Minä en ole ihminen joka mäkättää,minä en valita en ainakaan turhasta ja jos valitan valitan ensin hiljaa itsekseni ja sätin ympärillä olevia,kun he eivät näe ja tajua,vaikka en puhuisikaan mitään.Minun kanssani pitäisi olla kai vähintäänkin selvännäkijä tai todella hyvä tunteideni tulkki.Minun kanssani pärjää,kun osaa täydentää lauseet ja tarjota olkapäätä,kun sitä en pyydä.Minun kanssani oppii olemaan,kun antaa minun ensin pauhata pääni sisällä kiristävät asiat ja antaa sitten myös rauhassa paasata ne ilmoille,kun sen aika tulee ja tuleehan se!
Viime aikaiset hermojeni kiristelijät ovat olleet parkkipaikkojen maanomistaja-sielut ja mopopojat.En tiedä kummat ovat katkoneet enemmän verisuonia herkässä päässäni,mutta molempien takia olen joutunut punomaan suunnitelmia.
Muutamia kertoja olen nieleskellyt paikallisen marketin pihalla,kun perheparkki silmissäni olen joutunut pakittamaan jonkun maasturin tieltä,jonka kuski ilmeisesti vain itselleen ja egolleen tarvitsi astetta suuremman ruudun.Sellaisen,joka astuu autosta burberryt olalla,(olkoon huivi tai kassi,pahinta jos takkikin)kamalan kiireisen näköisenä viuhottaa kauppaan ja nappaa muka ohi mennen autonsa lukkoon vasta kaupan ovilla,vilkaisee kuitenkin ympärilleen,että varmasti joku näki tuon suurenmoisen mersun olevan hänen.
Sisällä kaupassa tuo merkkien henkari kasaa fiinit ostoksensa käsivarrelleen,olisihan se kovin noloa jos tuoreet viikunat ja pala parmesania joutuisivat kosketuksiin korin kanssa.
Minä ohittelen ruutu varkaan kaupassa mulkoillen ja huokaillen suurieleisesti,Kotona sitten pauhaan ja märisen kohtaloani kolmen lapsen äitinä,jolla ei ollut pokkaa vain painaa mondeon kaasua ja ohjastaa ohi mersun,paikalle jolle minä pesueineni kuuluin.
Vaikka olen minä joskus huokailun sijasta avannut sanaisen arkkuni,mutta silloin paikkani on vienyt mies jonka hiukset olivat kuin Mauri Pekkarisella,takki nupukkinahkaa ja jalassa loskasta huolimatta miesavokkaat.Mersun sijasta oli Saabi ja sehän riitti jo itsessään avautumiseen.Hän pahoitteli lasteni lukumäärää ja minä sen sijaan autonsa merkkiä,olimme kai molemmat tyytyväisiä.
Muistan lukeneeni jostakin,että tiet ovat kohteesta toiseen siirtymistä varten,eivät huviajelua.
Vielä kun sen muistaisivat ihanat teinipojat,jotka ovat päättäneet alvariinsa ulkoiluttaa mopojaan meidän ikkunoiden alla.
Vaikka aitamme vieressä onkin bussipysäkki ja bussille tarkoitettu kääntöpaikka,ei se tarkoita sitä,että pysäkin vieressä ja takana olevat talot asukkaineen haihtuvat olemattomiksi vain sen pysäkin takia,ei.
Täällä me asumme ja lapsiamme nukutamme,vaikka maailma nuorukaisille pelkkänä bussipysäkkinä avautuukin.
Ajattelinkin ystävällismielisesti ehdotaa noille sulokkaille miehen aluille,että he saavat toki rässiä ikkunoidemme alla iltaisin ja karjua kirosanoja tuuletusikkunoista,kunhan minä saan mennä vuoroin kummankin kotiin aamu viiden ja seitsemän välillä(mieluiten viikonloppuna,kun koulut ovat taas alkaneet) harjoittelemaan viulunsoittoa ja rälläköimään.Ja sillä ei ole mitään väliä,että osaan käyttää rälläkkää paremmin,kuin soittaa viulua.
Minulla on itsellänikin kasvamassa kaksi poikaa ja tiedän hyvin,että ainakin toinen ellei molemmat vaadi jossakin vaiheessa omaa mopoa.Saatan heille sen suodakin,mutta sitä ennen soisin heille kunnon yöunet ja kasvattaisin kunnioittamaan muita ihmisiä.Näin ollen saisin heidät ehkä ajelemaan niillä mopoillaan hiljaisille metsäteille tai lopettamaan kaasuttelun ihmisten aikoihin.Tosin silloin saattaa bensa olla jo niin kallista,että mopot lienee haaveita vain.Eikä sähköisestä kai koskaan niin lujaa ääntä lähdekkään?
Olen aina ollut huono lupaamaan(lupaan silti aina jotakin) mitään uutena vuotena,kun en sitten enää seuraavana päivänä muista mitä olin luvannut.Voisin silti nyt tehdä poikkeuksen ja luvata kyylätä vieläkin enemmän ikkunoissa ja opetella valittamaan ääneen ihan siinä hetkessä.Ja tällä nyt ei olisi edes niin väliksi vaikka en sitä muistaisikaan enää seuraavana päivänä!
Hyvää uutta vuotta 2015!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti