Kyse ei siis ole mistään pienestä kammosta ja voin myös kertoa,että se ei ole mennyt ohi myöskään karaisemalla.
Mummoni oli joskus muinoin sitä mieltä,että raahaamalla minut Näsinneulaan,katoaa kammoni oitis.No,kammo ei kadonnut mutta taju lähti ja itku tuli.Muuta en siitä reissusta muistakaan,kun ensihoitajat ja hissin jolla he veivät minut alas.Maisemia en ehtinyt tiirailla,kun pimeys peitti näkymän ja äänet lakkasivat kuulumasta.
Olin tuolloin noin kaksitoista vuotias.
Reilut kymmenen vuotta myöhemmin halusin itse kokeilla olisiko kokemukseni karaissut minua niin paljon,että kestäisin tuon tornin tajuissani.Niin rohkea en kuitenkaan ollut,että sinne selvinpäin olisin lähtenyt kestoani testaamaan.
Hyvän ystäväni kanssa istuimme neulan juurella ja siemailimme sikakallista olutta terassilla.Rahat kuluivat,eikä olut riittänyt halutun tilan saavuttamiseen.Onneksi meillä oli myös viskillä täytetty taskumatti,josta parin ryypyn jälkeen sisäinen duudsonini heräsi eloon.
Hissin ovella tunsin olevani vähintäänkin Jarppi tai ainakin Jukka,kun hissiin sisälle astelin,niin kovin uhkarohkeasti ja pelkoani uhmaten.
Ystäväni kuvietteli varmasti myös joutuneensa jonkin sortin duudsoni-käsittelyyn,kun koko hissimatkan puristin häntä kädestä verenkiertohäiriön uhallakin.
Rystyset valkoisina saavuimme perille.Minä olisin voinut sukeltaa hissin kanssa takaisin alas,mutta sisäinen Jarppini ei sallinut sitä,ei vielä siinä vaiheessa.Ja niin kuin kaikella hyvällä on tapana kadota, niin myös katosi viskihiprakkani.
Orastavan normalisoitumiseni eteneminen tyssäsi kuin seinään,muistaessani erään tarinan jonka olin kuullut joitakin viikkoja aiemmin.Siinä minulle kerrottiin palomiesten matkasta Näsinneulaan.Kyse ei ollut heidän virkistyspäivästään vaan ihan oikeasta pelastustehtävästä tai no lähinnä sellaisen mahdollisuudesta.Kuulemani mukaan he eivät palon sattuessa saisi käyttää hissejä,vaan heidän olisi raahattava kehonsa ja varusteensa portaita pitkin pelastettavien luokse.Ylös päästyään,palomiehet olisivat kuitenkin niin poikki,että eivät jaksaisi tehdä mitään raasujen loukkoon jotuneiden eteen.Silmissäni vilisikin kuvia hikisistä haalarimiehistä pötköttelemässä näköalakerroksen lattioilla ja paniikissa juoksevia turisteja,jotka pyrkisivät hisseihin kielloista huolimatta ja ne jotka rappusiin ehtisivät,kompuroisivat hyytyneisiin palomiehiin ja kierisivät näiden yli satoja rappusia alas.Onnekkaimmat selviäisivät vain mustelmilla ja ehkä jokunen matkalta mukaan matoksi tarttunut palomies,onnettomimmat katkenneiden kylkiluiden kera.
Hikisyydestään huolimatta palomiehet näyttäytyivät silmissäni seksikkäiltä tosin hieman avuttomilta,mutta se nyt oli vain sivuseikka.
Mulkoilin ympärilläni olevia turisteja,yli-innokkaita kiinalaisia,jäyheitä venäläisiä ja hieman mölyäviä paikallisiakin.Erilaisuudestaan huolimatta,he kaikki olivat kiinnostuneita kurkkimaan allemme levittyvää Tampereen kaupunkia.Ei sillä, ettenkö itse pitäisi Tamperetta yhtenä hienoimmista kaupungeista Suomessa,mutta minä voin ihailla sitä kävellen kaupungin katuja ja pyörtyilemättä,joka kerta ei edes tarvitse olla humalassa.
Siinä selkäillessäni seinän kanssa,hapuilin silmilläni jotakin pistettä,joka voisi oloani helpottaa.Hissi oli liian kaukana,ystäväni kurkisteli ikkunalla ja huutamaankaan en kyennyt,kun kurkkua kuivasi niin paljon.Suomessa kun olimme juoma-automaatit tarjoilivat pelkästään coca colaa ja fantaa(hieno ravintola oli yhdet portaat ylempänä,joten ei kiitos ja sitä paitsi rahani olisivat tuskin riittäneet siinä puljussa edes jääveteen),eivätkä tarpeisiini sopivaa lonkeroa.Suljin silmäni ja kuvittelin olevani Saksan lipun alla seilaavassa auto-lautassa,jonka juoma-automaatit tarjoilivat(ainakin vielä vuonna 2000) jääkylmää lonkeroa ja olutta lievittämään pahimpia aallonharjoja.Niiden mielikuvien siivittämänä,ystäväni kuljetti minut hissiin ja talutti lähimmälle terassille.Rahat eivät enää riittäneet olueen,mutta pelätessä tulee nälkä ja yhden oluen hinnalla saimme ranskalaiset,jotka oli mahtavaa jakaa hyvän ystävän kanssa turvallisesti maanpinnalla.
Niin kovasti ovat korkeanpaikankammoaan ystävämme Aku ja Ville kailottaneet,että luulin sen jo hetken olevan tottakin,mutta todellinen kammo ei katoa telkkarissa.Ellei sitten kammonkin selättävä tekijä ole raha,nähtävyydet ja ainutlaatuiset kokemukset?En tiedä,kun en ole päässyt kokeilemaan!
Korkeanpaikankammoni on niin kova,että vaikka olenkin melkoinen yllytyshullu,niin silti en lähde hyppäämään benjihyppyä,en riippuliitämään enkä varsin varmasti tarttuisi lentokoneen ohjaksiin.Mutta vannomatta paras,jos maikkari minulle joskus vaikkapa omaa matkailuohjelmaa tai mitä vaan tarjoaa,saatan yllättäen kammoistani päästä ja tehdä sen seitsemän ihmettä elämässäni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti