilman muuta heti jo ohi kävellessään jonkun taudin mukaansa.Tai näin me monta kertaa ajattelemme.Sairaaloihin liittyy aina väkisinkin kuoleman pelko,kummallinen käsitys siitä että sinne mennään aina vain kuolemaan,hakemaan kuoleman tuomio tai kuulemaan muita ikäviä uutisia.Itsekin syyllistyn tähän ajattelumalliin ja vaikka olisin menossa synnyttämään(mikä mielestäni on kaunis ja ihana asia),ajattelen silti alitajuisesti kuolemaa.Täysin hullua ja selittämätöntä.
Itse en ole kovin montaa kertaa sairaalassa ollut,mutta ne kerrat kun olen ollut,olen ollut joko paniikissa,väsynyt,huvittunut tai hysteerinen.Joskus näitä kaikkia yhtä aikaa.
Minun tapaukseni tekee hyvinkin ristiriitaiseksi se,että en pelkää kuolemaa.En nyt tietenkään haluaisi kuolla,en ainakaan juuri nyt,mutta se meillä jokaisella on edessä.En ymmärrä miksi tarvitsisi pelätä sellaista,joka väistämättä tulee jokaisen meidän eteen ja mikä on jokaisen meidän kohtalo?Niin,en pelkää sitä itse kuolemaa,mutta pelkään saavani kuoleman tuomion.Esimerkiksi diagnoosin parantumattomasta syövästä tai muusta hitaasti kiduttaen kuolemaan johtavasta taudista.En kestä edes ajatusta tuollaisesta tuomiosta,sillä jos vaan joskus valita saan niin lähden saappaat jalassa,kiitos!Mieluiten vagabondit,mutta hätätapauksessa hai-saappaatkin käy.
Sairaaloista minulle tulee juuri mieleen tuo kuoleman tuomio,sinne ei minun kieroutuneen pääni mukaan mennä parantumaan vaan juurikin kuolemaan ja hitaasti.
Osaan kaivella jopa terve vastasyntynyt kainalossani,päästäni jonkin ajatuksen,jossa kohdustani löytyikin synnytyksen yhteydessä jokin patti ja elinaikaa on viikko.Kerran jopa itkin,kun kuvittelin patin olevan vauvassani,onneksi se ajatus haihtui melko nopeasti,kun en edes kehdannut kysyä hoitajalta sellaisen realistista mahdollisuutta.Ilmeisesti havahduin omaan älyttömyyteeni.
Jep,pääni on hullu,mutta niin on monen muunkin,kaikki eivät vain uskalla sanoa sitä ääneen.Itse nyt ajattelin paasata tästä,koska tiedän olevan muitakin sekoja tässä maailmassa.

Mietin pitkään,että muistanko enää niitä reissujani sairaalaan?Muistanko kaiken hyvin ja todenperäisesti?Kyllä muistan,itse kun en ole niissä montaa päivää elämässäni ollut niin hyvin muistan ne päivät.
Teini-ikään asti selvisin sairaaloitta,onneksi,sillä olin lapsena ja teininä todella hysteerinen ja kaikesta peloissani.
Ensimmäisen kerran syntymäni jälkeen vietin yön sairaalassa viisitoista vuotiaana.Sairaala oli kai Ivalossa,en enää kunnolla muista,mutta muistan kuinka vääntyneen nilkkani kanssa sinne jouduin ja osasto oli saamani vamman veroinen,synnyttäneiden osasto.Muualla oli kuulema tayttä.Ivalossa täyttä,eihän siellä edes asu ketään,mietin silloin ja kuuntelin yön tunteina vauvojen itkua,äitien itkua ja tutkiskelin huoneeni kaapeista löytyviä keltaisia vauvan vaatteita sekä muita itselleni juurikin tuolloin tuikitarpeellisia välineitä.Mietiskelin tyynyradio korvalla,että Ivalossa ei eroteltu tyttö ja poikavauvoja värein vaan kaikki pienokaiset puettiin iloiseen keltaiseen sukupuolesta välittämättä.Melkein 20 vuotta sitten Ivalo oli jo edelläkävijä,täällä etelässä sitä ei osata vieläkään.Vaikkakin näin kahden pojan äitinä valitsen heille helpommin sinistä tai vihreää kuin keltaista,vaaleanpunaisesta nyt puhumattakaan,mutta jotenkin pidin ideasta,että kaikilla vauvoilla oli samat vaatteet.No,kukin tavallaan ja hyvä niin!
Kerkesin kuitenkin kuvitella jalkani olevan leikkauksen tarpeessa,pelkäsin nukutusta etukäteen ja olin varma,että kuolen siihen.Panikoin koko yön vauvanitkun siivittämänä,eikä päässäni käynytkään ajatusta muusta kuin leikkauksesta ja kuolemasta.
Aamu se koitti Ivalossakin ja lääkärin käynnin jälkeen pääsin pois.Ei leikkausta,ei nukutusta,ei kuolemaa,vielä.Vain kainalosauvat ja side.
En vain arvannut,että synnyttäneiden osasto herkälle teinimielelleni ei ollut ainoa koettelemus sillä Lapin reissulla.Sairaalan ovilla minua vastassa oli ruotsin opettajan sijaan joku juuri kortin saanut poromies.Juttu luisti ja auto kulki,perstuntuman mukaan hieman liian kovaa ja keskellä ei mitään,tielle pöllähti lauma poroja.Siinä rytäkässä totesin omin silmin kuinka käsijarru toimii ainoana jarruna koko autossa ja kuinka sekunnissa voi nähdä sekä auton takana viipottavan maiseman kuin myös sivuilla ja edessä.Niin nopsaan ruskea nissan pyörähti ympyrän juuri ennen porolaumaa.Siinä siinsi jo toinen yö Ivalon sairaalassa.Onneksi näin ei käynyt ja jätkän yrittäessä keventää tunnelmaa väärin muistamallaan Kummeli-vitsillä,päätin etten puhu hänelle enää ikinä ja ruotsin opettaja saisi vetäistä häntä turpaan puolestani,kunhan pääsisimme perille.Turpaan ei tullut,mutta minä muistin kyllä kailottaa koko parkkipaikalle,ettei autossa ollut jarruja ja jonkun pitäisi soittaa poliisit.Muistaakseni minulle naurettiin,koska poliisi olisi niin kaukana että sen ehtiessä perille olisi jarrut jo korjattu moneen kertaan.
Kaikesta huolimatta rakastan Lappia,lappilaisia ja porojakin.

Seuraava yöni sairaalassa oli 27 vuotiaana,esikoiseni synnyttäneenä,muuten terveenä ihmisenä.Vietin silloin sairaalassa kolme vuorokautta,yhden niistä synnytyssalissa(siitä en aio avautua),kaksi muuta osastolla.Kahden päivän aikana minulla oli kaksi eri huonekaveria.Toinen ei puhunut mitään ja toinen huusi sektion jälkeisissä kivuissaan,eikä puhunut mitään.Kokemus oli ehkä pettymys,pettymys siinä mielessä,että olin kuullut huonekaverin kanssa solmituista ystävyyksistä ja muista hienoista juttutuokiosta.Minä en saanut ystävää,kun en edes jutun tasolle päässyt.Ainoa mitä mieleeni jäi,oli pelko joskus sektioon joutumisesta.Sen äidin kipuhuutoja kuunnellessa arvelin päässeeni melko helpolla vaikka oma synnytykseni olikin kestänyt 27 tuntia.

Viimeisin sairaalayöni onkin reilun kahden vuoden takaa,kun kuopusta lähdin pyöräyttämään.Tuolloin olin sairaalassa yhden vurokauden,kun ukkosen poikani syntyi salaman lailla ja molemmat olimme teräkunnossa heti.Huonekaverini tällä kertaa kyllä jutteli,mutta enimmäkseen puhelimeensa ja komenteli miestään.Minulle hän puhui vain jos epäonnistuneen puhelun jälkeen mies ei ollut tajunnut tai oli muuten vain ihan ääliö.Eli hän joko haukkui miestään minulle tai suoraan miehelle itselleen.Sellaisesta en olisi ystävää hallunutkaan ja juttukaverinakin hän oli todella siinä ja siinä.

Viimeisistä sairaalaöistäni en aivan niin kuoleman täyteisiä saanut,kuin viisitoista vuotiaana,mutta kyllä hormoni höyryissäni kerkesin yhtä ja toista kehitellä.Onneksi vastasyntyneen tuijottelu hälvensi pahimmat pelkoni ja kuolema väistyi uuden elämän tieltä.Kaikesta huolimatta sairaalat ovat edelleenkin pelon ja kuoleman tyyssijoita enkä siitä mielikuvasta ole vielä päässyt,ehkä joku päivä näinkin käy!Viime päivinä olenkin jo nähnyt valoa tunnelin päässä,kun eräs läheiseni sairaalasta käveli pois omin jaloin laikkauksen jälkeen ja parannettuna,parantuneena!