Kuitenkin,en edelleenkään ollut valmis kohtaamaan noita harmaisiin haalareihin sonnustautuneita,omasta mielestään vitseissään nokkelia ja naureskelevia autoraukkojen pikkuvikojen pilkunviilajia.
Saattaa hyvinkin olla,että kokemukseni on negatiivinen tapauksesta,joka tapahtui jo vuosia sitten.
Ensimmäistä omaa autoani lähdin katsastamaan pikku-sisko henkisenä tukena.En ollut ikänäni sellaisessa laitoksessa käynyt ja vahvasti epäilen,ettei siskoni ole ikänään niin paljon hävennyt ja nolostunut,kuin tuolloin.
Ajoin reteesti autoni parkkiin ja luulin vielä tiskiltä lähdettyäni,että auton joutuu itse halliin ajamaan.Siinä sitten avauduin tädille,etten koskaan ja ikimaailmassa tule osumaan niihin metallisiin lankkuihin pyörilläni ja kaikki ympärillä olijat olisivat kyllä suuressa vaarassa.Täti hymyili ja sepitti jotakin avaimistani,jotka pitäisi hänelle jättää.Enhän minä niitä nyt siihen voisit jättää,jokuhan voisi rakkaan menopelini vaikka ryöstää.Sisareni otti avaimet ja antoi tädille,minun vieressä paasatessa vastuuttomuudesta ja arvaamattomasta nykymaailmasta.
Kahvikaan ei maistunut.
Haalarimies suuntasi katseensa ja askeleensa meitä kohti,kyseli mihin olin autoni parkkeerannut pihalla ja hypisteli minun autoni avaimia rasvaisissa käsissään.Jotakin sopertelin vastaukseksi hermostuneesti ja sinkosin hänen peräänsä pihalle.Sisko seurasi kannoillani.
Pihalla aloin listata herralle mahdollisia vikoja autossani.Kerroin auliisti oudosta äänestä,joka jarruttaessa kuului,ei aina ,mutta joskus.Ihmettelin käsijarrun pitävyyttä ja renkaiden pintoja.Pieni ja harmaa mies tuijotti minua suu auki.Mietin mielessäni,ettei ollut kovin kohteliasta tuijottaa sillälailla tuntematonta,kunnes hän hyppäsi autooni ja kurvasi kulman takana olevaan halliin.
Sisko oli naamastaan punainen ja jos korvista voisi savua nousta niin hänellä olisi noussut.
Sain täyslaidallisen ripitystä,ettei koskaan saa mennä niille miehille auton vikoja tai edes epäilemiään vikoja ääneen sanomaan.Ihmettelin miksi,luulin,että rehellisyys se on mikä maan perii.
Istuimme ihan hiljaa kylmät kahvit kädessä odottamassa tuomiota.Pian setä ilmaantuikin avaimieni ja paperikasan kanssa eteemme.Pelkäsin pahinta.Rupesin selittämään autokorjaamoiden kalliista hinnoista ja pienestä palkastani ennen kuin hän edes suutaan avasi.En noteerannut lausetta,"läpi meni",kun olin niin tuohduksissani kaikista luulemistani vioista.Mies puhui ja puhui,huomaamattani olin kulkenut hänen perässään ulos jossa hän alkoi nauraa.Hän nauroi minulle,mikä sika!
Sitten tuo autojen syyttäjä ja tuomari samassa paketissa,kehoitti minua vaihtamaan jonkun lampun,se ei kuulema aiheuttaisi minulle uusinta käyntiä eikä maksaisi maltaita,jopa palkkani siihen riittäisi.Käskin näyttämään,että minkä lampun ja taas hän nauroi,ivallinen mies.
Silloin päätin,etten koskaan enää mene autoani sellaiseen paikkaan ,halveerauksen kohteeksi laittamaan.Ajattelin kyllä,että opiskelen katsastusinsinööriksi ja näytän niille,mutta palauduin melko pian maan pinnalle.Enhän tiennyt mikä on mäntä saati parkkivalo ja akselikin oli tuttu vain miehen nimenä.
En siis mennyt tänäänkään.Ajelin kylmän rauhallisesti appi-ukon työmaalle ja pyysin häntä ryhtymään ritarikseni ivapilkkaavien haalarimiesten maailmaan.Hän ryhtyi pestiinsä mukisematta,mutta kukapa ei ryhtyisi?Ei kukaan olisi jaksanut kuunnella sitä,kuinka mieleni pahoitin,taas kerran.Ja kuinka autollanikin on tunteet,se kun on niin paljon kanssani jo kokenut.Sillä raukalla on vielä monta katsastusta edessä,sillä sen myyminen ei tule kysymykseenkään.Eikä pelkästään siksi,että sillä on ajettu kohta 300 000 kilometriä,eikä siksi että sitä koristaa kymmenet naarmut ja se on mutamasti peruuteltu paikkoihin joihin se ei halunnut.Ei,vaan siksi,että silläkin on tunteet ja minulla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti