Samaan hengenvetoon totesin hakevani marketista pari pakastekakkua,että olisi edes jotakin tarjolla.Sisareni käski olla vihjailematta(tekisi kuulema kakun ihan mielellään,ei tarvitsisi kun pyytää) ja ostamatta niitä prinsessa pakastekakkuja,vaikka kuinka vihreä olisikin minun lempivärini,enää ikinä.
Toiset ne osaa leipoa, niin kuin sisareni,minä en.
Turhaudun jo pelkän pullataikinan kanssa ja ilman Kenwoodia en tekisi sitäkään,en edes kertaa vuodessa.Ilman Kenwoodia en tee kyllä muutenkaan mitään mikä leipomiseen liittyy.On paljon helpompaa heitellä aineet kulhoon ja kädet ovat puhtaat( kone työstää),kuin molemmat kädet taikinassa vastata puhelimeen tai lähteä kaukosäätimen nappia nenällä painamaan,kun lapset juuri sillä leipomisen hetkellä haluavat pikku-kakkosen.
Minua alkaa välittömästi huimata ja migreeni hiippailee näytellen sahalaitojaan,kun vain näenkin jonkin leivonta ohjeen,jossa tarvitsee kaikki vatkata erikseen ja eri kulhoissa.Vieläpä sekoittaa käännellen...että kuinka?
Eikä vielä se sekoittelukaan kaikissa kaappien Tupperwareissa,mutta kymmenien eri sokereiden ja pulvereiden määrä. Kummalliset hyppyselliset sitä sun tätä,laukaisevat varmasti,jos nyt ei ihan migreeniä, niin verisuonen pullistuman päässä kuitenkin.
Joka vuosi maaliskuussa väännän esikoiselle syntymäpäiväkakkua ja joka vuosi heinäkuussa kuopukselle tilataan leipomosta.
"Moni kakku päältä kaunis...",pitää kyllä paikkansa sanan varsinaisessa merkityksessä,kun kakkujani katselee.Sisältä ovatkin silkkaa sontaa.
Ei riitä,että kakkutaikina on epäonnistunut ja maistuu pelkälle raa'alle kananmunalle.Se on myös kuivaa,niin kuivaa,että vieraat yskivät jauhoja,kun kohteliaisuuttaan kehuvat kamalaa kakkua,samalla peläten tukehtumista.
Ei olekaan ihme,että en ole näistä trendikkäistä kuppikakuista innostunut.Kakku kun kakku.Säilytän mielummin mielenterveyteni ja kotirauhan,kun kajoan niihin.Mieheni on kysymättäkin samaa mieltä .
Nuorempana,silloin kun elämä häämötti edessä ruusunterälehtien päällä.Silloin,kun olin kuolematon ja kaikkitietävä,kaivoin äidin reseptivihon keittöin yläkaapista.Todella uhkarohkeaa,halusin tehdä muffinseja.
Kaksi ensimmäistä erää heitin kompostiin,en roskiin,kun muuten olisin jäänyt kiinni raaka-aineiden tuhlailusta ja luvatta leipomisesta.
Kolmas erä onnistui!Kaakao muffinsit pursuilivat yli paperisista kupeistaan,niin että strösselit varisivat uunipellille ja paloivat poroksi.Muffinit halkeilivat ja saivat pintaansa kovan kuoren,hyvin kovan.Ne painoivat kilon kappale.Tarvitsin selkärepun niiden kantamiseen ja vasaran sekä taltan syömiseen.
Kaikenlaista ruoanlaittoa sen sijaan rakastan ja suolaiset leivonnaisetkin onnistuvat.Mutta ihmekös tuo,kun kaupassakin sipsihylly voittaa taiston karkkihyllyn kanssa.Olen suolaisen ystävä ja kolesteroli kiittää.
Oletan myös vieraideni olevan suolaisen ystäviä ja vaikka eivät olisikaan,ei heillä ole vaihtoehtoja,sillä pullaakin kannattaa ottaa vain silloin,kun anoppi on sen leiponut.Aina ei näin hyvää säkää vierailla käy ja kolesterolisairaus on lähempänä kuin aavistavatkaan,kinkkujuustopiirakka on salakavala huutelija.
Rakastan kaikenlaisia ruokaohjelmia,myös niitä kakkutehtaita ja muita unelmaleipureita.
Kokkiohjelmat inspiroivat ja saan aina uutta potkua kokkailuuni kotona.Joskus keittelen kera oman selostuksen ja salaa toivon olevani avustajana alastomalla kokilla.
Ruoan laitto antaa niin paljon vapauksia ja siinä pääsee luovuus valloilleen.On mahtavaa kehitellä uusia reseptejä ja leikitellä mausteilla.
Leipomisessa en voi toimia edellistä noudattaen tai muuten perheeni edessä on juoksettunut taikina manteleilla ja muilla sattumilla,luovuuteni luomus toscakakusta.
Tyydynkin siis vain katselemaan kakkutaikureita ja haaveilemaan jauhopeukaloista,mutta en pelkästään itseni tähden.
Luulen,että lapsenikin nauttivat paikallisen leipurin luomuksista enemmän kuin paikallisen lääkärin vastaanotolla mahdollisen likipiti tukehtumisen jälkimaininkeja hoidattamassa.
Vieraistamme puhumattakaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti