Aamulla,kun avasimme makuuhuoneen verhoja,lapseni ihalivat lumisadetta ja halusivat heti päästä ulos,pulkkamäkeen ja hiihtämään.Minä sen sijaan huomasin miettiväni lumitöiden määrää,märkiä vaatteita ja inhottavaa tunnetta kasvoilla,kun lumisade niitä piiskaisi pulkkamäessä.
Yhtäkkiä tuntui,että negatiivisia ajatuksia oli päässäni aivan liikaa ja ahdistus sisällä alkoi kasvaa.Jouduin esittämään itselleni muutaman kysymyksen.Enkö enää osannut iloita lumisateesta vain lumisateen tähden ja nauttia sen tuomista uusista mahdollisuukista ulkona?Oliko minusta tullut mukavuudenhaluinen,kuivakka aikuinen vai oliko mukavuudenhaluisuus aikuisuutta?Tuskin,sillä aikuisethan hankkivat lapsia ja niiden kanssa eläminen ei sovi mukavuudenhaluiselle!
Mutta mitä se sitten oli?Laiskuutta vai silkkaa tyhmyyttä?
Pohdittuani asiaa,tulin siihen tulokseen,että laiskuus niistä lienee suurin ja verhoutuminen niiden ns.omien kiireiden taakse.Minäkin huomaan useasti päivässä miettiväni,kuinka tiskit pitäisi laittaa,pyykkivuori kohoaa jo kattoa kohti eikä imurointikaan olisi pahasta.
Luovuuden tuskissani unohdan kyllä helpostikin tiskit ja siivoamisen,miksi en lumisateen ja lasteni innostuksen edessä?
Kaipaan sitä lasta,joka joskus olin.Haluaisin olla taas se tyttö,joka lähtee luistelemaan -20 pakkaseen,koska halusi tehdä niin,silläkin uhalla,että varpaat jäätyivät.Haluaisin olla taas se tyttö,joka kesällä rankkasateeen sattuessa hyppäsi vaatteet päällä ulos ja ensimmäiseen kuralätäkköön tanssimaan.Ja missä on se tyttö.joka aamulla päätti olevansa prinsessa ja oli sitä koko olemuksellaan seuraavat kaksi päivää?
Se tyttö on kadonnut jonnekin ja minun on löydettävä hänet ennen kuin on liian myöhäistä.En halua löytää itsestäni enää yhtään kyynistä puolta,en halua muuttua laiskaksi ja mukavuudenhaluiseksi.Haluan löytää onnen ja ilon märistä vaatteista,kasvoja piiskaavasta lumipyrystä ja ottaa lumityöt silkan hyötyliikunnan kannalta.
Haluan ja aion olla osana lasteni iloa ja haluan jopa lietsoa sitä iloa äärimmilleen ja opettaa heille sateessa tanssimisen vaatteet päällä.Ja kuka on sanomaan,ettei luistinradalla voi vain istua luistimet jalassa ja syödä lunta?
Lapset ovat ihmeellisä,he ovat niin iholla sekä fyysiseti että henkisesti.Kirjoittaessani tätä,esikoinen tuli luokseni kännykkäni kädessään.Hän osaa jo valitettavasti kaivaa sieltä kuvat esille ja usein hän niitä sohvalla istuu selailemassa.Siellä oli muutama kuva syksyltä,jossa lapset makoilevat lehtikasoissa.Esikoinen kysyi minulta,että muistanko kuinka haravoin yhden todella ison lehtikasan johon me kaikki sitten hypimme niin kauan,että se oli levinnyt ympäriinsä ja oli haravoitava lehdet taas kasalle?Kyllä minä muistin ja samalla ymmärsin myös,etten ehkä ollutkaan niin kyyninen ja laiska äiti/ihminen.Olen sentään innostunut lehtikasoihin hyppimisestä,jääpeitteiden rikkomisesta pihan lätäköistä sekä opettanut kuinka tehdään lumienkeli.Viime keväänä myös hypimme kumisaappaat jalassa pihan suuressa lätäkössä niin,että saappaiden varsista vesi holisi sisään.Se ei haitannut,sillä meillä oli kivaa.
Kuitenkin jotain on pielessä,kun asiaa pohdin niin kovasti.Siksi päätinkin juuri äsken,että laskeutuminen lapsen tasolle on minulle ainoa hoitokeino.Päätin puskeä läpi tuulen ja tuiskun,nauttia pulkkamäestä,olla Mestari Tikku,Batman tai Gormiti,jos lapseni minulle sellaisen roolin aamulla antavat.Voihan Batmankin pestä pyykkiä ja Spiderman tiskata eikä äiti enää piiloudu tekemättömien töiden taakse ja keksi tekosyitä olla innostumatta.
Uskon,että pikku hiljaa pääsen tuon kadonneen tytön jäljille ja joku päivä saan olla vielä prinsessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti