Taikauskoinen Nassesetä!

Kesä on mahtavaa apiloiden kulta-aikaa.Ei ne kukat kiinnosta,mutta joka kesäinen nurmikolla makoilu ja neliapilan etsiminen koukuttaa.Lähes joka päivä niitä etsiskelen ja joka päivä turhaudun,sillä mitä lähemmäksi lauantaita mennään,sitä epätodennäköisempää on lottovoittoni.
Olenkin jo valmiiksi toiveeni suunnitellut jos nelilehtinen silmiini osuu;lottovoitto!
Ei sen tarvitse olla isokaan summa,mutta sen verran että saan ostettua keltaisen tai mustan(väriä en ole vielä päättänyt)New Beetlen ja mansardikattoisen talon.Liikaa en ahnehdi sillä paskainen loppu ei innosta.

Olen kova hieromaan silmiäni,mutta en siinä toivossa että saisin ripsiäni toiveita varten irtoamaan.Jos niitä nyt irtoaa hieronnan yhteydessä,asettelen ripsen sormeni päähän ja toivon.Toive täytyy vain toivoa hiljaa mielessään tai muuten se ei toteudu.
Näin aina jälkeenpäin ajateltuna,on kohdallani varmaan yksi ja hailee kailotanko toiveet ilmoille vai supattelenko pääni sisällä.En ainakaan vielä ole saanut sisäistä rauhaa,tuuheampaa tukkaa enkä kuninkaallisesti käyttäytyviä lapsia.
Olenkin miettinyt pitäisikö toivoa ripsien mukana mielumminkin leipää,joka ei tipahda maahan voipuoli lattiaan päin tai unia joissa ei olisi sisältöä?
On kamalan raskasta joka aamu selailla unikirjoja ja yrittää löytää selitystä pinkille karhulle tai itsensäpaljastajatakkia käyttävälle takaraivottomalle ufolle.

Tällaista omissa maailmoissaan vaeltelevaa mammaa rasittaa myös valtavasti olla kokoajan skarppina kartalla ja keräillä pöydille kanneltuja pieniä crocseja ja lenkkareita.Mutta sekin on vain pakko tehdä,sillä kengät pöydällä tuottavat huonoa onnea ja koska en riko laseja samassa tahdissa,kun pojat ripottelevat kenkiä pöydille,on huonoa onnea ilmassa silloin enemmän.Pakko on paikantaa kenkien sijainti,ettemme romahda huonon onnen alla.

Teini-ikäisenä eräänä juhannuksena(vääränä yönä)tungin tyynyni alle neljä tai viisi kukkasta,kun en viitsinyt tai jaksanut seitsemää etsiä.Luulin ettei se haittaa,mutta ei taikauskon kanssa leikitä.
Naapurin tytön kanssa mietimme,kun ei ollut kaivoa ihan lähellä,että ihan yhtä hyvin voi kurkkia sadevesi saaviin.No,ei näkynyt sulhoja saavissa,mutta saavin pohjalla pötkötti muovinen ja pieni Nassesetä.
Jalkojaan ja käsiään taivutteleva Nassesetä ongittiin pois saavista ja unohdettiin johonkin nurmikolle se kuivumaan.Onneksi se ei taivutellut itseään meidän uniin,sillä sen kuvan tulkitsemiseen ei ehkä unikirjat olisi pystyneet.
Olenkin miettinyt,että olipa ihminen missä tahansa uskossa,on hänellä yleensä sen kohteena Jumala tai jokin muu suuri voima.Taikauskolla ei taida olla Jumalaa ellei sadevesisaavin Nassesetä sitten ole se?Pelottava ajatus,mutta erilainen.

Kolme vuotta sitten,hääpäivämme aaton aattona,hyperventiloin jännityksestä ja tekemättömistä töistä.Epäilin kaikkea ja kaikkia.Olin ruma ja lihava.Kahdella vasemmalla jalalla varustettu,aknenaamainen(kaksi pientä finniä)hirviömorsian.Ainakin omasta mielestäni.Itkusta turvonneita silmiäni hieroin hullun vimmalla ja sain kuin sainkin yhden ripsen sormeni päähän.Toivoin hääpäivästä täydellistä,iloista ja onnellista.
Toiveeni tulos oli tulkinnanvarainen,sillä häissämme ruoka oli kylmää,kakku loppui kesken ja mitä ilmeisimmin pitopalvelun eukot olivat juoneet keittiössä meidän pulloista.
Olimme silti iloisia ja onnellisia,päivä oli täydellinen.

Uskon,että taikauskoisuus on aina tulkinnanvaraista ja siihe voi itse vaikuttaa varsinkin silloin jos jonkin kommervenkin tulos on tunteiden vastainen.
Olimme mieheni kanssa tunteneet vasta puolisen vuotta,kun kotitalomme aidan juuresta nappasin päivänkakkaran.Nypin terälehtiä rallatellen rakastaa,ei rakasta,rakastaa kunnes terälehdet loppuivat,ei rakasta.Nappasin toisen ja kolmannenkin kakkaran ennen kuin tulos miellytti.Sitten varmuuden vuoksi muutamana iltana mieheltäni kyselin ja varmistelin hänen rakkauttaan minua kohtaan,kuin paikatakseni minua miellyttämättömien kakkararituaalien tulosta.
Ukkokulta taisi olla tuolloin vielä melko pyörällä päästään kanssani,mutta nykyään ei olkiaankaan kohauta,kun lasinsirpaleita lattialla laskeskelen ja laukkuja lattioilta nostelen.

Toivomuskaivot ovat heikkouteni.Niissä on jonkin kornin patsaan lisäksi kaiken mahdollistavaa voimaa.Rahalla saa!?
Kaivon luona kaivan lompakon kolikkotaskusta katsomatta kolikon,jonka sitten singautan altaaseen silmät kiinni ja sydän toivoa täynnä.
Nykyään joudun kyllä valkkaamaan kolikon silmät auki,kun eläminen kodinhoidontuella ei valitettavasti mahdollista kaksi euroisten heittelyä löytöeläinkodin ylläpitämään kalapatsaskaivoon.
Neliapila ja tuleva lauantai saattavat vielä muuttaa tilanteeni,toivon sitä hartaasti jos tähdenlennon näen!