No,kuinka olen nyt sitten onnistunut tai lähinnä,että mitkä ovat tulokset tähän asti?
Viimeisen kuukauden aikana en ole kertaakaan käynyt lukemassa iltapäivälehtien uutisia,en aamulehden sivuilla,en hesarin enkä mtv3:n sivuilla.Edellä mainitut sivut olivat kovassa käytössä vielä kuukausi sitten.Yhtään uutista en ole kaivannut ja pääni voi paremmin kuin vuosiin.Auton radio on pitänyt minut satunnaisesti uutiskartalla,mutta koska en aja autoa joka päivä,jää minulta välillä päivienkin uutisanti avaruuteen leijumaan.
Kaupassa käydessä,keltaisten lehtien otsikot hyökkäävät jo ovella vastaan,mutta niistä nyt ei pelkkien otsikoiden perusteella voi paljonkaan päätellä,ne kun ovat yleensä hyvinkin harhaanjohtavia ja myyntimielessä tekaistuja.
On mielettömän vapauttavaa antaa maailman pyöriä radallaan ja soljua sen mukana autuaan tietämättömänä sodista,taudeista ja pörssistä.
Olo on kuin sillä kaksitoista vuotiaalla tytöllä,joka ei tiennyt mikä on homo ja fritsu.Olo on,kuin 32 vuotiaalla,joka ei vielä pari päivää sitten tiennyt mikä on flash mob?
Homo löytyi aikoinaan tietosanakirjasta,fritsu kaulalta viisitoista vuotiaana ja flash mob Olli Hermannin luotsaamasta reality sarjasta.Jos joku ei tiedä kuka on Olli Herman,niin se on se kaunis mies,jota jotkut rokkariksi kutsuvat ja jonka ulkonäköä kadehditaan.Varmasti moni nainen ottaisi oman naamansa tilalle sellaiset kasvot,miehistä en niin tiedä.
Kiitos television,en aivan kokonaan tipu yleissivistyksen ympyröistä.Ja televisiosta en aio luopua.Mihin joutuisinkaan ilman Satuhäiden aiheuttamaa myötähäpeää ja "huumoria" ja kuka minua sitten itkettäisi perjantaisin jos ei Vain elämää?Ja olisiko tiistai-iltani samanlainen ilman Kaikkien aikojen kosintaa?Keskiviikko täytetään ainoalla uutislähetyksellä,jota tosissaan haluan katsoa ja saahan siinä sivussa kuolata Miika Nousiaista ja Mikko Kuustosta.Joskus jopa sivistän itseäni sellaisilla ohjelmilla,kuin MOT ja Inhimillinen tekijä,mutta niitä katsoessani olen jo valmiiksi masentunut ja etsin partaterää kaapeista.Rakastan suomalaisia sarjoja ja elokuvia.Haaveilen,että olisin saanut elää Tauno Palon elokuvissa.
Netissä olen roikkunut kuluneen kuukauden aikana vain blogini parissa ja jakanut sitä facebookiin,mutta facebookissa en ole käynyt.
Kuinka hyvin pärjäänkään ilman tuota sivustoa.Jää uskomattoman paljon aikaa kaikelle muulle.En mielestäni roikkunut siellä kerrallaan kovinkaan pitkiä aikoja,mutta nyt kun en roiku ollenkaan,olen tehnyt yhtä ja toista,sellaista mitä en ennen tehnyt.Olen esimerkiksi istunut vessa seurana juniorille,joskus jopa puolikin tuntia.Keskustelut ovat liidelleet sujuvasti ankoista villasukkiin ja pieruista puuha peteen sekä jarrusukissa komeileviin kuviin.
Olen siivonnut kaksi suurta kaappia,sekoittanut ne uudestaan ja siivonnut taas,kuukaudessa ehtii moneen kertaan.Olen lukenut aamukahvini kanssa kaikki aikakausilehdet,joita olen haalinut viimeisen vuoden aikana kotiin.Saanut niistä valtavasti uusia kasvatusvinkkejä ja sisustusideoita.Tällä aikaa eteisemme onkin saanut jo aivan uudet pinnat ja värin,mutta lapseni sen sijaan huseeraavat entiseen malliin,super nannyä odotellessa.
Kotona olemisestani on tullut aitoa.En enää päivystä koneella ja lueskele muiden työpäivistä,lapsista tai mielensäpahoittajista.En kirjoittele tai kommentoi omaa päivääni(en ehdi),en peukuta hassuja juttuja enkä eläydy kymmeniin testituloksiin.
Mutta mikä tärkeintä,en väheksy niitä jotka facebookissa tätä kaikkea tekevät.En aliarvioi heitä enkä pilkkaa.Ja sitäpaitsi,kaipaan heitä kaikkia!En kuitenkaan vielä koe olevani valmis palaamaan,ei vain tunnu siltä.Elämä ilman facebookia on kohdallani osoittautunut vapauttavaksi ja todella aidoksi olemiseksi ja elämäksi.Tiedän kuitenkin,että palaan sinne vielä...Olenhan vain ihminen.
Elän mielelläni autuaan tietämättömänä maailman asioista,kun omassakin maailmassa on paljon käsiteltävää ja mietittävää.Jos siis joku facebook kaverini on saanut lapsen,mennyt naimisiin tai kohdannut jonkin suuren asian,haluaisin kyllä niistä tietää.Mutta luotan sokeasti siihen,että tuollaisten asioiden takia punainen puhelimeni tai puhelin ylipäätään pirisee,vaikka ei muuten soisikaan.
Jos ennen unohtelin ja hukkailin kännykkääni sukkalaatikoihin,vaunuihin,äänettömälle ja kellariin,niin nykyään vieläkin enemmän.Otettuani käyttöön punaisen puhelimeni,on älypuhelin lojunut milloin ulkotakin taskussa,autotallissa tai autossa jopa kokonaisen vuorokauden.On siihen joku saattnut soittaakin,mutta vastaamattomuuteni ei ole kenenkään henkeä vaarantanut,ei ainakaan vielä.
Yllättävän hyvin on punainen puhelin soinut ja ihmiset sen löytäneet.Lumia laulaa kyllä vähintäänkin yhtä paljon,kuin ennenkin,mutta sattuneesta syystä en sitä läheskään aina kuule.Edelleenkin laukkaan välillä lenkillä luuri korvalla ja puhua pulputan työasioita tai jaan kuulumisia mummon kanssa,mutta huomattavasti vähemmän kuin ennen.Ennen saatoin joka lenkillä huohottaa kännykkään ja toisella kädellä lykkiä sisarusrattaita,siinä jos jossakin kunto laitettiin koetukselle,niin äänihuulten kuin lihastenkin.Viime aikoina olen lykkinyt kaksin käsin rattaita ja puhunut kaksi kertaa puhelimeen samalla,toinen oli tärkeä puhelu,toinen vain huvin vuoksi joristu.
Muistuipa tässä mieleeni vielä eräs arjen ansa.Nimittäin pari viikkoa sitten tein pannukakkua ja muistini teki tepposet.En kertakaikkiaan muistanut tuleeko taikinaan leivinjauhetta vai ei.Muistelin,että ei,mutta koska en ollut varma riensin koneeni luokse.En kuitenkaan avannut konetta vaan mietin,että nyt kun olen nettilakossa en voikaan googlettaa taikinan ohjetta,minun täytyisi joko soittaa mummolle tai kaivaa ihka oikea keittokirja kaapista.Kaivoin kirjan kaapista(mummo ei vastannut).Ja mikä fiilis siitä tulikaan?Mahtava!Selailin koko kirjan ja viikon aikana kokeilin keittokirjan muutamia reseptejä innoissani,nostalgisissa fiiliksissä.Pannukakun taikinan ohjeen unohdin tarkistaa ja pannari paistui ilman leivinjauhetta,onneksi.Siitä tuli hyvää!Olisi pitänyt vain vaistoon luottaa ja pannari paistaa ilman sekoilua.Nykyään se onkin vaikeaa,nimittäin vaistoon luottaminen.Kaikki tarvitsee tarkistaa netistä,niin ohjeet,oikein kirjoitus kuin mustelma jalassa tai viikon vihlonut päänsärkykin.Pelottavaa!
Haluan nyt vielä loppuun korostaa,että en ole nettilakkoani pakon edessä valinnut,en ole kenenkään kanssa vetoa lyönyt,korkeintaan alitajuntani kanssa enkä ole lakolleni minkäänlaista aikarajaa luonut.Lakko ei myöskään ole kaiken kattava,sillä kirjoitanhan blogiani ja se on netissä.
Voihan olla,että jo ensi yönä minut valtaa suunnaton tarve saada tietää ebolaan sairastuneiden määrä,ukrainan kriisin tilanne tai selvittää Markku Aron keikkakalenteri.Sitten se olisi siinä ja nettilakko ohi,ilman sen suurempaa draamaa.Nyt juuri en koe tarpeelliseksi saada vastausta edellämainittuihin tai muuhunkaan,koska nyt on hyvä näin!
Mietin,että tällainenko olin kun olen nyt, noin kuusitoista vuotta sitten?On ollut ihanaa löytää se tyyppi taas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti