No,en minä nyt koko aamua ollut yksin,kun laitoin ensin tytön kouluun kahdeksaksi,mutta siitä eteen päin noin tunnin ajan huomasin lamaannuttavan hiljaisuuden ja tyhjyyden.
Pojat nukkuivat sängyssämme vieretysten ja minä haahuilin alakerrassa,kuin metsään eksynyt suunnistaja.Kartasta ja kompassista ei olisi ollut paljon apua,kun ympäristö oli kyllä tuttu,mutta tilanne ei.
Ajatella,että kerrankin olisin voinut käydä vessassa yksin ja rauhassa.Kerrankin olisin voinut keittää kahvit ja syödä aamiaisen rauhassa,sekä juoda kahvin kuumana.Kerrankin olisin saanut lukea kirjaa kahvini kanssa aivan ajatuksella ja kerrankin olisin voinut vaikka vain olla!
Mutta EI,minä tyttö se odottelin alakerrassa tepastellen,että pikkuväki heräilisi.Kiertelin levottomana ympäri huoneita ja siirtelin tavaroita hiljaa paikasta toiseen mm.isännän pyyhe päätyi kylpyhuoneen sijasta keinutolin selkämykselle roikkumaan ja tyhjä limsapullo olohuoneen pöydälle.Meillä kun tällaisina odottavina aamuina on tapana liikutella tavarat ihmeellisiin paikkoihin,jotta sitten tsembaloiden koittaessa olisi hieman lisää haastetta ja puuhaa sen normaalin kaahottamisen lisäksi.Just!
Yhdeksän maissa aamulla yläkerrasta kuului pienet töpöttävät askeleet.Hilppasin portaisiin ennätys vauhdilla,en usko että olen koskaan kipittänyt mihinkään niin nopeasti,matkalla nimittäin kaatui tuoli ja lehtikori,kun sinkosin niiden ohi/päältä portaisiin.
Portaiden yläpäässä minua odotti vielä unesta tihrusiläinen kuopus kädet ojossa.Kaappasin hänet syliin,enkä muista koska olisin ollut yhtä onnellinen!
Alakertaan päästyämme,kuului toiset töpöttävät askeleet ja kohta sylissäni sohvalla istui kaksi unilämmintä ja pöperöistä tuhnuttajaa.Liikutuksen ja onnen kyynel vieri poskella.
Pienen hetken sain kahmittua tuota tunnetta sydämeeni,kunnes pojat alkoivat olla hereillä tähän päivään.
Oli onni,että olin säästänyt sen vessahädän juuri tuohon hetkeen,en saanut olla siellä yksin enkä varsinkaan rauhassa.Kaiken huipuksi vaatimuslista alkoi kasvaa kasvamistaan ja ennen kuin ehdin pois pytyltä,oli heti sillä sekunnilla saatava leipää,mehua,smurffi-paita ja robotti sukat.Toinen juoksi alasti pitkin kämppää ja etsi joulukalenteriaan,joka sittemmin löytyi,mutta lähes tyhjänä.Voihan itku.
Tilanne alkoi pikkuhiljaa normalisoitua ja kahvin keitettyäni istuin alas,huokaisin.Niin sen olla pitikin,olin taas omissa nahoissani ja juoksin kesken kahvinjuonnin pyyhkimään pyllyä,kuivaamaan kaatuneet mehut ja puhaltamaan kolhittuun varpaaseen.
Tämän yhden aamun "kokeilun" jälkeen tulin siihen tulokseen,ettei minulla ole mitään tarvetta nousta lapsiani aiemmin puuhailemaan aamuaskareita rauhassa,kun en mitään kuitenkaan aikaseksi saa.Olen toimeliaampi pienessä kaaoksessa ja sitäpaitsi nukkuminen on aina parempi vaihtoehto,kuin hilluminen alakerrassa vailla suuntaa ja päämäärää!
Yhdessä tekeminen on varmasti sitten se meidän juttu?Tai minun juttu.Saattahan olla,että pojat haluaisivat useastikin olla ihan rauhassa,äiti pois iholta,mutta kyllä sekin aika vielä koittaa.Tuskin minua ainakaan armeijaan päästetään mukaan?Tai voihan se olla,etteivät mene armeijaan...eihän sinne ole pakko mennä ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti