Lapsena söin omat karkkini heti karkkipäivänä,enkä koskaan säästänyt mitään seuraavaan päivään saati seuraavaan viikkoon.
Pikku -siskoni söi vain muutaman karkin lauantain karkkipäivänä ja säästi kaikki loput,eikä pelkästään seuraavaan päivään vaan seuraaviksi viikoiksi jopa.
Minä sitten kateelliisena katselin vierestä,kun hän söi säästämiään nameja pitkin viikkoa eikä vahingossakaan antanut edes yhtä minulle.
Muistankin erään kerran eri hyvin,jossa karkin himoni sai aivan uusia ulottuvuuksia.Olin taas kerran lapannut säkillisen vaahtokarkkeja naamariini ja varmasti alle tunnissa,olo oli hirveä.Oksennus kolkutteli kurkunpäässä ja sydän hakkasi kolminkertaisella sykkeellä sokerihumalan takia,mutta jostakin syövereistä päähäni ui ajatus siskon säästämistä karkeista ja seuraavasta päivästä,joka minulle valkenisi namittomana.
En ollut vielä koulussa,joten siskon on tarvinnut olla neljä tai viisi vuotias,muistan kyllä että hyvin pieni joten saattoi olla juuri ja juuri neljä.
Olimme saaneet mummolta vaahtokarkkeja ja minä lompsautin pussillisen vaahtiksia napaani niinkuin edellä kerroin.Sisareni sen sijaan säästi ainakin puolet ja varmuuden vuoksi oli vielä extra huolellinen säästelijäisyydessään(jonka ymmärrän kyllä)ja tunki muutaman vaahtokarkin pikkuhousuihinsa säilöön.Pehmoiset sokeri tyynyt kuitenkin unohtuivat froteisiin pikkuhousuihin yöksi ja aamulla ne olivat vaahtokarkeista muisto vain.
Muistan kaivaneeni pikkarit pyykkikorista ja varmuuden vuoksi tarkistin,että varmasti kaikki todella olivat sulaneet ja syömäkelvottomia.Eikä se ollut säälittävää,se oli pikemminkin kunnianosoitus karkeille ja holtittoman himoni myöntäminen,mutta ei muille kuin ruskeille ja froteisille alushousuille.
Joskus olin kyllä,en säälittävä,mutta ala-arvoinen ja tyhmä.Eräänä pääsiäisenä söin tietenkin omat suklaamunani heti ja orastavan pahanolon viimeistelin suklaisella pupulla ja munilla,joissa ei ollut yllätystä.
Seuraavana päivänä hiippailin siskon kaapille ja nappasin yhden pienen suklaamunan.Ja vielä yhden ja vielä yhden...kunnes hän huomasi.Selittelin ahneuttani ja lupasin ostaa viikorahoillani uudet tilalle.Sitä en viitsinyt kertoa,ettei kolmen markan viikkorahastani paljon karkin osteluun jäänyt,kun sillä piti ostaa kaverilta Halinallejen juliste ja tuoksuva kynä.
Siihen aikaan eivät kaupat olleet sunnuntaisin auki ja yksi päivä lisää kotona olikin viimeinen niitti.Pikku-siskoni suklaapupu löytyi illalla korvat ja jalat syötyinä,pelottavana torsona,mutta hienosti käärepapereissaan.Molempien huuto oli aiheesta.Sisko huusi karkkiensa perään ja minä kirosin mokomaa karkkipäivää.Ei sellaiselle sokerihiirelle yksi herkkupäivä viikossa riittänyt ja todisteena siitä oli ,ei pelkästään siskon jatkuvasti syödyt karkit vaan myös kaapeista kadonneet keksit, sokeripalat ja strösselit.
Karkin syöntini loppui siinä täysi-ikäisyyden kynnyksellä,ei nyt kokonaan,mutta en ostanut itse juuri koskaan karkkia.Rahani menivät kyllä noina viikonloppuina sixpackeihin ja siidereihin,ei siinä rahaa enää karkkiin jäänyt,olisi ehkä pitänyt jättää, sillä viikon alussa liskojen yönä lakanat olivat strösselistä ja keksit puhuivat sokeripalat hampainaan.
Tätä nykyä syön suklaata ja salmiakkia jos mieli tekee,joskus syön puolikkaan levyn suklaata kerralla tai pussillisen salmiakkia,voin pahoin ja toistan saman seuraavana päivänä.Joskus taas menee viikkoja ja jopa kuukausia,etten syö oikeen mitään karkkia,kun ei tee mieli.
Tiedän äitini syöneen mm.salmiakkia useampana päivänä viikossa,salaa meiltä tai niinhän hän luuli.Autossa oli paperipussiin naamioituja karkkipusseja ja vaatekaapissa niitä lisää.Silti meillä oli vaan se hikinen lauantai jolloin oli lupa ostaa karkkipussi tai muita herkkuja.Koskaan ei silti saanut Karvinen-pussia tai Batman karkkeja,niitä oli pussissa kuulema liikaa.Jos sellaisen halusi,oli se jaettava siskon kanssa ja arvatkaapa nyt menikö tikkarit,karkkiaskit ja muut tatit koskaan tasan?No,ei mennyt,koska ne pussit oli tarkoitettu yhden ihmisen syötäväksi!Liian usein tyydyimmekin kohtaloomme ja valitsimmekin My Little Pony-karkkeja ja yhdet tikkarit.Sisareni saattoi joskus jopa säästää karkkipäivärahat vaaleanpunaisten ponien sijaan,mutta se nyt oli silkkaa tekopyhyyttä.Mielestäni raha on yli-arvostettua.Paitsi silloin,kun sillä saa kokonaisen lauantai-pussin tai kaulakorun joka on karkista tehty.
Siksi varmasti ketään ei yllätä,että meidän lapsilla ei ole karkkipäivää.
Olen itse sitä mieltä,että jos karkkia tekee mieli niin en voi yksin ja salaa vedellä sitä jossakin kellarin rapussa tai mussuttaa merkkareita vessassa ja peittää veden valutuksella rapinaa ja maiskutusta.Jos syön karkkia niin sitä saavat silloin syödä myös muutkin,lapsetkin.
Niin sanotut sääntöni eivät koske vain karkkia.Jos tekee mieli pullaa tai keksejä niin silloin niitä syödään,vaikka vähän joka päivä tai paljon joka toinen päivä,riippuu fiiliksestä.
Ei elämän ole tarkoitus olla pelkkää kärsimystä ja kieltoja,ei ainakaan sen elämän jota mitä säätelen.Ulkopuolelta tulee aivan tarpeeksi murheita,lakeja,sääntöjä ja pakotteita,mutta jos niitä voi helpottaa pullan palalla tai suklaa rusinoilla,on elämä edes hetkellisesti helpompaa ja nautinnollisempaa!
Joka päivä on ystävänpäivä,jos niin haluamme!Joka päivä on karkkipäivä,palanpainikkeena xylitol-purkka.Lopetetaan niuhotus ja eletään hetkessä herkuilla,nautitaan,mutta rajansa kaikella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti