Teimme sillä toki paljon reissuja ja ainakin minä pidin niistä reissuista.Olin sen verran pieni,että en todellakaan osannut stressata niistä kaikista asioista,joita sellaisilla retkillä täytyi ottaa huomioon.
Aloin jokunen vuosi sitten haaveilla omasta vaunusta.Vielä se on todellakin vain haaveen tasolla,sillä sen verran järki-ihminen olen,etten viitsi lähteä hankkimaan avio-eroa tai vuoden mykkökoulua;tällä komppanialla se olisi aivan varmasti edessä,ainakin nyt vielä.
Onhan se ihanaa kuvitella,kuinka vaunun edessä istuisimme muovituoleissa,joisimme keltaista jaffaa ja siunailisimme kaunista auringonlaskua,koko perhe.Siitä kuvitelmasta on vain unohtunut tuntien matka kohteeseen,autossa harrastettu huuto,tappelu ja loputon määrä kysymystä "joko ollaan perillä?".Matkapahoinvoinnista,pissatauoista ja eksymisestä puhumattakaan.
Avasin suuni kerran äitini kuullen tästä toiveestani ja hän katsoi minua kirjaimellisesti,kuin hullua.Se ei tuntunut kivalta,mutta ymmärrän sen kyllä,ainakin nyt.
Äiti kertoi asioita,joita olin jo unohtanut ja asioita joita en edes muistanut,sillä olin tuolloin niin pieni.
Meidän perheen karavaanari matkat olivat katastrofaalisia.
Kuusamossa kerran,meiltä löytyi täitä.Itse en kunnolla muista,mutta muistan sen kun shampoot päässä hyppelehdimme siskon kanssa yhteissuihkussa vartin verran ja muut kanssa ihmiset kummastelivat,kun äiti ei hiuksia lainkaan huuhdellut.Äidillä oli varmaan kaikkein mukavinta niiden katseiden alla ja kahden täipään liukastellessa suihkutiloissa.
Joensuussa särki hammasta ja jossakin muualla oksennettiin mahataudissa.
Jos täiden kanssa oli jo yhdenlainen show,niin mahataudissa lienee vielä suurempi esitys.Leirintäalueiden pesutilat tulivat kai tutuiksi,ainakin äidille.
Aika on kullannut muistoni,äidin ei ja siksi sainkin täyslaidallisen realiteetteja elämästä karavaanarina,mutta silti haaveilen omasta vaunusta.On kai kantapään kautta opittava tai sitten sellainen elämä sopisi meille...Ja jos ei muuta niin voisihan sitä pitää pihassa pakopaikkana,työntää sinne itsetietoisen teinin tai isännän telkkarin kanssa jalkapallon alkaessa.Minun silmissäni vaunu esittäytyy mahdollisuuksien maailmana.
Muistan,kun asuntovaunu tökötti meillä pihassa.Mikään ei ollut niin hauskaa,kun mennä sinne kaverin kanssa yöksi,valvoa niin kauan kuin jaksoi ja joskus juosta sisälle ukkosen yllättäessä.Ukkonen pelotti jo silloin,mutta masokistista jännitystä toi juokseminen vaunusta sisälle turvaan.
Asuntovaunun ohuet seinät päästivät läpi myös hihitykset ihastuksista,naurut Suosikin Ekin palstalle ja SinäMinän testien testitulokset.Sitä ei silloin tajunnut,että kaikki kuului ulos.Lapsen lailla ajatteli,että seinät ympärillä on yhtä kuin kädet kasvojen edessä ja piilo oli huomaamaton.
Naapurit eivät välttämättä juhlineet,kun me vaunussa pesiydyimme.Ainakin toisen naapurin mummo sai osakseen pyytämätöntä huumoria,kun me erään ystäväni kanssa piristimme häntä laulamalla "mä haluun viihdyttää,sua kiihdyttää"-laululla ja tanssimme omakeksimän koreokrafian tahdissa,huh.Laulun sanat eivät ihan tainneet olla ymmärryksen tasolla,sillä jälkeenpäin on tullut mieleen,että ehkä jokin muu laulu olisi ollut naapurin rouvasta jopa oikeastikin kivaa kuuneltavaa.
Tämä samainen rouva joutui myös pilailuhuumorin kohteeksi.Naiviudella ei ollut määrää,kun tosissamme kuvittelimme,että banaanin kuoren heittäminen orapihlaja-aidan toiselle puolelle olisi saanut mummelin siihen kaatumaan,kuin piirrettyjen hassujen hahmojen.
Rouva ei kaatunut ja äiti pakotti hakemaan kuoren pois naapurin pihalta,vähänkö oli noloa.
Kaikesta huolimatta mummeli antoi meille suklaata ja toisen puolen naapuri antoi suklaata meidän kissalle.Kaikki olivat siis tyytyväisiä,kissa myös!
"Karavaanari,karavaanari on kaikkien kaveri...teiden tukko"- saattaa olla laulu,jonka kuulemme muutaman vuoden päästä naapureilta,kanssa autoilijoilta ja jopa poliisilta,mutta onneksi minulla on kikka mielessä jo valmiksi!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti