En ole koskaan kärsinyt matkapahoinvoinnista en autossa enkä laivassa.Laivamatkojakin on ollut elämässäni ja paljon pidemiä,kuin huviristeilyt Tukholmaan tai Tallinnaan.
Autolautalla Saksaan mennessä vai oliko se tullessa,en nyt muista,merenkäynti oli jo melkoisen haastavaa.Aika moni voi pahoin,onneksi en minä.Olipahan yhdet kädet lisää pitelemässä oksentavien ystävien hiuksia ylhäällä.
Melko varma olen kuitenkin siitä,että jos merimieheksi viikkokausiksi lähtisin,saattaisi sairaus minutkin lannistaa.
Joskus merille lähtö oli yksi haaveistani.Ei edelleenkään risteilyaluksille vaan kunnon rahtilaivoille.Parikymppisenä työpaikkoja sellaisilta aluksilta katselinkin,mutta arkuuteni vei voiton.En koskaan arastellut laivoja,merta tai meren voimaa.En lähtenyt sinne,sillä arastelin itseäni ja voimiani.En olisi yksinkertaisesti kestänyt sitä ikävän määrää.Minä kun olen aivan hirvittävä ikävöimään läheisiäni.Ja vaikka luulla voisi,että ikävöinti laantuu ajan kanssa,niin ei käy.Se paisuu niin valtavaksi,että järki ei enää pysy mukana.Tuolloin olisin saattanut vaikka pumpata kumiveneen salaa ja hypätä sen kanssa keskellä Atlantia laivasta mereen.Itkusta sumein silmin suunnistanut,yhden airon varassa,kuolema kintereillä ja äiti mielessä kohti Suomenlahtea.On varmasti hyvä,että en ikävissäni lähtenyt avomerelle räpiköimään,sillä rannikkovartiosto ei vielä silmissäni ja kuvitelmissani yllä palomiesten sankaruuden tasolle.Ei sellaisen kriisin keskellä halua pettyä enää pelastajiinsa.
Autolla matkailusta pidän myös,istuminen sopii kropalleni ja luonteelleni.Vaihtuvien maisemien seuraaminen ikkunasta on mielekästä.Tässä kohtaa täytyy silti korostaa,että autolla matkailu kaksin mieheni kanssa tai ihan vain yksin on se mistä pidän.Kahden alle viisi vuotiaan pojan kanssa siinä ei ole mitään kivaa,eikä hohdokasta,se ei sovi luonteelleni eikä kropalleni.Maisemia en edes näe.
Silti se on tällä hetkellä ainoa mahdollinen matkustusmuoto,kun laivoilla ei toistaiseki pääse Hämeestä Pohjois-Savoon ja lentokoneeseen en istu ennen kuin viimeisen hädän hetkellä.
Lentokoneet ovat epätodellinen keksintö.Siivekäs rivitalo killuu,ei niin minkään päällä ja liihottaa Kanarian saarille toista sataa matkustajaa järjen vastaisesti kyydissään, ryyppäämään Nykäsen ja Reetun kanssa Suomi kapakkaan.
Pääseehän sinne tietysti lentäen nopeammin,kuin laivalla tai autolla,mutta vielä nopeammin pääsee Tallinnaan Suomi karaokeen Tuksun kanssa kännäämään.Ja vieläpä laivalla.
Nuorempana kuulin sanan kymppikerho.Luulin sitä sellaiseksi,että kymmenen kertaa lentokoneessa matkustanut pääsee kymppikerhoon.Ajattelin,että sitten siellä saa varmasti parempaa ruokaa ja liput bisnesluokkaan tai ainakin ilmaiseksi jotakin krääsää,mustekynän ja tuoksukynttilän,jonka kyljessä komeilee lentoyhtiön logo.No,ei se nyt ihan sitten ollutkaan niin.Ja oli miten oli,itsellä ei ainakaan suin surmin käy mikään romanttinen mielessä,saati ahtautuminen johonkin minipieneen lentokoneen vessaan äijää hinkuttaan.On ollut jo täysi työ,että minut on ylipäätään ahdettu koko lentokoneesee.Niin paljon en hinkua mihinkään kerhoon,että sen takia pakokauhun vallassa täytyisi hikoilla pienessä vessassa 10 000metrin korkeudessa ja vieläpä "sillain".
Sellaiseen kerhoon voisin kyllä kuulua,jossa matkustajille annetaan jo terminaalissa viskipaukku.Ja sen jälkeen kymmenen kerran passi,jolla kerätään leimoja lennon aikana ja joka kymmenes viskipaukku olisin vapaa valintaisesti joko koko pullo viskiä tai narkoosi loppumatkaksi.
Lento pelkoni ei ole ehkä sieltä tavallisimmasta päästä.En pelkää,että se tippuu.En nyt väitä,että lentokoneen pakkolasku tai maahansyöksy saisi minua nautiskelemaan,mutta en minä niitä pelkää.Lennolla juomani viskin määrä saattaisi tosin tehdä pakkolaskustakin niin mitättömän hetken,että en sitä seuraavana päivänä edes muistaisi.
Pelkään ennen kaikkea sitä tunnetta,kun kone nousee ilmaan ja asettuu lipumaan ei mitään allaan.Minulle ilma ei ole mitään,koska sen päällä ei voi kävellä saati uida.
Ei ole millään tasolla luontevaa istuskella pilvien yläpuolella ja katsella mantereita lintujen silmin.Luontevaksi sitä ei tee edes terminaalissa "lääkkeeksi" nautittu viski,mutta koneessa kolmannen viskin jälkeen se on saattanut muuttua jo siedettäväksi.
Lentohenkilökunta on kokemukseni mukaan melko hyvin koulutettu pelkomatkustajia varten,mutta ei se nyt minua hirveästi lohduta,kun stuertti paasaa koneen turvallisuudesta ja tilastoista lento-onnettomuuksien suhteen ja minä kaipaisin vain pientä valkoista valhetta,siitä että kone sittenkin suhottaa jonkin muunkin päällä kuin pelkän ilman!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti