Spr:n kontissa vilkuilen aina kaikki teokset läpi,vaikka hyvin tiedän siellä olevan yleensä vain julisteita kehyksissä ja -80 luvun muodikkaita kiiltäväpintaisia postikortteja kissoista ja koiran pennuista.
Silti olen kerran tehnyt sielläkin poikkeuksen ja löytänyt silmääni istuvan öljyväriteoksen.Tekijää en tiedä ja varmasti jonkun taide-asiantuntijan mukaan se on kamala ja surkea,mutta mitä nekin tietää?Ei mitään,kauneushan on katsojan silmässä ja jos se minusta on hieno ja tosi outo,koska kissa istuu hedelmäasetelmassa,niin mielestäni arvostelijat saavat etsiä uuden kohteen.
Täytyy kyllä myöntää,etten ole ollenkaan varma ostinko taulun sen hienouden vai outouden takia...ehkä molempien,sillä molemmat miellyttävät.
En ole erilainen enkä ihmeellinen ihminen,en erikoinen enkä vaihtoehtoinen.Minä olen tavallinen minä,minä itse.Kuljen välillä muotia vastaan ja etsin asioita,joita muut heittävät pois,mutta ei se minusta erikoista tee.On niitä muitakin kaltaisiani,tavallisia persoonia.
Vaikka en juurikaan tykkää Ikean kalusteista ja haalin kaikkea vanhaa,eritoten -50 luvun kalusteita kotiimme,on meilläkin Ikeaa.Meillä on myös Ikean taidetta,koska se sopi silmääni.Keittiössä möllöttävät sekä pöllöt että lehmä.Mahtavia olentoja ja hienoja tusinatöitä.Eivät ne silti silmissäni ole yhtään sen huonompaa taidetta kuin Juhani Palmun tai Gallen Kallelan maalaukset.Joku nekin on tehnyt ja saattaa kuoltuaan nousta arvoon arvaamattomaan.
On ihan hyvä pysähtyä välillä ja miettiä mikä on tärkeää?Ei sillä ole edes väliä liittyykö se mihin osa-alueeseen elämässä,kunhan se liittyy johonkin ja sitä joskus pohtii.
Itse pohdiskelin juuri tätä taide asiaa.Se sai alkunsa siitä,kun se kerran vuodessa nahkoihini uiva super-siivooja hyökkäsi taas ja käänsi koko alakerran ylösalaisin.Niin kalusteet kuin taulutkin vaihtoivat paikkaa.Kalusteilla ei ollut niin väliksi,mutta taulujen täytyi kyllä paikkansa löytää,niillä kun on kaikilla jonkinlaista tunnearvoa ja puhuttelevuutta.
Siinä sitten kesken imuroinnin lösähdin nojatuoliin tuo kissa hedelmissä sylissäni.Katselin sitä ja tuumailin,kyllä se aika erikoisesti on tehty,jopa minun silmääni ja onpa sitä joku vieraskin joskus nauraen kommentoinut.Mutta se ei tuntunut hyvältä ei.On eriasia,jos ymmärtää teoksen koomisuuden ja sille nauraa.Se nauru on taas pettymys,josta kaikuu sanattomat sanat läpi:"Kamala maalaus,ei ole ollut sen tekijällä saati hankkijalla(minulla)mitään silmää taiteelle.Hävitä tuo kaiken taiteen irvikuva ja hanki tilalle uusi,vaikka nykytaidetta Kiasmasta ja itsellesi kansalaisopiston kurssi taiteen eri tyyleistä ja hyvästä mausta".
Ei,en hanki,enkä hävitä tuota teosta.Hankin jatkossakin vain lisää silmääni miellyttäviä teoksia olivatpa ne sitten teknisesti huonosti maalattuja, kirpputorilta tai itse tekemiäni,ainakin minä olen se joka niistä tykkää,muista viis.
On siis erityisen tärkeää,että pystyy seisomaan valintojensa takana ja pitämään valitsemaansa tietä tärkeänä.Ei pidä kenenkään antaa horjuttaa sitä,ei edes sanattomilla lauseilla.Minä olen ylpeä taidekokoelmastani,joka koostuu niin menestyneistä taiteilijoista,kuin täysin tuntemattomista harrastajistakin,tärkeintä on että se on esillä ylpeydellä.
Minä tunnen kyllä taidetta jonkin verran ja koulussa kurssi taidehistoriaa oli yksi suosikeistani ja piirsinkin innokkaasti niin Nefertitin kuin Rafaelin(Raffaello) pulleita lapsienkeleitä.Historiaa rakastavana voin sanoa,että se taiteen historia onkin paljon paremmin hallussa kuin nykytaide tai edes taide viimeiseltä noin sadalta vuodelta.Rikas jos olisin,toki hankkisin muutaman todella vanhan teoksen,kuten Hugo Simbergin Haavoittuneen enkelin.Näillä tuloilla joudun kuitenkin tyytymään Tampereen Tuomiokirkon frescoon,mutta se ei haittaa.Olen monesti miettinyt sen julisteen hankkimista kotiin,mutta olo on jo ajatuksena petetty.Viesti siitä välittyisi,mutta tunne ei.
Lapsena jo ihailin Rafaelin pulleita pieniä enkeleitä postikorteissa ja jopa eräissä kiiltokuvissa.Kuinka sympaattisia ovatkaan nuo pullearaajaiset,pyöreäkasvoiset ja loistavat enkelit.Ne viestivät minulle aina syntymää,eivät koskaan kuolemaa.Niissä on maalattua toivoa ja mystiikkaa.Joskus teininä jopa haaveilin ottavani jalkapöytääni tatuoinnin sellaisesta enkelistä,mutta minä olen arkajalka.En halunnut ihooni merkkiä,en vaikka sitä ihailin.Pelkäsin ja pelkään edelleen,että kyllästyisin ja tiedän,että niin kävisi.Ja niin kuin sanoin,en pyri olemaan erilainen tai erikoinen,mutta kyllähän vanhana vanhainkodissa on aika huippua olla se ainoa jolla ei tatuointia ole!
En silti halveeraa tatuointeja tai niiden kantajia,ne ovat oma valinta ja taidetta nekin.Mahtavia kuvia elävässä ihmisessä, taidetta kävelevässä taiteessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti