Mietin linnanjuhlia ja suurta tavoitettani päästä niihin edes kerran elämässäni.Ei minua niinkään se virallisuus kiinnosta,mutta haluaisin omin nahoin astia sen ahtauden,maistella kuulun boolin ja kokeilla miltä tuntuu syödä herkkuja seisten,kun toisessa kädessä on boolilasi ja toisessa sekä kahvikuppi että lautanen äärimilleen pursuilevia postimerkin kokoisia makupaloja.
Olen jo suunnitellut pukunikin ja vaihtuvista muotitrendeistä huolimatta se on aina vihreä sekä kierrätetty.Olen jopa miettynyt hääpukuni värjäämistä ja tuunaamista,se kun on niin kaunis,että ihan hirvittää ajatella ettei sille ehkä enää koskaan tule käyttöä...
Olen siis vakaasti päättänyt tehdä jotakin niin merkittävää,että jopa presidentti sen huomaa.Tai sitten mieheni vain on joku vuosi vuoden yrittäjä tai keksii jonkin maailmaa mullistavan laitteen.Sillä ei ole merkitystä,kumpi sen kutsun saa,mutta jos se on mieheni,vain sillä on merkitystä,että olemme silloin yhä naimisissa.
Linnan juhlista olikin luontevaa siirtyä ajattelemaan lasteni toiveita joulupukilta.Kuopus on ihastunut pippu piipuleihin(Little people)ja toivoo kovasti niitä.Esikoinen rakastaa turtleseja ja robotteja,hän toivoo niitä.Ei mitään mahdottomia toteutettavia ja vieläpä niitä oli saatavillakin.Ainoan melkein paniikin aiheutti silppuri,eräs hahmo turtleseista.Kaikista verkkokaupoista loppunut,kaikista Ideaparkin lelukaupoista loppunut.Mutta kunnon äiti ei kovin helpolla luovuta vaan kävi vielä tonkimassa minimanin leluhyllyn ja löysi kuin löysikin yhden silppurin,kaikkien hahmojen takaa.
Stressi hieman hellitti,mutta vain hetkeksi.
Kahdeksan vuotias(ihan kohta yhdeksän)lahja tytär hieman meidät yllätti,sillä hän toivoi barbien taloa.Oli siinä listalla kännykkäkin ja kynsistudio,mutta minä liikutuin kyyneliin asti,kun toinen toivoi vielä barbien taloa.
Tuntuu nimittäin,että nykyään lapset lopettavat leikkimisen ja varsinkin tytöt,paljon aiemmin,kuin ennen.Tai sitten minusta vain tuntuu siltä,kun vertaan omaan lapsuuteeni.Ehkä nykyään on enemmän kaikkia muita virikkeitä,jotka ikävä kyllä syrjäyttävät sen ihan oikean leikkimisen.Ei tietokoneella pelaaminen ole mitään leikkiä,ei vaikka siellä kuinka puettaisiin barbeja virtuaalisesti tai tehtäisiin Monster high-nukeille kampauksia.Eikä kännykässä asuvan kissan hoitaminen ole mitään verrattuna oikeaan kissan hoitamiseen.Mutta tällaiset asiat ovat ajaneet sen oman mielikvituksen käyttämisen ohi ja syrjäyttäneet leikit lähes kokonaan jo ainakin tuollaislta kahdeksan ja kymmenen vanhoilta tytöiltä.En nyt tarkoita,että he eivät enää koskaan leiki,mutta radikaalisti se on vähentynyt.En myöskään tarkoita,että pelaamisessa olisi jotakin perin pahaa,mutta ei sen tarvitse olla koko elämä ja vapaa-aika.
Kaikki lapset osaavat leikkiä,aivan kaikki,jollakin tasolla.Kaikki eivät osaa,kaikki eivät saa ja kaikki eivät välttämättä halua pelata.Silti pelaaminen on enemmän cool,kuin leikkiminen.Miksi?Jos joku osaa vastata niin saa vastata!
Lasten maailma on vain hyvin raadollinen,siellä täytyy ikäänkuin olla tietoinen kaikesta,omistaa samoja tavaroita kaverin kanssa ja tietää kaikista uusista trendeistä,koskivat ne mitä tahansa tai muuten jää jalkoihin ja joutuu pahimmillaan kiusatuksi sen takia.
Muistan itse omasta lapsuudestani,kuinka kaksitoista vuotiaana vielä leikin hevosta ja työntelin nukenrattaita pihalla.Ihmettelin,kun jotkut minua nuoremmat tytöt eivät koskeneet enää edes barbeihin.Hieman nolotti jos erehdyin ehdottamaan piireissä leikkiä,kun muiden mielestä oli paljon hauskempaa vaan "hengailla".Ihmettelin,kun paljon kivempaa olisi ollut rakentaa poneille tallia yhdessä tai pistää pystyyn barbien kampaamo.Leikin sitten pikku-siskoni kanssa,onneksi minulla oli hänet.
Minä en pelkästään leikkinyt vaan myös käytin sujuvasti Muumi-college asua,tummansinistä,jonka paidan keskellä komeili koko Muumi perhe ja Nuuskamuikkunen.Toinen lempi asuni oli hiihtarit ja keltainen muumi paita.Keltaisessa paidassa oli vain Niiskuneiti,ei koko perhettä,mutta hieno se oli silti.Niin kauan nuo Muumiasut olivat minusta ihania,kunnes tajusin,että muut kaksitoista vuotiaat tytöt käyttivät farkkuja(leviksiä),spagettiolkaimisia toppeja ja päällä hieman liian kireitä neuletakkeja.Minulla sen sijaan oli valkoiset tennissukat,tennarit ja muumipaidan alla asterix t-paita,ei harjoitus rintaliivejä.Muilla tytöillä oli hiukset kauniisti ponnarilla tai auki,minulla oli itse leikattu otsatukka ja ylikasvanut polkka,jonka päälle survoin lippiksen tai topatun hiuspannan.Naamaani koristi myös silmälasit,jotka olivat äitini mielestä tosi hienot,minun mielestä ne olivat kuin Mikko Alatalolla,mutta ruskeat.
Samoin sain kokea,kuinka nimipäivälahjaksi mummolta saamani vaalean sininen nalleterotin,tupsukynät ja minnihiirivihkoni heitettiin ojaan,jonka juurella olin vuosikausia pitänyt etsivätoimistoa noiden samojen tyttöjen kanssa.Minulle naurettiin,kun itkien keräsin noita läpimärkiä aarteitani ojan pohjalta.Samaan itkuun loppui yksi aikakausi elämässä.Etsivätoimisto sulki ovensa ja minä puuhailin salaa kotona barbeilla ja askarteluvälineilläni.Hengailupiireissä en juuri puhunut vaan nyökyttelin mukana,kun puhuttiin leviksistä ja meikeistä.En käyttänyt enää muumipukua,mutta en myöskään kivipestyjä leviksiä.Minulla oli vihreät levikset ja ruudullinen kauluspaita,en saanut hillua kireissä topeissa edes takapihan kentällä.Mutta en edes tainnut haluta,pidin vielä tuolloin mukavista vaatteista.
Minä koin,että putosin niistä piireistä tuolloin ja aika syvälle.Jouduin kiusatuksi,koska leikin ja pidin muumeista.Minä selviydyin niistä ajoista enkä mielestäni ole saanut terapiaa vaativia traumoja,mutta pelkään,että lapseni joutuvat kokemaan saman.
Pelostani huolimatta hankimme tytölle sen talon.Lapsen pitää saada leikkiä niin kauan kun hän haluaa ja minusta siihen pitää vielä kannustaakin.Leikki ei koskaan ole pahasta eikä sitä pidä hävetä.Olen onnellinen,kun hän vielä haluaa leikkiä ja aion leikkiä hänen kanssaan.Minulla ei koskaan ollut barbien taloa,joten uskon laskeutuvani hetkessä yhdeksän vanhan tasolle ja olevani ainakin kohtalainen leikkikaveri.
Tyttö on onneksi vielä sen verran pieni,että ei ehkä joudu koulussa pilkan kohteeksi talonsa takia,mutta varmuuden vuoksi halusin turvata hänen seliustansa ja hommasimme myös hienoja vaatteita(niinkuin hän sen sanoo) ja kynsistudion.
Koko elämää ei voi suojella,eikä ehkä pidäkään,mutta kultaisen keskitien löytäminen näissä asioissa olisi kyllä monelta draamalta ja traumalta pelastava tekijä!
Niin kuin eräs television suosikkihahmo toivoi:"Annetaan kaikkien olla omia persoonias".
Sillai kai!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti